Syksy 2007

Lyhyessä ajassa rakkaaksi muodostunut Katukiitäjäni pöllittiin jo monta kuukautta sitten, ja yritän vain unohtaa koko asian. Tilalla on ollut jo pitkään uusi ja hienompi kiitäjä. Siitä ehkä kuvia myöhemmin.

** ** **

Myrskyluodolle on tullut määrittelemättömän pituiseksi ajaksi naikkonen asustelemaan, sanotaan vaikka Maija. Hyvä näin.

** ** **

Asuttuani nykyisessä etu-Töölön kämpässäni viisi vuotta, sain vihdoin oman kellarikopin. Asumisväljyyteni parani hieman. Seuraavan viiden vuoden aikana saattaa jo löytyä pesukoneellekin paikka.

** ** **

Olen käynyt jo puolitoista vuotta Suomenlinnassa kerran viikossa opettamassa lapsille kitaransoittoa. Aina samalla lautalla klo 16 matkustaa Suomenlinnaan myös eräs henkilö, jota en tunne lähemmin. Hänellä on päähänpinttymä hakeutua istumaan lautalla minun lähelleni. Jostain syystä en pidä siitä, ja taktiikakseni onkin muodostunut odottaa, että hän ensin valitsee oman paikkansa, ja sitten minä menen jonnekin muualle.

** ** **

Marras-joulukuun vaihteessa matkustin. Isäni täytti 60 vuotta, ja sen kunniaksi lähdimme Maltalle viikoksi. Seurueeseeni kuuluivat minä, vanhempani ja sisareni perhe. Loma oli rentouttava. En erityisesti ihastunut Maltaan, mutta välimerellinen tunnelma oli kuitenkin nasta. Yhtenä päivänä vuokrasin fillarin ja kokeilin vasemmanpuoleista liikennettä. Jostain syystä Maltalla ei juuri pyöräillä, viiden tunnin aikana näin vain yhden pyöräilijän itseni lisäksi. Liityin jäseneksi maltalaiseen dvd -vuokraamoon, ja viikon aikana katselin majapaikassamme kasan rästiin jääneitä elokuvia. En pidä lentämisestä. Nousut ja laskut ovat epämukavia ja pahoinvointia aiheuttavia. Jalkatilaa ei ole tarpeeksi. Koneen ilmastointi pitää niin kovaa meteliä ettei mp3 -soittimella voi kuunnella mitään rentouttavaa. Lentomatkustajat ovat karjaa, jota paimennellaan kilometritolkulla lähtöportilta toiselle. Loputtomissa turvatarkastuksissa jään aina metallinpaljastimessa kiinni jostain. Milloin se on vyö, milloin ruuvipohjakengät. Turvatarkastuspisteessä puolialastomaksi riisuutuessani mietin, että olenko sika- vai nautakarjaa. Frankfurtin lentokenttä tuli tutuksi.

Myymälävaras

Minua nauratti tänään sisäisesti, kun olin kaupassa lehtihyllyn äärellä selailemassa aikakauslehtiä. Keski-ikäinen nainen hengaili sivummalla, ja aikansa seisoskeltuaan nappasi käteen nopeasti muutaman ylähyllyn aikuisviihdejulkaisun, ja sujautti ne kassiinsa. Sitten näin kuinka hän tyynesti käveli kassajonojen ohi maksamatta. Ilmeinen myymälävarkaus, mutta minua vain nauratti enemmän, kun ajattelin mitä olisi tapahtunut jos olisin ilmiantanut hänet. Olisin saattanut itseni vielä enemmän naurunalaiseksi. Olisiko pitänyt kailottaa kovaan ääneen vartijoille, että "myymälävaras, myymälävaras! Tuo nainen pölli pornolehtiä!" Hehee, ajatus hymyilytti koko matkan kotiin.

Itse tarkastin vain, olisiko ollut uutta Fillari- tai Pikseli -lehteä tarjolla; ei ollut.

Törmäsinpä dokumenttiin

Olen varmaan pahasti missannut jotain, kun tämä dokkari tuli minulle puolittain yllätyksenä. Sen verran monta vuotta tapauksesta on jo kulunut, että sen hyväksyy osana historiaa. Dokumentin katsottuaan ei kuitenkaan voi juuri muuta hyväksyä kuin sen, että tehtyä ei saa tekemättömäksi. Jos joku minun lisäkseni ei ollut vielä tästä näkökulmasta tietoinen, niin ole hyvä ja katso. Vedä sitten omat johtopäätöksesi. Toisaalta, mitäpä muuta voisi enää lisätä kyseisen maantieteellisen alueen hallinnollisiin sotkuihin.

Katukiitäjä 2.0

Keväällä hankkimani pyörä ei kauaa pysynyt kuluttajamallisena, vaan muutama oleellinen muutos oli selkästi tarpeellinen käytännön käyttökokemusten perusteella. Ensiksi ajoasento tuntui liian pystyltä, ja tuuli hidasti vauhtia turhan usein. Pyöräliikkeen setä myi minulle ns. joutsenkaula -ohjainkannattimen, jolla stongan saa säädettyä mihin asentoon haluaa. Ajelinkin sillä muutaman viikon, kunnes parempi ratkaisu kirkastui mieleen: käänsin vain alkuperäisen stemmin väärinpäin, ja laitoin leveän riser -tangon tilalle kapeamman suoran tangon. Johan tuli pyörästä urheilullinen. Joutsenkaula -stemmi oli umpirautaa, ja siten hurjan painavakin.

Seuraavaksi alkoi risomaan vaihteet - tai ennemminkin se, että vaikka en käytä niitä, niin rattaan kuluessa on uusittava koko rataspakka. Toisaalta, paras välityssuhde muodostui keskiöpakan 36 -piikkisen ja takapakan 13 -piikkisen yhteispelillä, mutta en voinut silläkään ajaa koska silloin ketjulinja ei ollut suora. Enimmäkseen ajelinkin yhdistelmällä 36 - 15, ja kovemmissa vauhdeissa heitin vaihtajalla eteen 48 -piikkisen. Ihannevälitys oli kuitenkin jostain siltä väliltä.

Apu löytyi Da Bomb -merkkisestä sinkula-adapterista, jolla vaihdepyörän voi muuttaa yksivaihteiseksi. Pakettia myy ainakin Best Brakes Lauttasaaressa. Poistin pyörästä taka- ja etuvaihtajat, vaijerit, rataspakan ja keskiörattaat. Jätin eteen ainoastaan ison 48:n, jonka siirsin keskelle. Taakse valitsin sinkulakitin mukana tulleen 18 -piikkisen, jolloin välityssuhteeksi muodostui loistava yleiskäyttöinen - ja sopivan urheilullinen - 2,67:1. Useimmiten sinkuloissa käytetään settiä 42 - 16, jolloin suhteeksi tulee 2,63:1, joten varsin lähellä mennään.

Ketjua piti lyhentää, ja onnistuinkin aluksi ryssimään ketjunkatkaisut aloittelijamaisesti. Milloin välitappi pääsi putoamaan kokonaan, milloin ketjun ulkopalan levy vääntyi. Pyörän takahaarukan drop-out on vaihdepyörien tyylisesti vertikaalinen, joten takavaihtajan korvakkeeseen piti laittaa erillinen ketjunkiristäjäratas. Lisäksi passailin ketjun ihanteellisen mittaiseksi laittamalla siihen lyhyen, ns. half-link -palan.

Vanhat osat ovat yhdessä muovipussissa, ja arvioisin pussin painoksi n. 2 kiloa. Lähes sen verran pyörä siis keveni, ja sen kyllä huomaa etenkin ylämäissä. Nälkä kasvaa syödessä; vielä kun laittaisi kunnolliset, kevyet kiekot ja kapeammat slicksit alle, niin vauhti kasvaisi entisestään. Nykyisen stongan tilalle haluaisin ehkä myös maantietangon, jolloin vastatuuleen puskeminen olisi kevyempää, ja mahtuisi helpommin myös bussien väliin puikkelehtimaan. Sitten Konani olisi melkein kuin cyclocross -sinkula, ehkäpä ainoa lajiaan.

