Lokakuu 2009

Tapojeni mukaisesti kirjoitan silloin kun siltä tuntuu, eli ilmeisesti minusta tuntuu joltain aina puolen vuoden välein.

Olen miettinyt kaikkia musaprojektejani muutaman päivän ajan. Yhden päätin käytännössä kuopata toistaiseksi, koska sen ajatteleminenkin vie vain energiaa, mutta ratkaisua ei ole näköpiirissä. Lupauduin jo puolisen vuotta sitten auttamaan erästä maahanmuuttajataustaista ystävääni hänen musiikkiprojektissaan. Aikaa myöten touhu alkoi kuitenkin turhauttamaan, koska osoittautui, että hän todellakin tarvitsee jonkun käytännössä tekemään sen musiikin hänen puolestaan. Aivan alussa kuva oli toinen, koska kaverin itsetunto on hyvin korkealla, suunnitelmat olivat suuret, ja hänellä oli jonkinlaista enemmän tai vähemmän vakavasti otettavaa opiskelutaustaakin. Käytännössä kävi kuitenkin ilmeiseksi, että minunhan se työ on lopulta tehtävä - siis kappaleiden parsiminen loogisiksi kokonaisuuksiksi, sovittaminen sanan laajimmassa merkityksessä, sekä äänitysten järjestäminen. Kyseessä olikin siis suorastaan suurempi urakka kuin vain pelkkä auttaminen. Hajanaiset tekstin- ja melodianpätkät voivat tietysti olla lähtökohtana popmusiikin tekemisessä, mutta voimakkaan tahdon ja suureellisten visioiden yhdistyminen käytännössä olemattomaan yleissivistykseen länsimaisessa populaarimusiikissa tai yhtyetyöskentelyssä jätti minut hankalaan rakoon. Projekti saataisiin kasaan, jos se tehtäisiin siten kuin itse parhaaksi näen. Kommunikaatioon menevä aika ja energia kuitenkin sai minut kyllästymään koko touhuun.

Omat filikset ovat sikäli ristiriitaiset, että toisaalta katson minulla olevan tarvittavat tiedot ja taidot toisen auttamiseen tässä tilanteessa, mutta toisaalta koen itsekin olevani avun tarpeessa. Minun on ensin autettava itseäni, että voin auttaa toista. Voimat eivät riitä. En tiedä kuinka toisenlaisesta, yhteisöllisemmästä kulttuurista tuleva tämän ymmärtää. Eilen illalla syvennyin hetkeksi itsesääliin, kun huomasin samaistuvani Johnny Cashista kertovan Walk the Line -elokuvan kohtaukseen, jossa päähenkilö ennen kuuluisuuttaan jammaili kavereidensa kanssa kuistilla jotain gospel-kappaletta. Musisointi kuulosti aneemiselta ja surkealta, mutta siinä oli silti jotain perin aitoa koskettavuutta, samoin kuin kohtauksessa jossa Johnny tapailee kitaran kanssa lauluja varastohallin nurkassa ollessaan armeijan palveluksessa. Aina kun joku kulki ohi, keskeytti hän kainosti soiton ja laulun, ja jatkoi kun sai olla taas yksinään. Välillä koen olevani tuo vaatimaton ja ujo hahmo, joka vain haluaisi soittaa ja laulaa ilman ulkopuolisia odotuksia ja kenenkään kuulematta, pelkästään itselleen.

Toinen projekti on edennyt suunnitelmien mukaan, eli erittäin hitaasti mutta varmasti. Laulaja-lauluntekijäystäväni viisi kappaletta on äänitetty, ainoastaan taustalaulut ja jotkut vähäiset kitara- ja basso-osuuksien paikkailut puuttuvat, ja nekin hoidetaan huomenna. Sitten on miksauksen vuoro, ja äänitteen pitäisi olla valmis kenties jo lokakuun aikana. Tähän projektiin olen sikäli tyytyväinen, että suunnitelmat ovat pitäneet, se on vastannut omiin odotuksiin, ja saan sen myötä kuulla myös hieman omaakin ääntäni musiikin teossa. Tässä on ollut erinomaisen hyvää se, että homma on tehty hyvässä yhteishengessä tiimityönä. Kenenkään ei ole tarvinnut ottaa päävastuuta mistään, ja koko projektia on ollut joku potkimassa eteenpäin. Näin sen pitäisi aina olla.

