keskiviikko 19. maaliskuuta 2008

Viekää mut pois täältä

Eilen illalla minulle tuli voimakkaasti sellainen olo, että Helsinki on pieni kaupunki jossa ei tapahdu koskaan mitään, ja että Suomessa on kylmää ja pimeää suurimman osan vuotta, ja haluaisin mennä johonkin oikeasti suureen ja eläväiseen, tiheästi rakennettuun, sykkivään kaupunkiin, jossa kadut eivät ole pelkästään välttämättömiä kulkuväyliä, vaan myös ihmisten ajanviettopaikkoja. Olisiko Lontoo, Pariisi, Berliini, New York tai Los Angeles mitään?

Tunne vain vahvistui tänään päivällä käydessäni asioilla keskustassa. Kyllähän Helsinkikin herää eloon kesän tultua, mutta siltikin kaupunkitilan haltuunotto on täällä vielä varsin alkutekijöissään. Nämähän eivät ole mitään ennenkuulumattomia ajatuksia, mutta on mielenkiintoista kuinka minulle tuli tämä juuri nyt niin voimakkaasti mieleen. On aina sanottu, että suomalaiset ovat sisäänpäinkääntyneitä johtuen kylmästä ilmastosta ja talven pimeydestä. Aikaisemmin en ole lotkauttanut korvaani tälle kliseelle, mutta eilen illalla kävellessäni kadulla en voinut ajatusta toisinkaan pukea. Tämä on jopa itseironista, koska olen maalta kotoisin, ja olen aina pitänyt tilasta ja rauhallisuudesta. Olen aina etsinyt rauhaa, ja olen halunnut ottaa oman tilani ja etäisyyteni toisiin. Nyt yhtäkkiä kaipaan johonkin eloisaan, lämpimään ja sykkivään paikkaan, joka olisi yhteisöllisempi.

Jos saisin valita vapaasti, haluaisin että asuinpaikkani olisi suurehko eloisa kaupunki lähellä merta. Siellä olisi puhdas ilma, virikkeellinen kulttuurielämä, eikä teollisuuden ja autoliikenteen haittoja. Siellä olisi tiivis yhdyskuntarakenne ja paljon palveluelinkeinoja. Koko kaupunki olisi yhtä suurta tiiviisti rakennettua kantakaupunkia, jossa olisi siellä täällä vehreitä puistoja. Kantakaupungin ja sitä ympäröivän maaseudun raja olisi tarkka, ja kaupungin ulkopuolelle olisi nopeaa ja kätevää mennä kaupunkijunalla vaikkapa maastopyöräilemään. Kaupunki olisi sellainen, että lähes koko nykyisen pk-seudun väestö olisi kehä I:n sisäpuolella, ja ulkopuolella olevat omakotitalopesäkkeet olisivat sijoitetut kaupungista poispäin lähtevien junaraiteiden varrelle. Kaikki asumismuodot ja väestöryhmät olisi sekoitettu keskenään ympäri kaupunkia, samoin kuin asunnot ja työpaikat ylipäätään. Kaduilla ja puistoissa olisi tilaa pelata jalkapalloa ja pitää spontaaneja bileitä. Ihmiset liikkuisivat paljon ulkona kävellen ja pyöräillen, kohtaisivat toisiaan ja kokisivat olevansa jonkinlaisessa yhteisössä keskenään. Helsinki on hieman tämänsuuntainen paikka kesäisin, mutta syksyn tullen ihmisten on pakko vetäytyä sisätiloihin ja keskittyä vain ansiotöihinsä.

Ehkäpä Amsterdam tai jokin muu Helsinkiä hieman eteläisempi vastaava kaupunki voisi olla tuollainen?

Onkohan sisälläni nyt tapahtunut suurikin muutos, kun kaipaan toisenlaiseen ympäristöön kuin ennen? Tosin, muutto Helsinkiin kahdeksan vuotta sitten oli toivottu asia, että sikäli olen kyllä aina halunnut kaupunkiin. Mutta katsellessani eilen illalla google mapsista maailman metropoleja, ja sitten menin Helsinkiin, niin ensimmäinen ajatukseni oli, että "kuinka soma pieni kylä". Olen aina nauranut maakunnissa asuvien ajatukselle siitä, että Helsinki olisi jotenkin erityisen suuri ja vilkas paikka, vaikken ole itse edes käynyt paljoa isommissa kaupungeissa, paitsi Istanbulissa. Onhan tämä vilkas seutu verrattuna vaikkapa Saarijärveen, mutta varsin kuollut ajatellen koko maailman mittakaavassa. Ehkäpä minulla kesti lähes kahdeksan vuotta tulla lopullisesti sinuiksi tämän kaupungin kanssa, ehkä jopa koko synnyinmaani kanssa. Nyt olisin valmis näkemään hieman toisenlaista elämää. Tosin, en sitten kyllä pidä jatkuvista paahtavista helteistäkään, mutta oikeastaan minne tahansa saisi minut nyt viedä.