** ** **

Osallistuin tänään spontaanisti Kriittiselle Pyöräretkelle. Mielenosoituskulkue muodostui muutamista kymmenistä pyöräilijöistä, jotka haluavat kohdistaa kaupunkilaisten huomion pyöräilijän huonoon asemaan Helsingin liikenteessä. Ajelu kesti ehkä tunnin ja vartin, ja kulkueelle avasi tietä kaksi moottoripyöräpoliisia sekä kaksi fillarikyttää. Vauhti oli odottamattoman rauhallinen, mutta muuten letka ei kai olisi pysynyt kasassa. Ajauduin kuitenkin toistamiseen ryhmän keulille, ja olo tuntui hieman vaivaantuneelta kun en kuitenkaan kokenut olevani varsinainen mielenosoittaja. Lähinnä olin tsekkaamassa meininkiä. Mutta kyllähän pyöräilijät pitäisi huomioida paljon paremmin liikennesuunnittelussa. Monilla valtaväylillä ei ole ollenkaan pyöräteitä, kuten Hämeentiellä Hakaniemestä Kurviin, tai lähes koko Mechelininkadulla, eikä usealla keskustan kadulla, joilla kuitenkin on vilkas autoliikenne. Ongelmaan löytyy kuitenkin ratkaisu, jos ajaa autokaistalla itse tarpeeksi kovaa ja katselee vain ympärilleen ettei jää kenenkään alle. Pyörä on kuitenkin tien tukkeena, jos se alistetaan autoliikenteen ehdoille. Otankin liikenteessä tiettyjä vapauksia silloin, kun poliisia ei ole näköpiirissä. Tämä ärsyttää joitakin autoilijoita, jotka seurauksena alentuvat suorastaan lapselliseen käyttäytymiseen.

Yksikin idiootti alkoi seuraamaan minua Mannerheimintiellä Oopperalta keskustaan päin. Ohitti, soitti torvea ja hidasteli edessäni. No, helppohan minun oli ohittaa hänet jokaisissa punaisissa valoissa, kun risteäviltä kaduilta ei tullut ketään. Tämä kiehutti autoilijaa entistä enemmän, ja painostus vain yltyi, kunnes hän joutui antautumaan Eduskuntatalon kulmalla kevyen liikenteen vihreille valoille. Olen ajatellut jo pitkään, että auto on liikenteessä eräänlainen norsunluutorni, josta voi osoittaa millaista tahansa käyttäytymistä anonyymisti. Ikäänkuin kirjoittaisi ala-arvoisia haukkumakirjoituksia mielipidepalstalle nimimerkin takaa. Jos kuljettajan naamataulu olisi isona kuvana auton jokaisessa kyljessä, oltaisiin liikenteessäkin ystävällisempiä ja ymmärtäväisempiä. Mutta nykyisellään auto on jokaisen kuljettajan oma valtakunta, ja jotkut käyvät lapsellista valtataistelua valtakuntiensa välillä. Minä ohitan heidän oikealta tai vasemmalta ja jätän tappelemaan keskenään hiekkalaatikolleen.

Katukiitäjä

Poljen pyörällä kaiket päivät. Uusi Kona -pyöräni kiitää pitkin Helsingin katuja. Toiset pyöräilijät ovat pujottelukeppejä. Puolen tunnin jaksoissa menevät aikataulut piiskaavat minut viikoittain uusiin ennätyksiin. Munkkiniemestä Eiraan 15 minuuttia, tai Kalasataman metroasemalta Lauttasaaren Essolle. Kun olen töissä, muutun aivan eri persoonaksi. Ajan päin punaisia, kikkailen autojen välissä, hypin ajoradan ja jalkakäytävän väliä sen mukaan missä milloinkin on nopein reitti. Saan välillä äänimerkkejä autoilijoilta, mutta tiedän että heitä vain ärsyttää se että joutuvat jumittamaan omissa ruuhkissaan. Taistelen tuulta vasten, hengitän bussien sylkemiä pienhiukkasia ja pakenen Aleksanterinkadulla ratikkaa henkeni edestä. Työssäni on vahva elossa olemisen tunne. Sadetta ei oikeastaan edes huomaa, jos välillä vaikka sataa. Sade ei hidasta, vaan toiset pyöräilijät, kävelijät ja vastatuuli.

Olen ryhtynyt syömään kaksi lämmintä ateriaa päivässä, ja silti koko ajan on nälkä. Ruumiiseeni ovat kasvaneet pakarat. Nukun yöt makeasti. Vyötä pitää tiukentaa pari reikää entiseen verrattuna, mutta kehoni massa on kuitenkin kasvanut. Sain siis sitä mitä tilasinkin.

Huhtikuun lopulla aloitin työn, jossa saan tehdä jotain aivan muuta. Tätä olen kaivannut ja tarvinnut jo jonkin aikaa. Olen kyllästynyt leikkimään muusikkoa, ja haluan aikalisän muusikon identiteetistä. Haluan vain tehdä työtä, saada palkkaa ja elää tässä ja nyt. En halua kasailla jotain ainaisia projekteja, tehdä epäkiitollisia bilekeikkoja ja odottaa että sitten kun. Ikuinen keskeneräisyyden tunne on kuluttava. Aina pitäisi olla jokin projekti työn alla, ja pitäisi treenata sitä ja tätä. Tämähän on kuitenkin minun elämäni, ja saan tehdä sillä mitä haluan. Nyt haluan elää näin.

Muutama keikka on siunaantunut tämänkin kesän kiusaksi. Yritän selvitä niistä mahdollisimman vähällä stressillä. Onhan nekin tehtävä, en haluaisi katkaista vähäisiä kontaktejani muusikkoyhteisössä. Mutta olen näköjään jossain vaiheessa alkanut ajatella että soittaminen yleisön edessä ei välttämättä olekaan kaikkein siisteintä mitä voi tehdä. Pyörällä viilettäminen on ainakin tällä hetkellä paljon siistimpää kuin hyppyyttää kännistä karjalaumaa virtsanpolttamilla eilisen hiteillä.

Toki haluaisin rakennella aivan oman, henkilökohtaisen musiikkiprojektini. Ehkäpä siihen löytyy parempi inspiraatio, kun tarkastelen koko touhua hieman etäämmältä ja eri vinkkelistä. Ihmisen identiteetti muodostuu näköjään edelleen hyvin pitkälle ammatin perusteella. Tämä cross-over -elämä onkin mielenkiintoista, koska olen aidosti hyvilläni kertoessani mitä teen tällä hetkellä. Suruttaa ne muusikot, joiden täytyy pitää muusikon mainetta yllä keksimällä aina jotain kuumia "projekteja" jotka ovat "työn alla". Toisaalta tiedän soittajia, jotka tekevät jotain muuta työtä, mutta vaikenevat siitä visusti. Kukin tekee oman valintansa; tiedän että jotkut tahot eivät välttämättä ota minua vakavasti muusikkona, jos tietäisivät tämän hetkisestä ratkaisustani. No, se ei minua kiinnosta, pääasia on että itsestä tuntuu hyvältä. Jos katu-uskottavuus menee työkuvioiden vuoksi, niin minulla ei toisaalta olisi siinä myöskään paljoa hävittävää. Tähänkin asti minut on leimattu ties miksi, toisaalta taas joillekin se tuntuu olevan ongelma etteivät keksi minulle mitään leimaa. Leimaamisen tarve on huvittava ja perseestä.

Kuukauteen en ole saanut vapaapäivää. Koko ajan on ollut jotain menoja työn lisäksi. Tosin sunnuntaina ja maanantaina minulle siunaantui kunnon vapaapäivät, enkä muuta tehnyt kuin nukkunut. Toivotaan että kesän edetessä rutiinit asettuvat uomiinsa kuin myös työn, levon ja vapaa-ajan suhteet.

Peikonpojan Turo 1998 - 2007

Perheemme rakas koira Turo nukutettiin tänään iltapäivällä, jotta se välttyisi loppuvaiheiden kärsimyksiltä taistelussaan syöpää vastaan. Turo haudattiin kotipihan laidalla olevaan metsikköön valkoiseen lakanaan kiedottuna. Mukaan leposijaan laitettiin sen rakas punainen purulelu.

Olin halunnut koiran tai kissan jo lapsesta asti, mutta vanhempani keksivät kaikenlaisia esteitä lemmikin hankinnalle: kissa voisi jäädä helposti auton alle läheisellä valtatiellä, isä on allerginen... jne. Lopulta koira kuitenkin tuli taloon vuonna 1998, kun asuin viimeistä vuottani vanhempieni kanssa. Isäni oli tykästynyt berninpaimenkoiriin, ja eräänä päivänä kesän alussa bongasimme Keltaisesta Pörssistä koiran myynti-ilmoituksen: ”myydään berninpaimenkoiran ja rottweilerin sekarotuisia pentuja”. Hinta oli 800 markkaa kappaleelta. Isäni soitti siltä istumalta, ja äidin kanssa kuuntelimme vieressä puhelinkeskustelua kennelin emännän kanssa. Langan toinen pää oli Outokummussa Peikonpojan kennelissä. Kesken puhelun isäni kysyi meiltä, että otetaanko se koira. Nyökyttelimme äidin kanssa, ja niin isä lupasi maksaa satasen varausmaksun. Jäljellä oli enää pentueen suurin urospentu, mutta emme kavahtaneet tätä pelottavaa faktaa, vaikkei meillä ollut koiraa ennen ollutkaan tässä perheessä.

Turo noudettiin 8 –viikkoisena heinäkuussa 1998. Outokumpua se ei jäänyt kaipaamaan, mutta oksensi koko matkan ajan auton lattialle, joka onneksi kuitenkin oli vuorattu sanomalehdillä. Heti kotiin päästyä alkoi täysinäinen pennun elämä; ruoka neljä kertaa päivässä, koko ajan leikkiä ja kaiken mahdollisen pureskelua, ja vähän väliä pikanokoset kun veto loppui. Ensimmäiset yöt menivät ongelmitta, kun kukin vuorollaan nukkui alakerrassa patjalla Turon kanssa. Ensimmäinen kriisi syntyi, kun päätimme vieroittaa sen yöllisestä läheisyydestä ja jätimme sen alakertaan yksin nukkumaan. Muutama yö meni ulvontaa kuunnellessa, mutta sitten helpotti. Muutaman viikon kuluttua Turo oli oppinut sisäsiistiksi, joten se voitiin ottaa yläkertaan yöksi nukkumaan. Siitä lähtien se olikin aina siellä missä laumakin.

Talven 98 – 99 olin välivuodella ja tein tilapäistöitä, joten minulla oli paljon aikaa olla Turon kanssa. Monien mielestä minusta tulikin sen eräänlainen henkinen isäntä, mikä huomattiin aina kun myöhemmin tulin käymään kotona tai Turo oli minulla hoidossa. Vaikka olinkin jo aikuinen, elin selvästi lapsuuttani uudestaan koiran kanssa, jota en ollut aiemmin saanut. Turo kulki mukanani moniin paikkoihin, ja se oli myös aina valmis lähtemään mukaan.

Turo kasvatettiin tarkoituksellisesti mahdollisimman kiltiksi, koska suurikokoinen uroskoira ei sellaisenaan ole helpoimmasta päästä. Turosta tuli hyvin ihmisläheinen, ja se oppi tunnistamaan satoja sanoja ja ilmauksia. Sille puhuttiin paljon, ja se myös kuunteli tarkkaavaisesti kun ihmiset puhuivat keskenään. Usein se poimi puheen seasta yksittäisiä sanoja jotka se tunnisti, ja sille tuli monia huvittavia väärinkäsityksiä. Toisia koiria kohtaan Turo käyttäytyi mielenkiintoisesti. Se ei juurikaan leikkinyt niiden kanssa, vaan häntä pystyssä vain haisteli ja tutki lajikumppaneitaan. Koirapuistoissa saikin usein kuulla koiramme olevan ”varsinainen tutkijaluonne”. Turon kuono haistoi tarkasti, ja haisteleminen oli sen lempipuuhaa lenkillä ollessa. Niin tylsää paikkaa ei ollutkaan, missä ei olisi ollut jotain haisteltavaa.

Turo vietti kanssani monia rattoisia viikkoja Helsingissä. Vanhempani matkustelevat kohtuullisen paljon, ja alusta asti oli selvää että koko perhe osallistuu koiran hoitoon. Turo oli asunnossani monta kertaa vuodessa aina viikon tai kaksi kerrallaan. Se saikin aina välillä aimo annoksen kaupunkilaiselämää vastapainoksi maaseudulla olevalle kodillensa. Kerran matkustimme raitiovaunussa, jossa Turo olisi halunnut moikata kaikkia kanssamatkustajia, ja kerran menimme lähijunalla Oulunkylään ja takaisin. Kaupassa käyntikin piti opetella erikseen, Turo ei ensimmäisellä kerralla suostunut jäämään kadulle kytköksiin niin kuin toiset koirat. Mutta sekin tuli myöhemmin tutuksi.

Turo oli todellakin tärkeä eläinpersoona minulle. Tieto keuhkosyövästä tuli äkillisesti perjantaina, ja nyt jo maanantaina koiralle tehtiin eutanasia ystävän palveluksena. Olin jo vuosia ajatellut, että koiran elämä voi olla arvaamatonta ja mitä tahansa voi sattua milloin vain. Silti tämä tuli yllättäen. Tiesin kyllä kuinka rakas Turo oli minulle, mutta nyt se viimeistään realisoitui kun lauantaina pillitin valtoimenaan kämpässäni, enkä kaupungillakaan pystynyt peittämään kyyneliäni, kun ajattelin ystävääni. Sunnuntaina matkustin aamun ensimmäisellä junalla katsomaan Turoa viimeisen kerran. Kohtaaminen oli sikäli helppo, että olin suurimman surutyön jo tehnyt, ja toisaalta Turo näytti olevan yllättävän hyvässä kunnossa. Se oli lähtenyt autoon mukaan hakemaan minua asemalta. Tänään maanantai-aamuna se ei kuitenkaan enää halunnut syödä mitään, ja sen jalat vapisivat. Ehdin kuitenkin hyvästellä Turon, ja se minut. Turolla oli pitkä ja hyvä elämä, ja sitä rakastettiin valtavasti, ja se rakasti myös kaikkia.

Lämmöllä hyvää ystävää muistaen,

Antti

Suruviesti

Eilen illalla äitini soitti ja kertoi, että perheemme 9-vuotiaalla koiralla todettiin pitkälle edennyt syöpä. Sen keuhkot ovat täynnä kasvaimia. Koiran poismeno on päivien kysymys, mutta vielä se ei osoita varsinaisia kärsimyksen merkkejä. Ruoka ei oikein maita sille, eikä ulkoilemaankaan tee mieli. Mutta häntä heilahtelee, ja puruluu maistuu.

Iso mies on tänä aamuna tirauttanut itkua, jopa omaksi yllätyksekseen. Tulee ristiriitainen olo siitä, että kuinka koira voikin olla niin tärkeä. Toivottavasti ehdin nähdä eläinystäväni vielä sunnuntaina. Tänään en voi matkustaa sen luokse, koska täytyy käydä keikalla. Mutta huomenna hyppään aamujunaan, mikäli ei ole vielä myöhäistä. Tai vaikka olisikin, isäni ollessa työmatkalla ei äitini jaksaisi nostella lähes 50 -kiloista koiraa sen mahdolliselle viimeiselle matkalle. Sen palveluksen tekisin mielelläni.

Skeba on ostettu

Kitara on ostettu jo viime viikolla. Tarkoitukseni on ollut laittaa tänne pari kaunista ääninäytettä sanojeni vakuudeksi, mutta hanke on lykkääntynyt koska soitinliike ei ole saanut toimitettua minulle mikrofonia, joka luvattiin asentaa kitaraan kaupantekijäisten yhteydessä. Tänä iltana joudun siis soittamaan keikan vanhalla jouskarilla, mikä hieman kaihertaa. Mutta kyllä sen mies kestää, ja täytyy vain paikata huonoa soundia soittamalla vastaavasti sen verran paremmin.

Kävin työpaikkahaastattelussa, joka tuntui menneen ihan nappiin. Ainakin sovittiin alustavasti ensimmäinen työpäivä, jolloin saan perehdytystä. Työsopimus allekirjoitetaan myöhemmin. Aion nyt tehdä ekskursion tavallisen, työtätekevän veronmaksajan maailmaan. Jännittää hieman! On säännölliset työajat, tuntipalkka ja varma palkanmaksu. Siitä onkin aikaa kun viimeksi kokeilin:)

Työpaikkahaastattelu tuntuu vähän samalta kuin olisi treffeillä ennestään tuntemattoman kanssa. Eli sehän meni minulta rutiinilla. Pysyn asiassa, olen kuitenkin oma itseni, en hölise koko ajan kaikkea mitä mieleen juolahtaa. Pukeudun siististi mutta siinä hengessä mitä minulta odotetaan. Kuuntelen ja olen läsnä kokonaisena persoonana. En ole altavastaaja, vaan haastattelen itse myös mahdollista tulevaa työnantajaani. Tosin, treffeillä ei tietenkään olla niin tarkoitushakuisia. Mutta kummasti niitä samankaltaisuuksia löytyy. Hyötyä on selvästi ollut myös saamastani esiintymiskoulutuksesta. Tiedostan antamani fyysiset signaalit, ja voin kontrolloida antamaani vaikutelmaa.

Toivon että saan uuden kitarani mikrofoneineen pajalta takaisin mahdollisimman pian. Sitten voin ilahduttaa kahtatoista lukijaani säveltaiteellaani.