Päivätyö tuntuu tässä elämäntilanteessa välttämättömältä, joskin se tuo omia pieniä huoliaan. Työ on ollut joustava aikataulujen suhteen, mutta en vain ole sellainen ihminen joka jaksaisi 140 - 160 kuukausittaisen työtunnin lisäksi raahautua säännöllisesti treenikämpälle tekemään jotain pitkäjänteistä omaa juttua. Jossain vaiheessa surin, kun huomasin henkilökohtaisen musiikkisuhteeni heikentyneen niin, ettei minulla oikeastaan ole minkäänlaista paloa oman jutun tekemiseen. Silti päässäni ovat edelleen samat haaveet, joita olen vuosikaudet siellä pyöritellyt. Tarvitsisin jonkun tukijan, tasavertaisen yhteistyökumppanin, joka antaisi hieman henkistä vetoapua. Ehkä sellainen ilmaantuu joskus. Mutta elämässä ei pidä olla liian ehdoton. Päivätyö on tarjonnut sekä pieniä hetkittäisiä murheita että uudenlaisen näkökulman elämiseen. Olen tällä hetkellä taas kerran väliinputoaja - nykyiset työtehtävät tuntuvat liian yksinkertaisilta, ja kaipaisin haastetta. Työnkuvaani on kyllä kaavailtu laajennuksia ja enemmän vastuuta, mutta aikataulusta ei ole ollut mitään puhetta. Koko seitsemän kuukauden aikana ei ole ollut yhtäkään kehityskeskustelua, ne on kaikki jouduttu aina syystä tai toisesta perumaan. Tämän seurauksena pelkään, että esimiehelläni on vääränlainen kuva omista tulevaisuuden suunnitelmistani ja asenteestani työpaikkaa kohtaan. Yrityksessä on juuri avoinna eräs tehtävä, josta varmasti tulemme neuvottelemaan ensi keskiviikon keskustelussa (mikäli se nyt lopultakin toteutuu). Silti pelkään, että ongelmaksi muodostuu raha; esimieheni halunnee hyvää ja halvinta. Olen henkisesti varautunut siihen ratkaisuun, että sopimukseen ei päästä, ja jatkan nykyisissä tehtävissä. Työtätekevän köyhän asema on viimeinen, mihin tällä hetkellä haluan. Olen kyllä ollut huomattavasti aktiivisempi kuin mitä tehtävänkuvani edellyttäisi, koska olen tietoisesti halunnut ottaa tuntumaan niihin tehtäviin, joita vastaava paikka tulee nyt neuvottelun alle. Lisäksi haluan täysivaltaiseksi työyhteisön jäseneksi, saada samat tiedot yrityksen asioista kuin muutkin, ja kokea että minulla on jokin oma tehtävä, jossa voin käyttää henkilökohtaisia ominaisuuksiani. Mutta mikäli sopimusta ei synny, jatkan nykyisessä tehtävässäni, mutta huomattavasti vähäisemmällä panoksella. En haluaisi sanoa tätä työnantajalleni, mutta ehkäpä sekin kortti täytyy näyttää, jotta asia kirkastuisi. Nykyinen duuni on parhaimmillaan silloin, kun vain tekee sen eikä ryhdy huolehtimaan asioista liikaa kokonaisuutena. Mielekkyyttä elämään pitää sitten etsiä muilta sektoreilta.

Kalenteri täyteen ja downshifting

Alkuvuosi oli toiminnallinen tyhjiö elämässäni. Luulin, että myös vuodenvaihteessa olisi mahdollista löytää oman alan töitä, mutta toisin osoittautui. Valmistumisen tuoksinassa ei olisi vähempää kiinnostanut miettiä seuraavaa askelta, vaan heitin sen murheen suosiolla tammikuun puolelle. Kun sitten aloin keräillä itseäni kokoon ja etsimään lisää töitä, olikin hommat kiven alla. Edes ns. tavallisia töitä ei oikein ollut missään. Ennestäänhän minulla oli vain yksi työpäivä soitonopetushommissa. Onnistuin hankkimaan toisen päivän, mutta silloinkin olen vajaatyöllistetty.

Olin juuri irrottautunut pyörälähetin osa-aikaisesta duunista, koska homma alkoi maistua puulta taas kerran. Tällä kertaa tein lähdön hieman tahdikkaammin kuin aikaisemmalla kerralla: kysyin ensin, että olisiko muuta kuin lähettihommaa, esim. toimistoa. Vastaus oli että ei. Sovimme, että etsin työtä muualta. Löysinkin yhden duunin, joka muistutti paljon aikaisempaa, mutta jossa ei käytetä polkupyörää. Lähetin hakemuksen, johon vastattiin viikon kuluttua. Minut kutsuttiin työhaastatteluun, joka olisi kahta viikkoa myöhemmin. Viikkoa ennen haastattelua sain viestin, että aikaa olisi siirrettävä taas viikolla eteenpäin. Kun päivä koitti, minulle soitettiin aamulla, että haastattelua olisi edelleenkin siirrettävä myöhemmäksi. Tässä vaiheessa aloin pitää yritystä aivan pelleilynä, ja kehittelin mielessäni kaikenlaisia vinoiluja takataskuun, mikäli haastattelu joskus oikeasti toteutuisi. Ajattelin, että tuskinpa sieltä töitä saisin, ja että eipä taida tuo firma olla kovin vakavasti otettava työnantaja.