tiistai 18. maaliskuuta 2008

Katukiitäjä II


Kevään lähestyessä on toinenkin pyörä laitettu priimakuntoon. Alla on tosin vielä talvirenkaat, eli edessä 40 mm Hakkapeliitta w240 ja takana 37 mm Schwalbe Racing Ralph. Näillä sitä mentiin koko talvi, vaikka oikeastaan tuota nastoitettua eturengasta tarvitsi ehkä vain 5 - 10 päivänä. Mutta kunhan hiekoitussepelit on harjattu pois kaduilta, niin alkaa slicksikausi, ja pyörä varmaankin lentää allani.

Tässä huollossa vaihdoin siis jarru- ja vaihdevaijerit, vaijerinkuoret, jarrupalat ja tankonauhan, koska entiset olivat kuluneet. Suurempi syy oli kuitenkin se, että pääsin samalla vaihtamaan ne mustiksi - inhosin sitä alkuperäistä hopeanharmaata väriä niissä. Sain myös säädettyä jarrukahvat hieman alemmas, maantiepyörässähän se edellyttää tankonauhan poistamista joka tapauksessa.

keskiviikko 12. maaliskuuta 2008

Rokkarin elämänkerta

Minulle käy harvoin näin, mutta kun Slash -nimisen pohjoisamerikkalaisen rocktähden omaelämänkerta ilmestyi kirjakauppoihin lopputalvesta, oli sen ostaminen minulle päivänselvää. En edes harkinnut tilaavani sitä kirjastosta, vaan ostin kirjan suoraan omakseni. Syy on selvä: joskus vuosien 1988-89 aikaan kuulin Guns ´n Roses -yhtyeen levyä "Appetite For Destruction", ja sen seurauksena ns. tulin uskoon. Levy jätti minuun lähtemättömät jäljet. Se oli tuolloin mielestäni parasta rokkia mitä on koskaan tehty, ja vieläkin pidän tuota levyä ja bändiä yhtenä kovimmista ikinä.

Taisin olla silloin ala-asteen viidennellä tai kuudennella luokalla. Minusta tuntui ehkä hieman oudolta, että yksikään koulukaverini ei erityisemmin noteerannut tätä bändiä. Raahasin heitä koulun jälkeen mukanani kirjastoon kuuntelemaan kyseistä lp-levyä musiikkiostaston kuunteluhuoneeseen tuon tuostakin. Jostain syystä meille kotiin ostettiin äänilevyjä hyvin harkiten, vaikka meillä kyllä oli levysoitin. Kävin siis kuuntelemassa Appetitea kirjaston kuunteluhuoneessa, ikäänkuin se olisi ollut hyvinkin ylevä valinta kaikista saatavilla olevista musiikkiosaston levyistä. Kirjastossa oli myös kasettikopio, joka oli aina lainassa. Onnistuin lainaamaan sen keväällä 1990, kun kävimme isäni kanssa kahdestaan kahden viikon automatkalla Italiassa. Kuuntelin kasettia korvalappustereolla uudestaan ja uudestaan koko matkan ajan, ja opin muistamaan kappaleet ulkoa niin, että saatoin "soittaa" niitä mielessäni milloin vain. Paluumatkalla ostimme Saksasta myös edellisenä vuonna ilmestyneen "Lies" -ep:n. Isossa matka-Mersussa oli paljon tilaa, ja minulla oli mukana myös nylon-kielinen kitara. Rämpytin sillä Lies'in kappaleita aina iltaisin majapaikoissamme. Kun nämä kaksi albumia olivat absorboituneet sisimpääni, aloin kuumeisesti odottaa seuraavaa Use Your Illusion -levyä, jonka julkaisua lykättiin lähes vuoden ajan. Lopulta se ilmestyi elokuussa 1991, jolloin myös hankimme sen (tai siis ne molemmat) vinyyliversiona. Osaan myös kaikki tuon levyn kappaleet ulkoa.