Rämpyti rämps

Nyt on menossa todellinen kitarabuumi. Tarvitsen uuden akustisen kitaran, teräskielisen. Vanha Washburnini on jo kymmenen vuotta vanha, ja jo uutena se oli vaatimaton laadultaan, vaikka en sitä silloin kyennyt huomaamaan. Kun korvat vuosien myötä kultivoituvat ja soittotatsi hienostuu, tietää se aina varmaa rahan menoa.

Kumman ostaisin, Martin D-16RGT:n vai Larrivee D-03R:n? Valinta ei ole helppo. Hintaero ei ole merkityksellinen. Materiaalit ovat samat, tosin Larriveessa on otelauta aitoa ebenpuuta, kun taas Martinissa käytetään micarta -nimistä komposiittimateriaalia jota käytetään myös mm. puukkojen kahvoissa. Toinen ero on kaulan ja kopan liitostavassa, mutta koesoiton perusteella ei eroja osaa paikallistaa mihinkään soundilliseen tai soitannolliseen piirteeseen. Ehdoton vaatimukseni on kuitenkin, että kansi on kuusta ja kopan muut osat ruusupuuta. Tämän hintaluokan soittimet tehdään yleensä mahonkirunkoisiksi, mutta soittokokeiden perusteella ero soundissa on niin suuri, että parin sadan eukin hintaero mahongin ja ruusupuun välillä on täysin perusteltu. Ja kalliimmissakin malleissa on aina ruusupuupohja ja -sivut, joten en voi tinkiä siitä.

Tästä seuraakin eettinen ristiriita: ruusupuu on siksi kalliimpaa, koska se on harvinaisempaa. Ja ruusupuuhan on trooppinen puulaji; soittimen ostaja omalta osaltaan kiihdyttää sademetsien hakkuita. Martin vastuullisena valmistajana tiedostaa tämän, ja on tuonut markkinoille myös kierrätysmateriaaleista tehtyjä malleja, jotka kyllä kuulostivat aika hyviltä, mutta näyttivät oudoilta. Mutta ruusupuun soundista ei pääse mihinkään; se on niin syvä ja rikas verrattuna mahonkiin, joka sopii paremmin kaulamateriaaliksi tai sähkökitaroiden rungoksi. Onneksi on se lieventävä asianhaara, että soittimet eivät juuri koskaan ole kertakäyttötavaraa. Soitinta ei heitetä kaatopaikalle, vaan sillä soitetaan kymmeniä vuosia tai se myydään jollekin toiselle joka soittaa sillä. Toisin on esimerkiksi puutarhakalusteiden.

Ajattelin hankkia perinteisen dreadnought -mallin, josta tuo mallinimissä oleva D -kirjainkin juontaa juurensa. Kyseessä on kaikukopan tilavuudeltaan suurin kitaramalli, jossa bassoäänet kuuluvat lujimmin, ja muutenkin mallin äänenvoimakkuus on suurin. Hieman pienempi orchestra- tai grand auditorium -malli olisi soundiltaan tasapainoisempi, mutta viime aikoina on alkanut pukkaamaan sen verran hautajais- ym. keikkaa, jolloin on tärkeää saada soittimen ääni akustisesti mahdollisimman lujaa ulos. Vai kuinkahan mahtaisi kappeliin sopia miehekäs Marshall -städäriseinämä? Lupasinkin eilen eräälle ihmiselle, että vingutan hänen hautajaisissaan jalka arkun päällä, mikäli hän kuolisi ensin.

Taas on sama juttu persaukisella: on pakko ostaa jokin asia nyt kun siihen on rahaa ja on saanut päähänsä hankkia sen, tai muuten hankinta lykkääntyy taas pitkäksi aikaa ja raha kuluu johonkin muuhun tietysti sinällään tärkeään tarkoitukseen. Ja minun täytyisi iskeä kynteni kiinni näihin edullisempiin mutta harvinaisempiin ruusupuumalleihin nyt, kun niitä on kaupassa tarjolla. Jos en iske nyt, ei minulla varmasti ole rahaa niiden seuraavan kerran ilmaantuessa kaukaisen pohjolan perukoille.

Olen soittanut kitaraa lähes 18 vuotta, mutta tuntuu kuin olisin löytänyt instrumenttini uudestaan. Hyvin rakennetun akustisen kitaran ääni tuntuu tavattoman aidolta ja puhdistavalta. En ole pitkään aikaan ollut näin innoissani kokeiltuani jotain soitinlaitetta. Innostuin myös Tommy Emmanuel -nimisestä australialaisesta kitaristista, jonka soittoa kuuntelisin vaikka koko ajan. Tässä yksi mahtava YouTube- klippi hänen soitostaan.

Joo, ja opiskelu- ja työasiat ovat sekaisin, ja suhdepuolella on jotain hämärää sekoilua meneillään. Mutta Tommy Emmanuelin soitto eheyttää sieluni hetkellisesti.

Jahas, ja taas vaaliasiaa

Luen eduskuntavaaliehdokkaiden blogeja, ja yksi asia ärsyttää. Mikä ihmeen into joillakin pölvästikansalaisilla on kärkkyä jokaista uutta postausta vain päästäkseen haukkumaan kyseistä ehdokasta tai puoluetta kommenttiosiossa? Kyllä minäkin ajattelen välillä hiljaa mielessäni, että joku ehdokas on täysi idiootti jonka kanssa en jaa ainuttakaan näkemystä, mutta en todellakaan sano sitä julki siinä muodossa kuin korkeintaan lähimmille ystävilleni ja humalassa. Epä-älyllinen räksyttäminen kääntyy vain itseään vastaan. Monet räksyttävät jopa rehellisesti omalla nimellään. Noh, kyseessä lienee useimmiten mielenterveyden häiriö henkilöllä, joka päivät pitkät istuu koneen ääressä ja kärkkyy haukkana uusia kirjoituksia.

Ehkä minunkin pitäisi hankkia elämä, kun olen tuollaiseen kiinnittänyt huomioni.

Poliittinen kirjoitus

Kirjoitan politiikasta, koska minua huvittaa. Olen aivan liekeissä tulevista eduskuntavaaleista. Pidän vaaleja oikeasti tärkeinä, ja äänestämistä myös. Miksi kukaan katsoo Salkkareita tai ylipäätään mitään turhanpäiväisiä televisiosarjoja, kun maailmassa tapahtuu oikeitakin asioita?

En edelleenkään ymmärrä niitä, jotka väittävät että äänestämättä jättäminen voisi olla "harkittu päätös". Minusta ajatus on naurettava. Silloin niiden, jotka äänestävät, vaikutusmahdollisuudet vain kasvavat, jolloin äänestämättä jättäminen on ilmeisesti harkittu päätös kannattaa vaalitulosta, oli se mikä hyvänsä. Toisaalta, samat ihmiset havaintojeni mukaan kuitenkin kritisoivat yhteiskunnallista päätöksentekoa sekä yhteiskuntaa itseään. Mielestäni niiden, jotka eivät äänestä tai ole itse ehdokkaana, ei tule kritisoida valtaapitäviä.

Usein kuulee sanottavan, että kaikki puolueet muistuttavat toisiaan. Minun mielestäni näin ei ole, vaikka politiikkaan perehtymättömän ihmisen silmissä jotkut asiat saattavat siltä näyttääkin. Ajattelen asiaa näin: Suomessa on suuren yleisön mielestä ilmeisesti jo asiat tarpeeksi hyvin, eikä politiikkaan puuttumisella voida enää saavuttaa mitään merkittävää. On yleinen äänioikeus, suhteellisen kehittynyt tasa-arvo, kukaan ei kuole nälkään, tuloerot ovat maailman pienimpiä, lapsikuolleisuus on pieni, elinajanodote kohtuullinen... kuitenkin viinan ja bensan hinnasta jaksetaan aina kitistä. Perustaisivat sitten oman viina- ja bensapuolueensa.

Keksinkin sille jo nimen: Viina- ja bensapuolue Vibe. Puolue ajaisi yksilön subjektiivista oikeutta viinanjuontiin ja rälläämiseen. Sen tavoitteena olisi vaikuttaa lainsäädäntöön siten, että viinansaantimahdollisuus olisi tasa-arvoinen yksilön sosiaalis-taloudelliseen asemaan katsomatta. Käytännössä tämä tapahtuisi perusviina -käytännön välityksellä: kaikille kansalaisille annettaisiin valtion toimesta kuukausittainen perusviina, joka vastaisi kahta 0,5 litran pullollista 38 -tilavuusprosenttista viinaa. Pulloannoksen saisi käyttöönsä kerran kahdessa viikossa. Kansalainen voisi valita joko kirkkaan kossun tai Jallun väliltä, ja lunastus tapahtuisi Kelalta saatavalla viinasetelillä. Tämä tukisi merkittävästi kotimaista viinatehtailua, ja siten myös työllisyyden kehitystä. Tietysti perusviinan lisäksi olisi mahdollisuus dokailla omaan laskuun myös perusviinamäärän ylittävältä osin yksilöllisten tarpeiden mukaisesti. Puolueen räälläämisohjelmaan taas kuuluisi kansalaisille jaettava rälläysseteli, jonka arvo määräytyisi kääntäen suhteessa alueen bensiiniasematiheyden mukaisesti. Asematiheys on oivallinen mittari kuvastamaan alueen todellisia asiointietäisyyksiä, ja siten todellisia rälläystarpeita.

Puolustuspolitiikka perustuisi suureen viinatykkiin, jolla ammuttaisiin vihulaista siten että se hukkuisi viinaan, tavalla tai toisella. Vähintäänkin tämä toimisi uskottavana pelotteena, joka nostaisi nimeämättömän vihollisen hyökkäyskynnystä. Virallinen doktriini kuuluisi siten, että viinapuolustusvoimien tehtävä on osoittaa viholliselle, että sen tekemät uhraukset eivät olisi mielekkäässä suhteessa sotatoimista saatuihin hyötyihin. Eli vaikka vihollinen tästä puolustuksesta selviäisikin, olisi viimeistään krapula kohtalokkaan kestämätön.

Ulkopolitiikan kulmakivenä olisi vuosittain järjestettävä kansainvälinen huippuhumalakokous, joka voitaisiin sopivasti organisoida Faces (Naamat) -etnofestivaalin yhteyteen. Näin myös kulttuurielämän intressejä edistettäisiin, jolloin ei tarvittaisi erillistä kulttuuriministeriötä. Valtiovarainministeriö hallinnoisi suurta viinapääomaa, joka sijaitsisi hajautettuna Suomen metsiin Veikko Huovisen Viinankätkijä -tarinan mukaisesti. Näin myös alueellinen tasa-arvo toteutuisi, ja valtio työllistäisi osan väestöstä viinankätkennän projektisuunnittelijoina ja ohjeistamispäälliköinä. Viskit ja konjakit olisivat sijainniltaan tarkimmin salassapidettäviä, ja niiden arvonnousuun perustuisivat myös eläkerahastot.

Energiapolitiikka perustuisi perusvoiman osalta nousuhumalatilan uhoiluun ja siitä saatavaan fyysiseen työhön, joka muunnettaisiin energiaksi mm. generaattoreihin kytkettyjen kuntopyörien ja steppereiden välityksellä. Juoppohulluuskohtauksista saataisiin kausittain tarvittavaa säätövoimaa.

Bensiinikomitea ostaisi Suomeen vuosittain älyttömän ison tankillisen bensaa halvimman tarjouksen mukaan, ja tämän bensiinin jälleenmyyntihinta sidottaisiin viinapääoman vakaana pysyttelevään arvoon. Mikäli bensiini kallistuisi, myytäisiin hinnannousua vastaavasta arvosta viinaa, jolloin bensan hinta saataisiin pidettyä vakaana ja kaikki olisivat tyytyväisiä.

Kylmä sydän

Harjoittelin eilen kylmäsydämisyyttä. Jostain diabetes- tms. yhdistyksestä soitti mies juuri kun olin jäämässä pois raitiovaunusta linjalla 1A Mäkelänkadulla Vallilan kohdalla mennäkseni eräisiin treeneihin. Liikenteen melu peitti puhelun alkuosan, enkä kuullut juuri muuta kuin sanan "diabetes", josta päättelin puhelun tarkoituksen. Mies vaikutti olevan juttutuulella, joten annoin hänen selittää litaniansa sillä aikaa kun ylitin kadun ja pääsin sisälle läheiseen ruokakauppaan ostaakseni eväitä. Makeishyllyn kohdalla oltiin päästy siihen tilanteeseen että minun tuli sanoa jotain. Olin kuullut tunteisiin vetoavaa avautumista tietyistä terveysvaivoista sekä siitä, ettei yhteiskunnan tuki tavoita kaikkia avuntarvitsijoita. Minä voisin kuulemma auttaa tilaamalla yhdistyksen tukilehden koko kevääksi hintaan 49,90. Kun miehen puheeseen tuli ensimmäinen tauko, tokaisin neutraalisti että "en tilaa sitä lehteä". Tätä seurasi suostuttelu yleisemmällä tasolla ja uusi ehdotus tukea yhdistyksen toimintaa. Sanoin, että "en lähde nyt mukaan". Sen jälkeen sanoimme toisillemme "hyvää päivänjatkoa".

Nyt en puutu siihen että miksi en halunnut auttaa tätä yhdistystä. Uppoudun sen sijaan omaan itseihailuuni siitä, kuinka toimivaksi tekniikkani on hioutunut vuosien varrella. Puhelinmarkkinointi tai -kampanjointi jakautuu kolmeen ryhmään: suoramyynti, tukianomukset ja tutkimushaastattelut. Edellisistä olen itse tehnyt tutkimushaastattelutyötä muutama vuosi sitten, joka hioi puhelinsupliikkini huipputerään.

Useimmat meistä kokevat tällaiset puhelinsoitot tungettelevina niiden aiheesta riippumatta. Laki kuitenkin sallii sellaiset, ellei puhelinnumerossa ole voimassaolevaa suoramarkkinointikieltoa, jollainen minullakin nykyään pitäisi olla. Halusin kiellon vain siksi, ettei tarvitsisi vastailla turhiin puheluihin. Minulla ei muuten ole mitään erityistä puhelinmyyjiä vastaan, etenkään sen jälkeen kun oivalsin mistä mahdollinen ärtymys johtuu, ja kuinka sen voi välttää.

Myynti- ja avustusanomistyössä pyritään vetoamaan tunteisiin monella tavalla. Yksi esimerkki on myyjien usein käyttämä tekniikka puhutella vastaanottajaa etunimellä ("kuule Myrskyluoto, nyt olisi tällainen erityisen kiinnostava tarjouskampanja meneillään..."). Ongelma tulee vasta siitä, että vastaaja myös ottaa sen henkilökohtaisesti. Ei tarvita muuta kuin tuon kytköksen katkaisu. Ei myyjä oikeasti soita Myrskyluodolle, hän soittaa yhdelle tuhansista numeroista. Myyjän alkuliturgian jälkeen, yleensä n. 15 - 20 sekunnin kuluttua, tulee ensimmäinen breikki, esim. "miltäs tällainen kuulostaa?". Alkuliturgia tulee kuunnella sellaisena kuin se tulee, puuttumatta siihen mitenkään. Puhelun tarkoitus tulee ilmi sen aikana, ja ensimmäiseen taukokohtaan mennessä ollaan jo päätetty, että ollaanko tarjouksesta kiinnostuneita vai ei. Muuta ei vaadita, kuin tämän ilmaiseminen. Jos olin ajatellut tilata Tekniikan Maailman, voin tilata sen kätevästi nyt. Jos en ollut ajatellut tilata, sanon että "en ole kiinnostunut tarjouksesta". Tämä toimii tarkoituksenmukaisesti 95 prosentissa tapauksista. Sillä, että annetaan myyjän rauhassa esittää asiansa, ja sitten päättäväisesti ilmaistaan oma kanta siihen, annetaan selkeä mutta neutraali signaali, jolloin myyjä siirtyy seuraavaan numeroon. Jos ryhtyy änkyttämään tai selittelemään, eikä saa sanottua selkeästi ydinasiaa, saa myyjä signaalin, että vastaaja on saatu huijattua tunnetason koukkuun, ja häntä kannattaa hiillostaa hieman lisää jolloin hän ärtyneisyyttään saattaa jopa tilata lehden. Lopulta useimmat osaavat kuitenkin ilmaista että ovatko kiinnostuneita tarjouksesta vai eivät, mutta koitoksesta voisi selvitä paljon vähemmälläkin vaivalla. Myyjiä on turha vihata, he tekevät vain työtään siten kuin laki mahdollistaa.

Tästäpä seuraa ajatus, joka on yleistettävissä elämään. Ei pitäisi samaistua tunteisiinsa. Asiat ja tapahtumat pitäisi ottaa sellaisina kuin ne tulevat, liittämättä niihin omia, tunteiden vaikuttamia tulkintojaan. Ei pitäisi turhaan yrittää vaikuttaa kaikkeen. Toisaalta, kannattaa tehdä joitakin asioita itselleen selväksi jo etukäteen. Ollaan jokseenkin tuuliajolla, jos ei tiedä että haluaako tilata Seiskan vai ei. Ja jos tietää, mutta sen ilmaisemisesta tulee ärtyneeksi, on se toinen pohdiskelun paikka.

