Jotkut asiat muuttuvat ja toiset eivät. Olen parhaillaan taas jonkinlaisessa lievän ahdistuksen tilassa, mutta nyt myös tasapainoilen sen ja jonkinlaisen riippumattomuuden ja vapauden tunteen välillä. Työhuolista pääsee, kun lopettaa työn. Runsaat pari vuotta riitti osoittamaan työpaikan näköalattomuuden omalla kohdallani. Alkuvuodesta pari viikkoa sairaslomalla ollessani olin ehtinyt ajatella niinkin pitkälle, että senhetkisessä työpaikassa ei ole mitään järkeä jatkaa. Vapauduin stressaavan työn ikeestä puhdistavaan työttömyyteen toukokuussa, johtoajatuksena se etten halunnut antaa kyseiselle firmalle enää yhtäkään kesää näiden kahden lohduttoman pimeän, kylmän ja lumisen talven jälkeen. Oman mielen ennallistumisprosessi on vielä kesken; ennallistuminen siihen tilaan missä joskus on tuntenut olevansa oma itsensä. En ole enää sama ihminen, mutta tunnen että sellainen prosessi on käynnissä. Palaan omaksi itsekseni, joka on kuitenkin eri kuin ennen. Ajattelin vain ja ainoastaan omaa parastani lähtiessäni päiväduunista, vaikka se tiesi mm. paluuta köyhyyteen. Tämä on kuitenkin tuttu olotila jo vuosien takaa, onneksi en ole varsinaisesti tottunut koskaan siihen tunteeseen, että aina olisi rahaa johonkin asiaan.
Nyt oikeastaan tuntuu siltä, että ei huolettaisi vaikka lähtisi katto pään päältä. Nyt ollaan eksistentiaalisten kysymysten äärellä. Olen pyöritellyt sellaistakin ajatusta, että tämä olisi hyvä hetki lähteä joksikin aikaa vaikkapa zenluostariin tekemään kokoaikaista meditaatiota. Ei ole työtä, opiskelua, uraa taikka parisuhdetta riesana. Voisi vain lähteä tuosta noin. Tämä tilaisuus ei välttämättä toistu. Voisin luopua kämpästä, tässä kun ei ole mitään erityisen kiinnipidettävää.
Edellisessä postauksessa kirjoitin, kuinka minulla ei ole mitään näkemystä millaista musiikkia haluaisin tehdä. Tähän on tullut muutos. Nyt on aika vahvakin näkemys, ja tämä on toinen mahdollisuus jota puntaroin. Työnteko on kaikkein tuottavinta, kun oma sisäsyntyinen motivaatio pitää huolen siitä että mikään, mitä tekee, ei ole turhaa. Aikaisemmin olen toiminut voittopuolisesti ulkoisten vaatimusten voimalla, koska oma intuitio ei ole ollut kovin vahva. Sellainen johtaa väistämättä ajan haaskuuseen ainakin jossain määrin. Tuntuu, että nyt olisi mahdollisuus periodiin, jolloin voisi saada paljonkin aikaiseksi. Ehkä voisin yhdistää nämä kaksi kiinnostusta, treenaamisen ja mietiskelyn. Tämä johtaa ajatukseen, että en oikeastaan edes toivo löytäväni mitään hyvää uutta työpaikkaa juuri nyt kuvioita sotkemaan.