Noh, haastattelu tosiaan toteutui lopulta. Haastattelija vaikutti hyvin kiireiseltä ja tiukalta pikkubisnesmieheltä. En oikeastaan saanut edes suunvuoroa puolituntisen alkuvaiheessa, kun kysymyksiä tuli sarjatulella. Oma asenteeni oli varsin rento, koska en oikeastaan odottanut haastattelulta enkä koko firmalta yhtään mitään. Loppupuolella pääsin latelemaan muutamia ajatuksiani yrityksen toimialasta, ja kerroin näkemyksistäni alan tulevaisuudesta ja nykyhaasteista. Haastattelija yllätyksekseni kuunteli minua, ja odotukseni kirkastuivat hieman.

Viikon kuluttua sain puhelun, että yrityksessä oli päädytty minuun, ja perehdytyksestä ennustettiin ennätyksellisen lyhyttä aikaisemmasta työkokemuksestani johtuen. Olinkin kaksi päivää perehdytyksessä, jonka jälkeen aloitin hommat itsenäisesti. Voi pojat, kuinka tämä työ tuntuukin lomailulta verrattuna aikaisempaan. Itse asiassa työn sisältö on kuin olisi lohkaistu vain yksi osa aiemmasta työstäni, johon saan keskittyä täysin häiriintymättä. Palkkakin pysyi samana; keikkamyynnin tuomasta kokemuksesta näyttää olevan jotain hyötyä, kun pystyin noudattamaan taktiikkaa jossa asiakas saa hoitaa tinkimisen. Palkkatoiveestani nimittäin sanottiin useamman kerran, että se on korkeampi kuin mitä normaalisti aloittavalle työntekijälle maksetaan. En vastannut muuta kuin "vain niin". Ja kun työnantaja ei omaa tarjoustaan kuitenkaan esittänyt, niin sopimukseen päätyi oma toivomukseni sellaisenaan.

Nyt on siis ne kaksi soitonopetuspäivää, ja kaksi tai kolme päivätyö-päivää viikossa. Satunnaisille keikoille löytyy kalenterista aikaa mukavasti. Töitä tehdään kahdessa vuorossa, joten on mahdollista vaihdella vuoroja joustavasti muiden menojen mukaan.

Koulusta päästyäni halusin sotkeutua niin moneen "oman musiikin projektiin" kuin mahdollista. Nyt niitä onkin siunaantunut laskutavasta riippuen kolme tai neljä. Kalenteri on siis täyttynyt alkuvuoden tyhjiön jälkeen, ja nyt täytyy alkaa olla taas tarkkana ettei lupaudu useampaan juttuun kuin mihin rahkeet riittävät. Olen huono keskittymään useampaan projektiin samanaikaisesti. Tai eihän sellainen ole edes keskittymistä; keskittymiseen ikäänkuin implikoituu se, että ollaan yhdessä kerrallaan. Minun kohdallani monta päällekkäistä projektia johtaa helposti siihen, etten saa tehtyä mitään yhdessäkään, ellei joku potki persuksille jatkuvasti. Ehkäpä jonkinlainen matalan intensiteetin idea pitäisi omaksua tässä tilanteessa, koska kuitenkin suurin osa projektien kuormituksesta tulee oman pääni sisäisestä myllerryksestä. Itse työsuorite ei musiikkiprojektissa välttämättä ole kovin kummoinen, mutta pitkällinen henkisen vireyden hakeminen saa sen tuntumaan aivan toiselta.

Ehkäpä tavoitteissa ja työnteon asenteessa pitäisi omaksua jatkuvasti enemmän suosiota saava downshifting-idea, eli että hiljaa hyvä tulee. Ja että yhteisillä ponnistuksilla saadaan aikaiseksi enemmän kuin yksilötason päämäärättömällä pähkäilyllä. Olenhan luonteeltani enemmänkin yksinäinen susi, joka haluaa erakoitua työntekemisen ajaksi, jotta omat alkuperäiset ideat pääsevät kasvamaan täyteen kukoistukseensa.