Diabetes - tai mikä se nyt oli - yhdistyksen puhelinsoittelija ei varmaankaan ajattele että "olipa tuo numero 040 xxxxxxx kovin epäsolidaarinen". Hän lienee korkeintaan iloinen niistä avustuksista joita onnistuu työllään hankkimaan yhdistykselle. Minä olen jo vuosia ostanut itselleni puhtaan omantunnon maksamalla kuukausittain avustusta Greenpeacelle, SPR:lle ja Unicefille, ja äänestän puoluetta joka ajaa järjestelmällisesti kehitysyhteistyörahojen nostoa sekä erilaisten vähemmistöjen oikeuksien ja tarpeiden huomioimista.

Toisaalta olen sitä mieltä, että tärkein auttaminen tehdään siellä, missä tarve on lähimpänä. Omassa yhteisössään voi auttaa kaikkein konkreettisimmin. Tästä seuraa se paradoksi, että minulla ei satu olemaan ainuttakaan apuani tarvitsevaa sukulaista tai ystävää tahi muuta läheistä, joten valitsen auttamiseni kohteen olemassa olevista vaihtoehdoista omien mahdollisuuksieni mukaan.

** ** **

Hmm, kuulostanpa kovinkin itsevarmalta ja laskelmoivalta tässä asiassa. Oikeasti puntaroin omaa paikkaani maailmassa, ja sitä että olenko tehnyt oman osani yhteisestä vastuunkannosta. Häpeän toisinaan sitä, että auttaminen ei välttämättä tule minusta sisäsyntyisesti, vaan velvollisuudentunnon kautta. Auttamistyötä tehneiden kanssa on tullut usein puheeksi se, että on tärkeää tiedostaa omat auttamisen motiivinsa. Mutta eikö kaikki auttaminen ole silti hyvästä, vaikka se tulisi itsekkäistäkin motiiveista käsin? Edellä mainitsemani puhtaan omantunnon ostaminen on tietysti kärjistetty ilmaisu. En todellakaan haluaisi korvata käytännön auttamista rahalahjoituksella. Mutta ilmeisesti rahaakin otetaan mielellään vastaan, ja silläkin jotain saadaan aikaan, joten menköön.

Kymmenen vuotta

Torstai tuntui hyvältä päivältä. Erikoista oli se, että kävin illalla soittamassa soitinmusiikkia erään lapsuudenystäväni kanssa, jota en ollut nähnyt yli kymmeneen vuoteen ennen viime kesää.

Hän oli rumpali ja minä kitaristi. Kokeilimme yhdessä soittamista monet kerrat jo yläasteella, mutta niistä kokeiluista ei koskaan päässyt sikiämään yhtään kunnollista bändiä. Olimme molemmat myös vahvatahtoisia ja suuriegoisia murrosikäisiä, emmekä kaikista asioista suinkaan samaa mieltä. Koulun jälkeen hän lipesi valokuvauksen maailmaan, ja minä puolestani musiikkiopintoihin.

Heinäkuussa 2006 eräässä baarissa pöytääni lähestyi kolmen ikäiseni miehen seurue, joka tiedusteli josko pöydässä olisi tilaa. Vastapäätä minua istuutui tutut kasvonpiirteet omaava mies, joka tunnisti minut viiden sekunnin katsekontaktin lopuksi. Kohtaaminen oli odottamaton ja mielenkiintoinen. Edellisen kerran nähdessämme välimme olivat jo etääntyneet ja ristiriitaiset. Kaikki palautui mieleeni, joskin ajatuksiani kymmenen vuotta kypsyttäneeseen mieleeni. Aistin tietyn jännitteen välillämme, mutta myös ne kymmenen hyvin terveellistä vuotta. Tunnelma oli lämminhenkinen.

Joulukuussa törmäsin häneen uudestaan, ja samalla tuli puheeksi että voisihan sitä soitellakin, kun rummutkin sattuu vielä olemaan. Eilen sitten mentiin ja soitettiin. Paikalla olivat myös Riku ja Pepe bassoineen ja syntikoineen.

Lähdimme monissa sessioissa hyväksi havaitusta "soitetaan jotain" -strategiasta. Tilanne oli mielenkiintoinen varmasti kaikille paikalla olijoille, mutta itselleni useastakin syystä. En tuntenut paikalla olijoista muita kuin rumpalin. En ollut kuullut hänen soittoaan yli kymmeneen vuoteen, hän ei ollut kuullut minun soittoani yhtä pitkään aikaan, en tiennyt kahdesta muusta soittajasta yhtikäs mitään, enkä heidän tyyleistään tahi taidoistaan. Sellaisessa tilanteessa ei voi toimia muuten kuin puhtaasti vaiston varassa, sekä ihmisenä että soittajana.

Rumpaliystäväni soitti melko pitkälle kuten odotinkin, mutta yllätyin positiivisesti hänen soittonsa kypsyydestä ja monipuolistuneisuudesta. Toisaalta, ovathan omatkin korvani kymmenen vuotta sivistyneemmät; ehkä en vain aiemmin osannut arvostaa samoja hienouksia hänen soitossaan. Jokin yhteys välillämme kuitenkin oli aistittavissa, koska tunsin helpoksi kommunikoida hänen kanssaan improvisaatiotilanteessa. Toiset soittajat esiintyivät matalammalla profiililla, mutta pidin heidänkin soittotavastaan. Välillä ajattelin soittavani liian testosteronisesti heihin nähden, mutta toistaalta on hyvä että yhtyeessä on erilaisia soittajapersoonallisuuksia. Saimme sovitettua renkutuksemme hyvin yhteen.

Ulkopuoliselle on vaikeaa kuvailla synnyttämämme melun tyylipiirteitä. Ehkäpä hyvä ilmaisu olisi luokittelematon rytmimusiikki. Viittauksia voisi heitellä sellaisiin asioihin kuin funk, jazz, rock, proge, iskelmä, laulelma, free, ambient... Soitimme muun muassa "Mä kolmatta linjaa takaisin" -kappaletta hieman poikkeavana sovituksena, sekä myös jameissa pakollista, niin sanottua paskafunkkia.

Noin tunnin - puolitoista soitettuamme paikalle tuli vielä yksi uusi tuttavuus, jonka nimeä en nyt millään muista. Kuulin kuitenkin, että hänellä on vahvoja kytköksiä reggae -maailmaan. Hän kasasi monimutkaista kalustoaan varmaan puoli tuntia, ja vasta aivan pystytyksen lopussa minulle selvisi mitä instrumenttia hän aikoi soittaa. Sitä hän kuitenkin soitti hyvin epäkonventionaalisesti, ja sellaiseksi voisi kuvailla myös hänen musiikillisia ideoitaan. Hän kytki sekä laulumikrofoninsa että Paul McCartney -tyylisen bassonsa jonkinlaiseen vehkeeseen joka tuotti kaikua, viivettä ja säröä. Siitä signaali meni kämpän laulukamoihin, jotka olivat varmaankin 60 -luvulta ja soundi oli sen mukainen. Sanoista ei luonnollisestikaan saanut mitään selvää edellä luettelemieni mausteiden ansiosta, ja se varmaan oli myös tarkoitus. Otimme lähestymistavaksi sen, että hän aloitti jonkin ideansa, ja me muut uimme vähitellen mukaan. Sitten hän alkoi jossain vaiheessa laulaa hoilotella spontaanisti keksimiään lyriikoita, joita muistelimme jälkeenpäin metrossa. Kuulin itse ainakin "musiikin talo"- ja "liskopallo" -fraasit. Joku toinen oli kuullut kokonaisen lauseen, joka meni että "mies meni metsään eikä tullut pois". Joka tapauksessa tämä laulaja-basisti-visionääri oli hyvin uppoutunut tekemiseensä sillä hetkellä kun soitimme, ja se on omakin ihanteeni. Tulimme viettäneeksi kämpällä nelisen tuntia, mutta en varsinaisesti huomannut ajan kulkua.

Jamisessiossamme oli hienoja hetkiä, vaikka välillä ajattelin että kaikkeen sitä tuleekin lähdettyä. Mutta asiat hakeutuivat uomiinsa, kun annoimme niille mahdollisuuden. Jamittelen mielellään tämän kokoonpanon kanssa toistekin. Siinä vaiheessa kun seuraavan kerran mahdollisesti kohtaamme, on paikkakin toivottavasti vaihtunut Mellunmäestä Erottajaan. Jonkinlaisessa väestönsuojassa tulemme kuitenkin edelleen soittamaan. Siellä on lapsen hyvä jamitella vaikka tulisi ydinsota. Siitä vitsailimmekin pois lähtiessä: jos Suomeen kohdistuisi ydinasehyökkäys, ja väestönsuojassa joutuisi asumaan kaksi kuukautta, niin Suomen bändien taso nousisi varmasti hämmästyttävän korkeaksi. "En voi nyt poistua tästä väestönsuojasta kahteen kuukauteen. Hmm, täällähän on kaikenlaisia soittimia...".

