Perheemme rakas koira Turo nukutettiin tänään iltapäivällä, jotta se välttyisi loppuvaiheiden kärsimyksiltä taistelussaan syöpää vastaan. Turo haudattiin kotipihan laidalla olevaan metsikköön valkoiseen lakanaan kiedottuna. Mukaan leposijaan laitettiin sen rakas punainen purulelu.
Olin halunnut koiran tai kissan jo lapsesta asti, mutta vanhempani keksivät kaikenlaisia esteitä lemmikin hankinnalle: kissa voisi jäädä helposti auton alle läheisellä valtatiellä, isä on allerginen... jne. Lopulta koira kuitenkin tuli taloon vuonna 1998, kun asuin viimeistä vuottani vanhempieni kanssa. Isäni oli tykästynyt berninpaimenkoiriin, ja eräänä päivänä kesän alussa bongasimme Keltaisesta Pörssistä koiran myynti-ilmoituksen: ”myydään berninpaimenkoiran ja rottweilerin sekarotuisia pentuja”. Hinta oli 800 markkaa kappaleelta. Isäni soitti siltä istumalta, ja äidin kanssa kuuntelimme vieressä puhelinkeskustelua kennelin emännän kanssa. Langan toinen pää oli Outokummussa Peikonpojan kennelissä. Kesken puhelun isäni kysyi meiltä, että otetaanko se koira. Nyökyttelimme äidin kanssa, ja niin isä lupasi maksaa satasen varausmaksun. Jäljellä oli enää pentueen suurin urospentu, mutta emme kavahtaneet tätä pelottavaa faktaa, vaikkei meillä ollut koiraa ennen ollutkaan tässä perheessä.
Turo noudettiin 8 –viikkoisena heinäkuussa 1998. Outokumpua se ei jäänyt kaipaamaan, mutta oksensi koko matkan ajan auton lattialle, joka onneksi kuitenkin oli vuorattu sanomalehdillä. Heti kotiin päästyä alkoi täysinäinen pennun elämä; ruoka neljä kertaa päivässä, koko ajan leikkiä ja kaiken mahdollisen pureskelua, ja vähän väliä pikanokoset kun veto loppui. Ensimmäiset yöt menivät ongelmitta, kun kukin vuorollaan nukkui alakerrassa patjalla Turon kanssa. Ensimmäinen kriisi syntyi, kun päätimme vieroittaa sen yöllisestä läheisyydestä ja jätimme sen alakertaan yksin nukkumaan. Muutama yö meni ulvontaa kuunnellessa, mutta sitten helpotti. Muutaman viikon kuluttua Turo oli oppinut sisäsiistiksi, joten se voitiin ottaa yläkertaan yöksi nukkumaan. Siitä lähtien se olikin aina siellä missä laumakin.
Talven 98 – 99 olin välivuodella ja tein tilapäistöitä, joten minulla oli paljon aikaa olla Turon kanssa. Monien mielestä minusta tulikin sen eräänlainen henkinen isäntä, mikä huomattiin aina kun myöhemmin tulin käymään kotona tai Turo oli minulla hoidossa. Vaikka olinkin jo aikuinen, elin selvästi lapsuuttani uudestaan koiran kanssa, jota en ollut aiemmin saanut. Turo kulki mukanani moniin paikkoihin, ja se oli myös aina valmis lähtemään mukaan.
Turo kasvatettiin tarkoituksellisesti mahdollisimman kiltiksi, koska suurikokoinen uroskoira ei sellaisenaan ole helpoimmasta päästä. Turosta tuli hyvin ihmisläheinen, ja se oppi tunnistamaan satoja sanoja ja ilmauksia. Sille puhuttiin paljon, ja se myös kuunteli tarkkaavaisesti kun ihmiset puhuivat keskenään. Usein se poimi puheen seasta yksittäisiä sanoja jotka se tunnisti, ja sille tuli monia huvittavia väärinkäsityksiä. Toisia koiria kohtaan Turo käyttäytyi mielenkiintoisesti. Se ei juurikaan leikkinyt niiden kanssa, vaan häntä pystyssä vain haisteli ja tutki lajikumppaneitaan. Koirapuistoissa saikin usein kuulla koiramme olevan ”varsinainen tutkijaluonne”. Turon kuono haistoi tarkasti, ja haisteleminen oli sen lempipuuhaa lenkillä ollessa. Niin tylsää paikkaa ei ollutkaan, missä ei olisi ollut jotain haisteltavaa.
Turo vietti kanssani monia rattoisia viikkoja Helsingissä. Vanhempani matkustelevat kohtuullisen paljon, ja alusta asti oli selvää että koko perhe osallistuu koiran hoitoon. Turo oli asunnossani monta kertaa vuodessa aina viikon tai kaksi kerrallaan. Se saikin aina välillä aimo annoksen kaupunkilaiselämää vastapainoksi maaseudulla olevalle kodillensa. Kerran matkustimme raitiovaunussa, jossa Turo olisi halunnut moikata kaikkia kanssamatkustajia, ja kerran menimme lähijunalla Oulunkylään ja takaisin. Kaupassa käyntikin piti opetella erikseen, Turo ei ensimmäisellä kerralla suostunut jäämään kadulle kytköksiin niin kuin toiset koirat. Mutta sekin tuli myöhemmin tutuksi.
Turo oli todellakin tärkeä eläinpersoona minulle. Tieto keuhkosyövästä tuli äkillisesti perjantaina, ja nyt jo maanantaina koiralle tehtiin eutanasia ystävän palveluksena. Olin jo vuosia ajatellut, että koiran elämä voi olla arvaamatonta ja mitä tahansa voi sattua milloin vain. Silti tämä tuli yllättäen. Tiesin kyllä kuinka rakas Turo oli minulle, mutta nyt se viimeistään realisoitui kun lauantaina pillitin valtoimenaan kämpässäni, enkä kaupungillakaan pystynyt peittämään kyyneliäni, kun ajattelin ystävääni. Sunnuntaina matkustin aamun ensimmäisellä junalla katsomaan Turoa viimeisen kerran. Kohtaaminen oli sikäli helppo, että olin suurimman surutyön jo tehnyt, ja toisaalta Turo näytti olevan yllättävän hyvässä kunnossa. Se oli lähtenyt autoon mukaan hakemaan minua asemalta. Tänään maanantai-aamuna se ei kuitenkaan enää halunnut syödä mitään, ja sen jalat vapisivat. Ehdin kuitenkin hyvästellä Turon, ja se minut. Turolla oli pitkä ja hyvä elämä, ja sitä rakastettiin valtavasti, ja se rakasti myös kaikkia.
Lämmöllä hyvää ystävää muistaen,
Antti