Välitilinpäätös #1

Muutinkin sitten Kallioon, vaikka aiemmassa postauksessani vannoin ikuista rakkauttani Töölöä kohtaan. Kävi vain niin, että Kalliosta löytyi sopiva kämppä. Ja loistavahan tämä onkin, lukuunottamatta alakerran baarin edustalta öisin kantautuvia röökiporukoiden huuteluja. Oma ongelmani ei ole katumelu, vaan oikeastaan se että tuolla Hellulla menee hermot, mikä ei ole leikin asia. Mutta luulen että tuohon hölinään totutaan ajan kanssa. Pihapiirissä asuu kissa, joka laitetaan ulos joka ilta, ja se istuskelee öisin auton alla tai A-rapun edessä tarkkailemassa ohikulkijoita. Pari kertaa se on jopa ottanut kontaktiakin, vaikka on selvästi oppinut varomaan vieraita ihmisiä. Se vastailee innokkaasti ihmisen teeskentelemiin maukaisuihin, ja kerran jopa 3/4 puski Hellua, joka oli kyykistynyt sitä houkuttelemaan. Kokonaan ei puskenut tietenkään, mutta melkein, ja olemme siihen tyytyväisiä.

Valmistuin kuin valmistuinkin koulusta joulukuussa. Viimeiset pari kuukautta olivat niin uuvuttavia, ettei ollut pienintäkään kiinnostusta esimerkiksi päivittää tätä blogia. Tein varmaan 40:ä opintoviikkoa vastaavan työmäärän hyvin lyhyessä ajassa, kun pakko oli. Vielä päivää ennen todistusten jakoa istuin opintotoimistossa neuvottelemassa viimeisten opintojen suoritustavasta. Tämä kertonee jotain opinahjoni suhteellisesta pienuudesta - kontaktit olivat melko välittömät. Ja itse asiassa jopa todistustenjakotilaisuudessa jännitin toisella aivopuoliskollani, että mahtaakohan siellä pinossa oikeasti olla todistusta minunkin nimelläni.

Vasta nyt, kun periaatteessa kaiken koulurutiinin pitäisi taas alkaa tältä keväältä, alan sisäistämään, että olen oikeasti valmistunut eikä minun tarvitse tehdä enää mitään sillä sektorilla. Mieltä ei kaiherra tekemättömät työt. Mutta tämä on vasta orastava tunne; taidan olla vieläkin opiskelun aiheuttaman stressin ja uupumuksen vaikutuksen alaisena. Ehkä se vie monta kuukauttakin. Mutta tämä on tavallaan ensimmäinen ja ainoa projekti elämässäni, jonka olen vienyt loppuun asti sitten lukion, josta tulee siitäkin jo 14 vuotta. Nyt on kalenteri tyhjä, ja mietin että mitähän sitä alkaisi tekemään elämässä. Syksy oli niin rankka, etten ehtinyt edes miettimään, mitä tekisin tammikuusta eteenpäin. Takaraivossa vaani joulukuun taitteeseen asti ajatus, etten kuitenkaan saa opintoja tehtyä. Sitten loppuisi opiskeluoikeus ja pitäisi hakea uudestaan sisään tai antaa koko homman olla iäksi. Mutta jotenkin ihmeellisellä tavalla sain sen tehtyä, en tiedä miten. Ehkä sitten petoksella, valehtelulla, huijauksilla, väärennöksillä, lahjonnalla, alisuoriutumisella, uhkailulla, viekkaudella... nyt kun ajattelee, niin koko marras - joulukuu oli yhtä sumua, jonka keskellä saattoi tapahtua mitä tahansa jonka mieleni ovelasti kätkee. Ajatella, tein loppukonsertinkin käytännössä kahdessa viikossa säveltämisineen kaikkineen. En ollut tehnyt mitään sellaista aiemmin, mutta täytyy sanoa että olen suoritukseen jopa tyytyväinen ottaen olosuhteet ja projektin tavoitteet huomioon. Että tulipahan harjoiteltua konsertin organisointia ja säveltämistä pikakahvityyliin.

Talven luontoelämys oli joululoma Perämerellä eräässä saaressa Hellun perheen mökillä. Eräänä aamuna oli aivan tyyntä, kun kävelin yksin jään yli mantereelle auringon noustessa. Jää vain sanoi välillä "oummhh, ouummhh" - ääni jonka olin unohtanut, vaikka olen syntynyt ja kasvanut järvi-Suomen erämaiden helmassa. Mutta ehkä se ääni tulikin jostain paljon kauempaa ulapan takaa, tuoden viestiä jolle vain hiljaisella on korvat kuulla.