Jokainen soittaja tarvitsee tuollaisia täysin älyvapaita jamisessioita. Ne ovat tyhjentäviä; kuin kirjoittaisi paperille pysähtymättä tunnin putkeen aivan kaiken mitä mielessä liikkuu, tai roiskisi maalipöntöillä valkoiselle seinälle mitä mieleen juolahtaa. Tai riehuisi leikkipuistossa innoissaan kun luulee ettei kukaan näe, eikä oikeastaan ole väliä vaikka näkisikin. Niin sanotut ammattilaiset soittavat tiukasti luokiteltua musiikkia, ja yhteistä harjoitteluaikaa käytetään ainoastaan välttämättömimpään yhteissoittoon. Toiminta on usein niin tarkoitushakuista ja rutiininomaista, että se ei paljoakaan eroa Valintatalon kassalla työskentelemisestä. Keikat tietysti voivat olla hyvinkin mielikuvituksellisia, mutta olisi hyvä kokeilla villeimpiä ideoitaan ensin jossain muualla kuin yleisön edessä. Yhteissoiton vuorovaikutteista tunnelmaa ei kuitenkaan voi saavuttaa yksin harjoitellessaan.

Joku voisi kysyä, että eivätkö ammattimuusikot sitten koskaan pelleile vapaasti keskenään? Pääsääntöisesti eivät. Siitä ei maksa kukaan, ja muutenkin menee aivan tarpeeksi aikaa kaikkeen treenaamiseen ja muuhun. Katsokaa vaikka Yleisradion musiikkiohjelmia ja vetäkää johtopäätöksenne.

Aiemmin päivällä kävin nytkäyttämässä jumissa olleita opintoasioitani askeleen eteenpäin. Äsken kotiin tultuani nautin kylmän Karjala -oluen. Päivä oli siis hyvä.

Julistetaan Welho pois pannasta

Welholle langettamani kirkonkirous ehti olla voimassa pari päivää. Nyt julistettakoon Welho taas kunnialliseksi palveluntarjoajaksi. Ei tarvinnut kuin kolme äkäistä puhelinsoittoa ja painokkaan äänensävyn, niin johan nörtin sormi osui oikeaan nappulaan ja allekirjoittaneen meilit toimivat taas. Olin kyllä varautunut jo vaihtamaan operaattoria. Ihmeiden aika ei ole ohi!

Joskus tuntuu, että reklamaatiomenettely on osa normaalia asioiden hoitamisen proseduuria. Valituksen tekeminen tulee ehkä otettua omalta puoleltaan liian henkilökohtaisesti; ikään kuin olisin henkilökohtaisesti vihainen sille ihmiselle jonka tehtävä on painaa sitä nappulaa jolla asiani edistyy jossain kankeassa koneistossa. No, ehkä vähän olinkin vihainen, mutta en usko että asia olisi korjaantunut muutoin.

Useinkin tuntuu, että pienellä yksilöllä on suhteettoman suuri todistustaakka suuren koneiston edesssä. Jos vaikka saa aiheettoman parkkisakon, saa oikeutta ehkä vasta valittaessaan asiasta, jos silloinkaan. Jos hakee jotain yhteiskunnallista tukea, joutuu valitusmenettelyn kautta osoittamaan, että on siihen oikeutettu. Valittaminen on siis osa tavallista asioiden hoitamista. Suruttaa niiden puolesta, joilla ei ole voimia tai rohkeutta nousta taisteluun oikeuksiensa puolesta.

Seuratkaa minua, niin johdatan teidät pois sorron yöstä kohti uuden oikeudenmukaisuuden auringonnousua.

Osanottajilta edellytetään vähintään 50 dollarin siirtoa tililleni Zürichiin.

Ongelmia Welhon kanssa

On ollut vaikeaa saada sähköpostitili toimimaan. Kuinka pienestä asiasta voikin tulla hankala! Aikeenani oli luoda Welho -sähköpostiini alikäyttäjätili. Ohjeissa sanotaan, että salasanassa tulee olla sekä pieniä että isoja kirjaimia, sekä numeroita. Sain luotua tilin, mutta en päässytkään kirjautumaan siihen sisään. Ongelmaksi paljastui se, että salasana saa olla korkeintaan 8 merkkiä pitkä. Olin luonut 11 merkkiä pitkän salasanan. Näin ollen poistin kyseisen, juuri luomani tilin, jotta voisin luoda sen uudelleen lyhyemmällä salasanalla.

Eipä onnistunut. Asiakaspalvelussa sanottiin, että luomani alikäyttäjätunnus on mennyt karenssiin, jolloin se vapautuisi vasta puolen vuoden kuluttua, ja vasta sitten pääsisin luomaan sen uudestaan. Sovimme, että ylläpitäjä poistaa käyttiksen vuorokauden sisällä. Näin ei ole toistuvista pyynnöistä ja muistutuksista huolimatta kuitenkaan tapahtunut.

Mielenkiintoista on, että pääsen kyllä kirjautumaan sisään tämän luomani sähköpostitilin webmail -liittymään siten, että käytän salasanasta vain 8 ensimmäistä merkkiä. Mutta tämä tili ei kuulu nyt kenellekään, koska poistin sen omasta pääkäyttäjäprofiilistani Welhon palvelunhallintasivun kautta.

Pääongelma on siis se, että sähköpostitili on mahdollista luoda myös vastoin annettuja ohjeita. Näin ei pitäisi olla. Jos kerran salasanan tulee olla 6 - 8 merkkiä pitkä, ei palvelunhallinnan pitäisi edes mahdollistaa muunlaisten salasanojen luontia. Asia on kuulemma niin, että webmailin sisäänkirjautumissivu lukee salasanasta ainoastaan kahdeksan ensimmäistä merkkiä, vaikka salasana olisikin pidempi. No miksi ne sitten antavat luoda pidempiä salasanoja? Jos kerran minä haksahdan tuohon porsaanreikään, niin siihen varmasti haksahtaa myös pihtiputaan mummo. Nyt minulla on sähköpostitili, jota en kuitenkaan pysty hallinnoimaan palvelunhallinnan kautta, ainoastaan lukemaan sinne saapuvia viestejä webmailista.

Nettipalvelut pitää suunnitella idioottivarmoiksi. Nytkin olisi riittänyt, että olisin vain heti tajunnut ottaa alkuperäisestä salasanasta kahdeksan merkin yli menevät merkit pois, poistamatta kuitenkaan koko alikäyttäjätiliä, eikä mitään ongelmaa olisi. Nyt tässä joutuu odottelemaan josko arvoisilla Welhon nörteillä olisi jossain välissä 20 sekuntia aikaa hoitaa asiaani eteenpäin.

Annan ääneni eduskuntavaaleissa sille, joka lupaa vaikuttaa siihen että Welhon sivuilla olevat sähköpostitilin luomisen ohjeet muutettaisiin kattavammiksi ja seikkaperäisemmiksi.

Meemi

LL haastoi minut meemiin, johon vastaan nyt. Aiheena tilinpäätös vuodesta 2006.

** ** **

1. Mitä sellaista teit vuonna 2006, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin?

Telttailin saaristossa. Bloggasin.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi ja teetkö enemmän ensi vuodelle?

En tehnyt uudenvuoden lupausta; tuskinpa satsaan tähänkään sikäli enempää.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?

Ei varsinaisesti läheinen.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?

Ei.

5. Missä maissa kävit?

Virossa.

6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2007, jota puuttui vuodesta 2006?

Rahhaa.

7. Mitkä vuoden 2006 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi?

1.1.2006 koska silloin oli sen vuoden uusi vuosi.

8. Mikä oli suurin saavutuksesi vuonna 2006?

Aikaa ja energiaa säästämättä läpiviety kurssitutkinto pääinstrumentillani.

9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?

Soitin dominanttidimiasteikkoa alt -soinnun päälle.

10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista?

Normiflunssasta vain. Sydän otti pientä osumaa kyllä.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?

Kampauksen:)

12. Kenen käytös herätti hilpeyttä?

No, ainakin omani tietyissä tilanteissa.

13. Kenen käytös masensi?

Ei kenenkään.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?

Banaaneihin.

15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi?

Matista ja Susanista.

16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2006?

Olle Och Kjäll, Tunnelbana Pojkar

17. Viime vuoteen verrattuna, oletko:

a) onnellisempi vai surullisempi?
Onnellisempi.

b) laihempi vai lihavampi?
Vaikea sanoa.

c) rikkaampi vai köyhempi?
Rikkaampi.

