perjantai 12. tammikuuta 2007

Kymmenen vuotta

Torstai tuntui hyvältä päivältä. Erikoista oli se, että kävin illalla soittamassa soitinmusiikkia erään lapsuudenystäväni kanssa, jota en ollut nähnyt yli kymmeneen vuoteen ennen viime kesää.

Hän oli rumpali ja minä kitaristi. Kokeilimme yhdessä soittamista monet kerrat jo yläasteella, mutta niistä kokeiluista ei koskaan päässyt sikiämään yhtään kunnollista bändiä. Olimme molemmat myös vahvatahtoisia ja suuriegoisia murrosikäisiä, emmekä kaikista asioista suinkaan samaa mieltä. Koulun jälkeen hän lipesi valokuvauksen maailmaan, ja minä puolestani musiikkiopintoihin.

Heinäkuussa 2006 eräässä baarissa pöytääni lähestyi kolmen ikäiseni miehen seurue, joka tiedusteli josko pöydässä olisi tilaa. Vastapäätä minua istuutui tutut kasvonpiirteet omaava mies, joka tunnisti minut viiden sekunnin katsekontaktin lopuksi. Kohtaaminen oli odottamaton ja mielenkiintoinen. Edellisen kerran nähdessämme välimme olivat jo etääntyneet ja ristiriitaiset. Kaikki palautui mieleeni, joskin ajatuksiani kymmenen vuotta kypsyttäneeseen mieleeni. Aistin tietyn jännitteen välillämme, mutta myös ne kymmenen hyvin terveellistä vuotta. Tunnelma oli lämminhenkinen.

Joulukuussa törmäsin häneen uudestaan, ja samalla tuli puheeksi että voisihan sitä soitellakin, kun rummutkin sattuu vielä olemaan. Eilen sitten mentiin ja soitettiin. Paikalla olivat myös Riku ja Pepe bassoineen ja syntikoineen.

Lähdimme monissa sessioissa hyväksi havaitusta "soitetaan jotain" -strategiasta. Tilanne oli mielenkiintoinen varmasti kaikille paikalla olijoille, mutta itselleni useastakin syystä. En tuntenut paikalla olijoista muita kuin rumpalin. En ollut kuullut hänen soittoaan yli kymmeneen vuoteen, hän ei ollut kuullut minun soittoani yhtä pitkään aikaan, en tiennyt kahdesta muusta soittajasta yhtikäs mitään, enkä heidän tyyleistään tahi taidoistaan. Sellaisessa tilanteessa ei voi toimia muuten kuin puhtaasti vaiston varassa, sekä ihmisenä että soittajana.

Rumpaliystäväni soitti melko pitkälle kuten odotinkin, mutta yllätyin positiivisesti hänen soittonsa kypsyydestä ja monipuolistuneisuudesta. Toisaalta, ovathan omatkin korvani kymmenen vuotta sivistyneemmät; ehkä en vain aiemmin osannut arvostaa samoja hienouksia hänen soitossaan. Jokin yhteys välillämme kuitenkin oli aistittavissa, koska tunsin helpoksi kommunikoida hänen kanssaan improvisaatiotilanteessa. Toiset soittajat esiintyivät matalammalla profiililla, mutta pidin heidänkin soittotavastaan. Välillä ajattelin soittavani liian testosteronisesti heihin nähden, mutta toistaalta on hyvä että yhtyeessä on erilaisia soittajapersoonallisuuksia. Saimme sovitettua renkutuksemme hyvin yhteen.

Ulkopuoliselle on vaikeaa kuvailla synnyttämämme melun tyylipiirteitä. Ehkäpä hyvä ilmaisu olisi luokittelematon rytmimusiikki. Viittauksia voisi heitellä sellaisiin asioihin kuin funk, jazz, rock, proge, iskelmä, laulelma, free, ambient... Soitimme muun muassa "Mä kolmatta linjaa takaisin" -kappaletta hieman poikkeavana sovituksena, sekä myös jameissa pakollista, niin sanottua paskafunkkia.

Noin tunnin - puolitoista soitettuamme paikalle tuli vielä yksi uusi tuttavuus, jonka nimeä en nyt millään muista. Kuulin kuitenkin, että hänellä on vahvoja kytköksiä reggae -maailmaan. Hän kasasi monimutkaista kalustoaan varmaan puoli tuntia, ja vasta aivan pystytyksen lopussa minulle selvisi mitä instrumenttia hän aikoi soittaa. Sitä hän kuitenkin soitti hyvin epäkonventionaalisesti, ja sellaiseksi voisi kuvailla myös hänen musiikillisia ideoitaan. Hän kytki sekä laulumikrofoninsa että Paul McCartney -tyylisen bassonsa jonkinlaiseen vehkeeseen joka tuotti kaikua, viivettä ja säröä. Siitä signaali meni kämpän laulukamoihin, jotka olivat varmaankin 60 -luvulta ja soundi oli sen mukainen. Sanoista ei luonnollisestikaan saanut mitään selvää edellä luettelemieni mausteiden ansiosta, ja se varmaan oli myös tarkoitus. Otimme lähestymistavaksi sen, että hän aloitti jonkin ideansa, ja me muut uimme vähitellen mukaan. Sitten hän alkoi jossain vaiheessa laulaa hoilotella spontaanisti keksimiään lyriikoita, joita muistelimme jälkeenpäin metrossa. Kuulin itse ainakin "musiikin talo"- ja "liskopallo" -fraasit. Joku toinen oli kuullut kokonaisen lauseen, joka meni että "mies meni metsään eikä tullut pois". Joka tapauksessa tämä laulaja-basisti-visionääri oli hyvin uppoutunut tekemiseensä sillä hetkellä kun soitimme, ja se on omakin ihanteeni. Tulimme viettäneeksi kämpällä nelisen tuntia, mutta en varsinaisesti huomannut ajan kulkua.