Minua ei ehkä persoonallisuuteni ja ulkoisen olemukseni puolesta arvaisi rankemman katurockin lämpimäksi ystäväksi. G'nR:n jälkeen kuitenkin suurin osa uudemmasta rockista on kuulostanut enemmän tai vähemmän nynnyilyltä, ja kutsunkin sitä tuttavallisesti pissismusiikiksi. Minusta f-sanan viljeleminen ei tee rockista yhtään rankempaa, mutta se oli oikeastaan vain yksi lieveilmiö tässä pitämässäni suorasanaisessa ja blues-pohjaisessa runttauksessa. Itse soittotapa ja biisit puhuvat puolestaan. Kuulen jotain samaa myös suurelle yleisölle tuntemattomaksi jääneessä Shooting Gallery -yhtyeessä, jonka Andy McCoy perusti Los Angelesissa joskus 90-luvun taitteessa. Musiikin suoruus ja raakuus yhdistyvät syvempään tunteellisuuteen, osaamiseen ja perinteiden tuntemiseen. Minun olisi vaikea kuvitella itseni tyypilliseen tuota genreä edustavaan kokoonpanoon. Oli kuitenkin hauska sattuma, kun eräällä hääkeikalla bändiltämme toivottiin Sweet Child 'O Mine -kappaletta, ja pystyin vetäisemään sen lonkalta silmääkään räpäyttämättä.

Jos voisin aikakoneella valita jonkin kohdan historiasta, olisin hyvin kiinnostunut siirtymään vuoden 1985 Los Angelesiin tarkkailemaan sen ajan paikallisten bändien edesottamuksia. En kuitenkaan haluaisi jäädä sinne. Toisaalta, olen nyt niin uppoutunut tähän Slashin kirjaan, että tunnen olevanikin jonkinlaisessa aikakoneessa.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2008

Jokavuotinen puhdistautumisriitti

Kävin puhdistautumassa turhasta humanismista ja katsomassa uuden Rambo-elokuvan. Pidin siitä. Arvostan erityisesti, että elokuvassa oli maltettu keskittyä olennaiseen, eli toimintaan ja räiskeeseen. Kaikki tietävät John Rambon tarinan, ja moraaliset pohdinnat on tehty lukuisissa muissa sotafilmeissä. Oikeastaan elokuvasta välittyi hetkittäin jopa zeniläinen näkökulma; Rambo ei taistele minkään vuoksi, hän vain taistelee koska on Rambo eikä muuta osaa. Ajatuksen rikkoi vain kommentti "en tapa maani vuoksi, vaan itseni vuoksi." Odotin, että Rambo olisi sanonut "en tapa maani vuoksi, minä vain tapan." Kehyskertomuksessa ihmetytti vain, että kuinka sattuikin, että Rambo vietti vanhuutensa hiljaiseloa kauko-idässä niinkin lähellä sotatoimialuetta, paikassa joka oli vain kivenheiton päässä loistavista sotimismahdollisuuksista. Hän ilmeisesti tarvitsee kansanmurhan läheisyyttä pysyäkseen kiinni elämänrytmissään.

Pidän siitä dokumentinomaisesta suunnasta, mihin elokuvat ovat viime vuosina kehittyneet. Kerrontaan on saatu uusi taso, jolla katsomiskokemusta voidaan rikastaa. Rambo ei sentään mitään dogmaa ollut, mutta erityisen maukkaita olivat kuvat, joissa annettiin toiminnan puhua puolestaan ilman ilmeisiä tehosteita. K-18 -rankkaus oli aiheellinen; milloinkaan aiemmin en ole nähnyt elokuvassa ihmisten päiden räjähtävän konepistoolin luodin läpäistessä pään. Sylvester ei ole vanhemmiten pehmennyt yhtään.

tiistai 4. maaliskuuta 2008

Maaliskuun numerossa mm. vierailu ihanalle Myrskyluodolle!

Seuraavassa esittelen kotini kuin naistenlehdissä konsanaan.

Tässä on eteiseni uusi korihylly:


Aika tylsä, mutta erittäin toimiva.

Ostin myös tällaisen riippuhyllyn pienoiseen keittiööni:


Sitten ajattelin esitellä pari yksityiskohtaa kämpästäni. Kun muutin tänne jouluna 2002, minulle väitettiin, että asunnossa olisi tehty remontti. Työn jälki on kuitenkin tätä tasoa - kuvassa ovipuhelimen johto:


On myös kaksikin liitäntää pesukoneelle, mutta ei sijoituspaikkaa itse koneelle. Vessassa oleva hana on asennettu fiksusti lähes lavuaariin kiinni:


Sitten esittelen aikaisemmin mainostamani polkupyörän U-lukon holsterin, jonka väsäsin reppuun nippusiteillä:


Ja näin se kiinnittyy pyörään matkan ajaksi:


Lukkojen mukana tulee tietysti se muovinen pidike, jonka voi laittaa pyörän runkoon, mutta se nyt ei käy tyyliin ollenkaan. Kun tekee itse, saa just sellaisen kuin haluaa.

maanantai 3. maaliskuuta 2008

Ikäidentiteetti ja pienet ilot

Minua luullaan yleisimmin 25-vuotiaaksi. Jos parransänki on hieman päässyt rehottamaan, niin sitten arvio tarkentuu lähemmäksi oikeaa. Mutta ei se mitään, olenhan elämäntilanteenikin puolesta suurinpiirtein tyypillisen 25-vuotiaan tasolla; joissakin asioissa jopa muutaman vuoden nuoremman. Mietin edelleen ammatinvalintakysymyksiä ja paikkaani maailmassa. En pysty vaikuttamaan asioihini sosioekonomisesta näkökulmasta tyypillistä opiskelijaa paremmin.