18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän?

Juoksulenkkejä.

19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän?

Haaveilua.

20. Kuinka vietit joulua?

Vanhempieni luona sairastaen.

22. Rakastuitko vuonna 2006?

Enpä.

23. Kuinka monta yhden yön juttua?

Ei passoo sannoo.

24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi?

Eipä tullut paljoa toljoteltua telkkua.

25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan?

En. Vihasin siis kaikkia myös viime vuonna.

26. Mikä oli paras lukemasi kirja?

Anthony DeMello: Havahtuminen

27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi?

F#7.

28. Mitä halusit ja sait?

Lomaa.

29. Mitä halusit muttet saanut?

Sisäistä rauhaa.

30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna?

Brokeback Mountain tai I Walk the Line.

31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit?

Taisinpa olla yksissä treeneissä 29 -vuotiaana.

32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän?

Jos Hjallis ja Pinja olisivatkin pysyneet yhdessä.

33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2006?

Uskaltava, brutaali, veitikkamainen, visionäärinen.

34. Mikä piti sinut järjissäsi?

Ei mikään - en siis pysynyt.

36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi?

Suomessa: kiistelty länsimetropäätös. Ulkomailla: Venäjän poliittiset murhat.

37. Ketä ikävöit?

Yhtä henkilöä ehkä vähän.

38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen?

Ei voi nostaa yhtä ylitse muiden, monia loistotyyppejä osui kohdalle.

Vuoden 2007 ekat

Asioita, jotka saivat kunnian olla vuoden 2007 ensimmäisiäni omassa lajissaan:

- vastaanotettu puhelu: ystäväni Milko soitti klo 00.02
- soitettu puhelu: ystäväni Z
- vastaamatta jäänyt puhelu: ystävältäni Z:ltä
- vastaanotettu tekstari: ystävältäni Minna-Liisalta
- lähetetty tekstari: ystävälleni Hurinalle
- kitaralla soitettu sävellys: joku Bachin sellosarjan osa, jota en tarkemmin muista
- laulettu sävellys: Enter Sandman
- järkyttävä tapahtuma: ystäväni Hurinan sohvan romahtaminen silmieni edessä
- iloinen tapahtuma: Hurinan humaltuminen silmieni edessä
- ajatus: Ai nytkö se vaihtui? Kenenkä kellon mukaan?
- ateria: keitettyjä nakkeja ja punajuurisalaattia
- naukku: punaviiniä, en muista merkkiä
- halaus: ystäväni Hurinan ystävä Hinku
- baarikäynti: Marian Helmi
- krapula: yllättävän lievä
- krapula-ateria: lähipizzeriani Pizza-Ässän (Caloniuksenkatu 9, suosittelen lämpimästi!) valmistama Romeo, eli salami – ananas – aurajuusto – katkarapupizza
- kuunneltu musiikkialbumikokonaisuus: Madonna – True Blue (c-kasettikopio)
- joukkoliikennematka: raitiovaunu 3B:llä keskustasta Hakaniemeen
- testattu uusi metroasema: Kalasatama (avattiin 1.1.07)
- tietotekniikkaongelma: vaikeuksia uuden käyttäjätilin luomisessa Welhon sähköpostiin

Tiedän mitä haluan

Kävin tänään pitkällä kävelyllä. Kävelylenkit ovat olleet yksi lempiharrastuksistani, mutta jostain syystä en ole niitä pidempään aikaan tehnyt. Aloin miettiä sitä, että mitä tarkoittaa kun joku sanoo että "tietää mitä haluaa" tai "ei tiedä mitä haluaa".

Kyseessä on yksi epämääräisimmistä ilmaisuista, joita arkikielessä käytetään. Tiedän mitä haluan -käsitettä käytetään joko ihmissuhteista puhuttaessa, tai sitten silloin kun puhutaan elämästä yleensä. Mutta silti se on varsin epämääräinen ilmaisu, ja minua ärsyttää se.

Minulle on joskus sanottu, että en tiedä mitä haluan. Olen myös itse sanonut niin joillekin ihmisille. Kuulen jatkuvasti puhuttavan, kuinka joku ei tiedä mitä hän haluaa, tai kuinka joku taas tietää mitä haluaa.

Tiedän mitä haluan -ilmaisun käyttäminen on jonkinlaista metatason keskustelua. Harva osaa eritellä tarkemmin että mitä tarkoittaa, kun käyttää tuota ilmaisua, mutta osapuolet olettavat toisensa tulkitsevan sen kuten toivovat. Kannattaako sitä sitten käyttää? Joskus saa sellaisen olon, että olisi heikkouden merkki jos ei tiedä mitä haluaa. Millä tavalla ihminen voi tietää mitä haluaa? Luulenpa, että monet ovat tietävinään mitä haluavat vain siksi, että olisivat ulkoisesti uskottavampia muiden silmissä.

Ilmaus voidaan käsittää myönteisessä mielessä siten, että on päämäärätietoinen ja henkisesti vakaa. Kun tiedän mitä haluan, minulla on suunta elämässä ja päätöksiini voi luottaa. Minulla voi jopa olla visio jostain, mitä ei vielä ole, ja työskentelen luovasti saavuttaakseni sen. Tai sitten minulla on jo se, mitä haluan, ja vain tiedostan asian.

Mielestäni ”tiedän mitä haluan” –ilmaisua ei voi käyttää kovinkaan laajasti, esimerkiksi elämän mittakaavassa. Yksilö voi tietää mitä haluaa jossain yksittäisessä asiassa, tai suhteessa johonkin toiseen asiaan. Haluan rasvatonta luomumaitoa, en tavallista rasvatonta maitoa.

Valintoja tehdään erilaisten vaihtoehtojen välillä. Joskus ihminen haluaa kuitenkin jotain, mikä pitää luoda tyhjästä sen sijaan, että voisi vain selailla valmiita vaihtoehtoja. Ainakin ihmissuhteissa molemmat kuulostavat hieman vaarallisilta toimintatavoilta. Usein käytetään ilmaisua, että tiedän mitä haluan, kun näen sen. Monetkin asiat elämässä löytyvät sisäisen herkistymisen kautta; jokin vastaantuleva, ehkä satunnainen asia saa sisimpämme resonoimaan, ja luotamme tuohon tunteeseen. Mutta ihminen on ailahteleva. Voiko mitään päätöstä perustaa tuohon tunteeseen? Onhan tunnettua, että aina voi nurkan takaa tulla jotain vielä resonoivampaa.

Tietoisuus siitä mitä haluaa konkretisoituu tekemissämme valinnoissa, ja jotenkin ne valinnat on tehtävä. Ainakaan minulla ei ole tunnetta, että olisin nähnyt kaiken, ja voisin vain valita olemassaolevista vaihtoehdoista. Jos taas päätän etukäteen että mitä haluan, ikäänkuin vapaan visioinnin seurauksena, olen sokea vastaantuleville mahdollisuuksille ja mielenkiintoisille sivupoluille. Oikeastaan haluankin koluta juuri niitä sivupolkuja. En halua lyödä lukkoon yhtäkään konkreettista tavoitetta elämässä. Haluan iloita siitä mitä löydän ja mitä minulla on ennestään.

Ahdistuin aikanaan, kun taannoinen soitonopettajani patisti minua päättämään mitä haluan, jotta voin asettaa tavoitteita ja saavuttaa ne. Hän sanoi itse tienneensä jo 15 –vuotiaana mitä haluaa tehdä, ja asettaaneensa monia tavoitteita sekä myös saavuttaneensa ne. Hän ei kuitenkaan auttanut minua konkreettisella tasolla muodostamaan omia tavoitteitani, vaan jätti kysymyksen pyörimään päähäni. En edelleenkään tiedä mitä sillä sektorilla haluaisin, mutta niin se vain elämä on mennyt eteenpäin. Monia polkuja on koluttu ja hienoja mättäitä ja kannonnokkia löydetty.

En haluaisi ensinkään puhua saavuttamisesta, vaan löytämisestä. Teen asioita ja päätöksiä, jotka lisäävät todennäköisyyttä että löydän sen mitä etsin. Mutta voihan löytää etsimättäkin. Tai etsiä prosessilähtöisesti, niin että etsinnällä ei ole tarkkaan määriteltyä kohdetta, jolloin on vapaus löytää mitä tahansa. Ehkäpä sen, mitä haluaa, voi tiedostaa intuitiivisella tasolla, käsitteettömästi, niin että sen tietää kun sen löytää. Löydös ei olisi sittenkään sattumanvarainen.

Minulla on selvä intuitio siitä, mitä haluan. Tiedän siis, mitä haluan.