Kirjoitin www.mielipaikka.net -sivustolle omasta mielipaikastani Helsingissä:
Rajasaari. Vaikka olen asunut Töölössä jo kuusi vuotta, ja käynyt Rajasaaressa kävelyillä monta kertaa viikossa, en ole vieläkään kyllästynyt siihen. Rajasaaressa on rauhaa, merellisyyttä ja luonnonläheisyyttä, mutta se on kuitenkin käytännössä osa Töölöä ja siten hyvin lähellä. Koirapuistossa voi käydä kävelemässä, ja eläinten läsnäolo lievittää stressiä. Veneiden säilytys- ja kunnostusalueella voi aistia tietyn pysähtyneisyyden ja joutilaisuuden, ja toisaalta kiireettömän puuhastelun ilmapiirin. Rajasaari on yksi suurimmista syistä pyrkimykselleni pysytellä Töölössä. Ei moottoriteitä eikä rantaväyliä, mutta hyvät virkistysmahdollisuudet ja mainiot liikenneyhteydet.
Kun muutin Töölöön joulukuussa 2002, aloitin säännölliset Rajasaaren tarkastuskäynnit. Melko pian saareen rakennettiin Seurasaarenselän puolelle pitkä penger merelle ja sen päälle laituri. Ilmeni, että rakennelma liittyi Seurasaarenselän uusien maisemoitujen voimalinjan kannatinpylväiden työmaahan. Seurasinkin työtä intensiivisesti koko sen keston ajan; tein välillä jopa päivittäistarkastuksia, ja arvioin työn etenemistä ja laatua. Kun pylväät lopulta olivat pystyssä, ja työmaarakennelmat purettu, jatkoi Rajasaari normaalia rauhallista untaan kaupungin kainalossa. Mitä nyt amisjätkät välillä kävivät ajamassa hiekkakentällä rinkiä. Parina kesänä oli yhdessä pusikossa myös puolijoukkueteltta pystyssä, jossa ilmeisesti joku elämäntapaintiaani majaansa piti. Viirus-teatteri elävöitti saarta hetken verran, kunnes joutui muuttamaan pois. Sitten tuli talonvaltaus-episodi, joka ei kauaa kestänyt. Samaan aikaan toteutettiin telakointikentän asfaltointi ja viherrakennus. Nyt Rajasaari on mielestäni hienompi ja siistimpi kuin koskaan ennen. Jossain vaiheessa oli suunnitelmia kylpylähotellin sijoittamisesta Rajasaareen, ja sitä vastustaakseni olisin voinut mennä vaikka nälkälakkoon. Onneksi saari päätettiin laittaa kuntoon sen alkuperäisen käyttötarkoituksen pohjalta, ja nyt se toimii entistä tehokkaampana venetelakointialueena ja viihtyisämpänä virkistyssaarena. Samaa toivon myös Taivalsaarelle, joka odottaa kohtaloaan Hietarannan kupeessa. Sinnekin on suunniteltu kylpylähotellia vain siksi, että paikka sopisi joidenkin mielestä hyvin kylpylähotellille.
Pidän Rajasaaresta oikeastaan kaikkina vuodenaikoina. Kesällä telakointikenttä ammottaa tyhjyyttään, ja sen antamasta avaruuden tunteesta voi nauttia vastapainona kaupungin tiiviille asuinkortteleille ja katukuiluille, joissa ei näe kymmentä metriä kauemmaksi. Jotkut ovat käyttäneet avointa kenttää rc-autojen ajamiseen, mikä on varsin veikeää puuhaa. Syksyllä ja etenkin keväällä koittaa veneiden kunnostuksen aika. Pohjia pestään ja maalataan, ja puuveneiden työstöstä leviävät männyn, mahongin sekä tervan tuoksut tuovat maanläheistä tunnelmaa. Veneen kunnostus on juuri sellaista kiireetöntä puuhastelua, jota ihminen tarvitsee. Talvella saari taas uinuu talviuntaan, kun veneet nukkuvat pressujen alla, ja niiden välissä on hauska kuljeskella ja katsella yksityiskohtia, joita ei normaalisti näe veneen ollessa vesillä.