Oikeastaan olen tuhlannut elämästäni noin 5 vuotta täysin hyödyttömään tyhjäkäyntiin. Mietin edelleen, että mitä alkaisin tekemään isona. Olen herännyt yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, mutta koen olevani liian vanha poliittisiin nuorisojärjestöihin, tai aktivistiksi ylipäätään. Viime aikoina olen kokenut halua mennä Oriveden Opistoon vuodeksi haahuilemaan kaikenlaisille yhteisötanssikursseille kaikkien kymmenen vuotta itseäni nuorempien sekaan. Mutta meitä yhdistäisi varmasti loputon itsensä etsiminen.

** ** **

En ole koskaan käyttänyt muistikirjaa, vaikka se olisi erittäin kätevä tapa. Viime aikoina olen kuitenkin käyttänyt Nokia-kännykästä löytynyttä muistikirjatoimintoa, jonne laitan muistiin kaikenlaisia asioita vastaisen varalle. Nyt siellä on biisi-ideoita eri kokoonpanoille, uusia hyviksi arvosteltuja leffoja spontaaneja elokuvateatterikäyntejä varten, polkupyörieni strategisia mittoja spontaaneja varaosa-alennusmyynti-ostoksia varten, lista siirretyistä hankinnoista, joita voin ostella pois sitä mukaa kun kaupungilla sopivasti liikun, nettiosoitteita, kavereiden asuntojen ovikoodeja, ideoita opinnäytetyöhön, kengännauhojen pituuksia eri kenkiini, käyttäjätunnuksia ja salasanoja tärkeimpiin nettipalveluihini ynnä muuta. Jotenkin tulisi välittömästi eräänlainen outo hiippailija-fiilis, jos kirjoittaisi kynällä muistiinpanoja paperiseen muistikirjaan, kuten Heikki Kinnusen eräs hahmo yhdessä 80-luvun komediasarjassa. Kännykän näpytteleminen taas näyttää nykyajan perustoiminnolta, mihin kukaan ei kiinnitä mitään huomiota kaupungilla. Kännykän kameratoiminnolla otan kuvia mm. joukkoliikennevälineiden aikatauluista ja liikkeiden aukioloajoista, jotta ei tarvitsisi kirjoittaa niitä ylös tai yrittää muistaa ulkoa.

** ** **

En innostu niinkään sisustamisesta, vaan pienistä keksinnöistä ja oivalluksista kotona ja elämässä, jotka helpottavat arkea. Nytkin laitoin eteiseen ovenpieleen sellaisen Anttilan pienen korihyllyn, johon on hyvä pudottaa avaimet ja kännykkä kädestä välittömästi kotiinsaapumisen yhteydessä. Talvella koriin voi laittaa myös nenäliinapaketin valmiiksi, koska nokkani alkaa vuotaa välittömästi tultaessa kylmästä ilmasta sisälle lämpimään. Hanskoille ja pipollekin on siinä hyvä paikka. Ostin tänään toisenkin samanlaisen korin, ja ruuvasin sen aiemmin hankkimani alle. Ollessani pyörälähetti, käytin kosolti energiaa kehitellessäni hyvät systeemit pyörän lukitsemiseksi nopeasti U-lukolla. Kaupungilla liikkuessahan pyörää tulee lukittua tuon tuosta, ja alkaa nopeasti risomaan, jos joutuu joka kerta kaivamaan lukon repun pohjalta ja avaimet taskujen syvyyksistä. Kaupalliset U-lukkoholsterit maksavat monta kymppiä, eikä niitä edes saa Suomesta, joten väsäsin nippusiteistä reppuun omatekoisen lukkoholsterin, ja avaimen laitoin sisäänkelautuvaan avainlenkkiin, joka kiinnitetään housuihin. Tämä patentti tuotti minulle suunnattomasti iloa. Nyt sujui lukitseminen 7 sekunnissa.

Elämä pitää ottaa harjoituksena, jossa pieniä asioita kehitellään jatkuvasti toimivammiksi.