Jamisessiossamme oli hienoja hetkiä, vaikka välillä ajattelin että kaikkeen sitä tuleekin lähdettyä. Mutta asiat hakeutuivat uomiinsa, kun annoimme niille mahdollisuuden. Jamittelen mielellään tämän kokoonpanon kanssa toistekin. Siinä vaiheessa kun seuraavan kerran mahdollisesti kohtaamme, on paikkakin toivottavasti vaihtunut Mellunmäestä Erottajaan. Jonkinlaisessa väestönsuojassa tulemme kuitenkin edelleen soittamaan. Siellä on lapsen hyvä jamitella vaikka tulisi ydinsota. Siitä vitsailimmekin pois lähtiessä: jos Suomeen kohdistuisi ydinasehyökkäys, ja väestönsuojassa joutuisi asumaan kaksi kuukautta, niin Suomen bändien taso nousisi varmasti hämmästyttävän korkeaksi. "En voi nyt poistua tästä väestönsuojasta kahteen kuukauteen. Hmm, täällähän on kaikenlaisia soittimia...".

Jokainen soittaja tarvitsee tuollaisia täysin älyvapaita jamisessioita. Ne ovat tyhjentäviä; kuin kirjoittaisi paperille pysähtymättä tunnin putkeen aivan kaiken mitä mielessä liikkuu, tai roiskisi maalipöntöillä valkoiselle seinälle mitä mieleen juolahtaa. Tai riehuisi leikkipuistossa innoissaan kun luulee ettei kukaan näe, eikä oikeastaan ole väliä vaikka näkisikin. Niin sanotut ammattilaiset soittavat tiukasti luokiteltua musiikkia, ja yhteistä harjoitteluaikaa käytetään ainoastaan välttämättömimpään yhteissoittoon. Toiminta on usein niin tarkoitushakuista ja rutiininomaista, että se ei paljoakaan eroa Valintatalon kassalla työskentelemisestä. Keikat tietysti voivat olla hyvinkin mielikuvituksellisia, mutta olisi hyvä kokeilla villeimpiä ideoitaan ensin jossain muualla kuin yleisön edessä. Yhteissoiton vuorovaikutteista tunnelmaa ei kuitenkaan voi saavuttaa yksin harjoitellessaan.

Joku voisi kysyä, että eivätkö ammattimuusikot sitten koskaan pelleile vapaasti keskenään? Pääsääntöisesti eivät. Siitä ei maksa kukaan, ja muutenkin menee aivan tarpeeksi aikaa kaikkeen treenaamiseen ja muuhun. Katsokaa vaikka Yleisradion musiikkiohjelmia ja vetäkää johtopäätöksenne.

Aiemmin päivällä kävin nytkäyttämässä jumissa olleita opintoasioitani askeleen eteenpäin. Äsken kotiin tultuani nautin kylmän Karjala -oluen. Päivä oli siis hyvä.

3 kommenttia:

LL kirjoitti...

Tämä oli hauskaa luettavaa. Kaipaan itsekin sellaista treeniä, jossa vain soitetaan, soitetaan ja soitetaan, ilman, että jonkun täytyisi kiiruhtaa pian toisiin treeneihin, keikalle, hakemaan lasta tarhasta tmv. Sellaisia hetkiä on vain todella hankala toteuttaa enää sen jälkeen, kun opiskelukuviot ovat jääneet taakse ja arki ottanut vallan.

Naureskelin muuten taannoin tuolle
"9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi?
Soitin dominanttidimiasteikkoa alt -soinnun päälle"

-tunnustuksellesi. Damit sentään. Etkö sinä tajua, ettei niin voi todellakaan soittaa??!! ....

Myrskyluoto kirjoitti...

LL: No eihän se nyt käy. Alt -soinnussa ei ole puhdasta kvinttiä eikä 13:a. Särähtää pahasti korvaan, jos niitä erehtyy sotkemaan keskenään, ja minä poika erehdyin. Ei paljoo puhelin oo soinu sen jälkeen...:)

LL kirjoitti...

Niinpä. Sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.