Eilen illalla äitini soitti ja kertoi, että perheemme 9-vuotiaalla koiralla todettiin pitkälle edennyt syöpä. Sen keuhkot ovat täynnä kasvaimia. Koiran poismeno on päivien kysymys, mutta vielä se ei osoita varsinaisia kärsimyksen merkkejä. Ruoka ei oikein maita sille, eikä ulkoilemaankaan tee mieli. Mutta häntä heilahtelee, ja puruluu maistuu.
Iso mies on tänä aamuna tirauttanut itkua, jopa omaksi yllätyksekseen. Tulee ristiriitainen olo siitä, että kuinka koira voikin olla niin tärkeä. Toivottavasti ehdin nähdä eläinystäväni vielä sunnuntaina. Tänään en voi matkustaa sen luokse, koska täytyy käydä keikalla. Mutta huomenna hyppään aamujunaan, mikäli ei ole vielä myöhäistä. Tai vaikka olisikin, isäni ollessa työmatkalla ei äitini jaksaisi nostella lähes 50 -kiloista koiraa sen mahdolliselle viimeiselle matkalle. Sen palveluksen tekisin mielelläni.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti