Perjantaina hoidin viimeisen virallisen työvuoroni pyörälähettinä. Vajaa vuosi sitä tulikin tehtyä. Luulen kylläkin, että tulen jatkossa vielä keikkailemaan kyseiseen lafkaan satunnaisesti, mutta nyt olen periaatteessa vapaa katselemaan muita hommia.
Kesti kymmenen kuukautta tulla siihen johtopäätökseen, että en haluakaan tehdä sellaista hommaa. Juuri kun työn niksit on opittu, alkaa rutiinit maistumaan puulta, ja kaikki pienet puutteet työehdoissa ja -oloissa tympimään. Ihmettelen jälkeenpäin, kuinka lojaali olenkin ollut työnantajalleni. Uskoin viime aikoihin asti, että asioihin tulee pikku hiljaa parannuksia, ja pystyn vaikuttamaan työhöni. Suorittavassa portaassa tulee kuitenkin raja vastaan, ja minun kohdallani se oli se, kun esimies käski lopettamaan "kitinän ja mussutuksen" - eli rakentavan kritiikin työoloja kohtaan - ja menemään jonnekin muualle töihin, jos en halua tehdä työtä vallitsevilla ehdoilla. Olin ajatellut, että kokeneita työtekijöitä arvostettaisiin siinä määrin, että heidän haluttaisiin pysyvän palveluksessa mahdollisimman pitkään, mutta ilmeisesti näin ei ollut. Jos työehtoihin ja -olosuhteisiin ei ole odotettavissa parannusta, on silloin minun lähdettävä.
Oikeastaan onkin paljon antoisampaa ajella pyörällä vain omaksi huvikseen, kuin työn puolesta. On tietysti ollut mielenkiintoinen elämys oppia lähettipyöräilyn tavoille, kuten autokaistoilla puikkelehtiminen, nopeus, liikennesääntöjen luova soveltaminen, liikennetilanteiden ennakointi, jalankulkijoiden mielenliikkeiden ennakointi ym. Pyörän rassaaminen kenttäolosuhteissa on myös opittu kantapään kautta. Kokemus on ollut sopivasti karaiseva, kun on poljettu heinäkuun helteiden jälkeen myös loppusyksyn räntäsateissa, ja talven pakkasissa ja viimoissa. Käteni paleltuivat parikin kertaa, mutta muuten luonnonvoimien armoilla oleminen on ollut puhdistava kokemus, ja sitä mitä alunperin halusinkin.
On varsin järkevää puntaroida kriittisesti harrastuksen muuttamista työksi. Omaehtoinen tekeminen on aina eri asia kuin työvelvoitteena tekeminen. Tilanne on jokseenkin sama myös sillä alalla, jolla olen muodollisen koulutukseni hankkinut, eli siis musiikin saralla. Tottakai kuluneen vuoden aikana on ollut myös yksittäisiä ilon hetkiä tässä lopettamassani sivutyössä. Esimerkiksi, ei ollut paljoa valittamista, kun kauniina kesäpäivänä työkeikat sattuivat siten, että sain polkea vaikkapa Lauttasaaresta Kaskisaaren, Lehtisaaren ja Kuusisaaren kautta Munkkiniemeen tai Pikku-Huopalahteen, eikä ollut turhaa kiirettä. Tai vaikka olisi ollut kiirekin, mutta sillä hetkellä pyörä kulki kuin unelma, mistä sai mielettömät kiksit, ja maisemat olivat mitä parhaat. Mutta arjen rutiinit tulevat vääjämättä vastaan. Ollessani töissä, en voi päättää itse mitä reittiä tänään ajelisin, vaan on mentävä sitä samaa Sturenkatua, jota olen ajanut 300 kertaa aiemminkin. Tulee vastaan kysymys siitä, että ovatko ne hyvät hetket kaiken sen monotonisena toistuvan arjen arvoisia.
En kuitenkaan tietäisi pyöräilystä läheskään niin paljoa kuin nyt, ellen olisi tätä työrupeamaa tehnyt. Ja on kai se sanottava myös muusikkohommienikin suhteen, että vaikka nyt tekisi mieli vain lopettaa opiskelu tässä loppumetreillä ja vaihtaa alaa, niin kyllä ne kaikki käymäni kurssit ovat olleet itselleni korvaamattomia. En varmaankaan olisi ikinä viitsinyt omaehtoisesti paneutua kaikkeen siihen tietoon improvisoinnista, harmoniasta, analyysistä, sovittamisesta ja kaikesta muusta, ellen olisi tarponut läpi sitä suota tähän asti. Nyt pitäisi vain jaksaa loppuun, että vapautuisin laitoksen ikeestä ja voisin päästää persoonallisuuteni kukan rehottamaan.