Luterilaiset moralisoinnit työnteon tarpeellisuudesta ja uurastamisesta maamme kansantalouden eteen kuulostaa huvittavilta. Tein vuosia duunia elättääkseni itseni, enkä saanut kuin vitutusta. Pitäkää taloutenne; olen kuitenkin yrittänyt kohtuullisesti. Minulla on koulutus, enkä ole enää untuvikko, syrjäytymisvaarasta puhumattakaan. Välillä tämä tunne kyllä paisuu vähän liian voimakkaaksi, suorastaan uhmakkaaksi anarkistihengeksi. Toisaalta, tunne työstä on myös se, että nämä olisivat parhaat vuoteni, tästä noin 15 vuotta eteenpäin. Mihin minun halutaan käyttävän aikani ja energiani? Niin, ikäänkuin joku jossain seurailisi juuri minua, ja tekisi suunnitelmia pääni menoksi. Ennemminkin se on niin, että kunhan missään virastossa ei ole avoimia keissejä minuun liittyen, tai millään palveluntarjoajallani ei ole avoimia laskuja, niin minua ei ole olemassa, ja kaikki ovat tyytyväisiä.
Etsiminen lienee minun osani maailmassa. Olen sen tavallaan jo aikaa sitten hyväksynytkin. Halu saavuttaa jotain pysyväksi kuviteltua on useimmiten vain egon tarve. Olisi tietysti rauhoittavaa establisoida jotain, löytää paikka maailmassa ja asettua, tai ainakin saada selkeä suunta sitä kohden, tai jopa jokin missio elämään. Yksinäisen suden rooli on ristiriitainen; kaikki henkilöhistoriassani on ollut melko loogista oman tien kulkemista, mutta silti on myös kaipuu johonkin yhteisöön. Olen myös pyöritellyt mielessäni, että mahdanko olla ns. parisuhdeihminen ollenkaan. Kun ajattelee menneitä suhteitani, niin oma henkinen riippumattomuuteni on ollut joissain tapauksissa kenties suhteen tuho, tai ainakin siihen suuntaan olen kuullut vinoilua. On kyllä näkemyksiä, joiden mukaan riippumattomuus olisi nimenomaan ihanne; suhde olisi vain ja ainoastaan jakamista, ei riippuvaisuutta. Mutta suhde on samalla tarjonnut minulle ikäänkuin pienen yhteisön, ja tuntuu että se on ehkä ainoa tapa jolla voisin yhteisön koskaan löytää. Parisuhde on edustanut minulle muutakin kuin henkistä ja fyysistä läheisyyttä. Olen ollut varsin vakaa kumppani, mutta käynyt kuitenkin sisäistä painia siitä, millaisena emotionaalisena olentona itseni näen.
Olen miettinyt, mikä on suhteeni romantiikkaan ja mikä on ollut sen tai sen puutteen merkitys menneissä kumppanuuksissani. Käsitykseni tähän asti on ollut, että romantikko asuu korkeintaan sisälläni, ei juurikaan teoissani tai käyttäytymisessäni. Se näyttäytyy vain itselleni. Toisinaan ajaudun jonkinlaiseen liikutukseen, kun mieleeni tulee jostain syystä joku entinen kumppanini, ja heijastan läheisyyden ja romantiikan kaipuuni ajatukseen hänestä. Näin kävi tänä kesänä kerran, kun olin yksin uimassa hiljaisella järvellä, ja laiturilla kuivatellessani jouduin voimakkaaseen romanttis-eroottis-melankoliseen turbulenssiin. Tapaus saattoi generoitua viikonlopun muista emotionaalisesti kuormittaneista olosuhteista, mutta pari kertaa piti pulahtaa takaisin viileään järveen ravistellakseni nuo kuvitelmat pois. Toki minulla on aikaisemmin ollut saavuttamattomia ihastuksia, joihin olen kohdistanut romanttisia kuvitelmia, mutta silloin tällöin niitä kohdistuu myös saavutettuihin, menneisiin kumppaneihin. Mutta näiden tunteiden olemassaolo yksinäisyydessä saa minut ajattelemaan, että se on potentiaali joka voi aktualisoitua joskus kun olosuhteet ovat sopivat. Ei minua haittaisi olla joskus lievästi ei-niin-riippumaton.
Ajattelin hankkia mandoliinin. Aika näyttää, olenko saanut sen hankittua seuraavaan päivitykseeni mennessä.