Pengertien ylitys on siirtymäriitti arjen tuoksinan ja hetkellisen rauhan ja ykseyden tunteen välillä. Oikeastaan koen vähän samanlaisen tunteen kulkiessani lautalla Suomenlinnaan joka maanantai, mutta Rajasaaren kaltaiset, hieman sivussa olevat vapaan oleskelun paikat ovat varsinaisia kaltaiseni yksinäisen harhailijasuden mielen asuinpaikkoja.
keskiviikko 15. lokakuuta 2008
maanantai 13. lokakuuta 2008
Säveltämisestä
En ole säveltänyt mitään sitten lukiovuosien. Musiikinopiskelu ja kaikenlaisissa freelance-kuvioissa seikkailu on vienyt aikani ja huomioni. Nyt on ollut kuitenkin pakko säveltää, kun oman pääinstrumenttini B-kurssi lähestyy, ja jotain materiaalia on oltava esitettäväksi. Päädyin originaalin matskun tekemiseen, koska en oikein koe yhtäkään esikuvaa tai genreä niin läheiseksi, että olisin halunnut koostaa ohjelman lainamateriaalista. Säveltäminen onkin ollut nyt hurjan mielenkiintoista, koska tuntuu että prosessissa purkautuu kaikki ne ideat joita vuosien varrella kollektiiviseen tajuntaan on kerääntynyt.
Mietin tässä syitä siihen, miksi en ole sävellellyt oikeastaan yli kymmeneen vuoteen.
- Ei ole ollut yhtään projektia, joka olisi vaatinut biisien tekemistä juuri minulta. Tarvitsen näköjään jonkin ulkoisen tehtävänannon voidakseni tuottaa materiaalia.
- Estot ja itsekritiikki. Olen tiedostanut jonkinlaisen sävellyskammon sisälläni. Tuo esto on kasvanut sitä suuremmaksi, mitä kauemmin se on kestänyt. Oman materiaalin tekeminen on hyvin henkilökohtaista, mutta sitä ei tarvitsisi ottaa niin henkilökohtaisesti kuin olen tehnyt. Vaatii uskallusta paljastaa, että tällaista matskua minä teen. Sävellykset ovat kuvaus itsestäni, mutta ne eivät ole osa minua. Tämä on uusi havainto. Sävellykset ovat vain heijastus minusta.
- Keskittyminen uusien asioiden opiskeluun, historiaan ja analyysiin. Nämä sekoittavat ainakin omassa tapauksessani käsitystä siitä, mikä on hyvää musiikkia ja millaista tavaraa haluaisin tehdä.
- Eksistentialistiset kysymykset. Mitä merkitystä minun biiseilläni on? Maailma on täynnä hyvää musiikkia. Miksi minun pitäisi tehdä uutta, kun se todennäköisesti ei kuitenkaan olisi mitään uutta? Tästä pääsin vain ajattelemalla, että ei niillä biiseillä mitään merkitystä olekaan, mutta teen ne, koska satun vain tarvitsemaan niitä juuri nyt.
Ja kun sitten pääsin vauhtiin, tein 7 sävellysaihiota suhteellisen lyhyessä ajassa. Huomasin, että musiikin analyysi-, kirjoittamis- ja sovittamisopit vaikuttavat sävellysprosessiin mielenkiintoisella tavalla. Olen ikäänkuin kerännyt ja omaksunut tietoa ja käsityötaitoa kymmenen vuotta, ja nyt annan vain kaiken tapahtua ja tulla ulos. Ilmeisesti olen ainakin jotain omaksunut kouluopeista, kun pystyn ratkomaan ongelmatilanteita analyyttisesti, eikä läpipääsemättömiä umpikujia ole vastaan tullut. Työtä monet kohdat ovat kyllä vaatineet, mutta sekin on ollut oikeastaan samanlaista puurtamista kuin ne kymmenet sovitukset eri kokoonpanoille, joita olen kirjoittanut vuosien varrella. Nyt on hauskaa ajatella, että työstän melkein samalla tavalla biisejä, mutta sillä erolla, että voin halutessani muuttaa itse pohjamateriaalia, että se tukisi paremmin sovitusideoitani, koska olen itse sen säveltänyt:) Eli tietyllä tavalla säveltäminen on jopa helpompaa kuin sovittaminen, koska ei ole mitään tiukkoja reunaehtoja joiden puitteissa pitäisi työskennellä. Toisin sanoen, kerrankin on "oikein" sävellettyjä biisejä, ettei materiaalin muokkaaminen ole pelkästään uuvuttavaa ongelmanratkontaa.
On sanottava, ettei Suomen musiikinopiskelujärjestelmä kannusta ollenkaan oman materiaalin tuottamiseen. Tämä on sääli, sillä parhaimmillaan säveltäminen ja biisinteko on erittäin mielenkiintoinen ja tehokas oppimisprosessi. Se laittaa kaiken tiedon ja taidon työskentelemään; ne aktivoituvat tavallaan toisesta näkökulmasta. Tiedolle tulee merkitystä, kun tekee jotain omakohtaista. Oman materiaalin luominen myös syventää muusikkoutta. Olin ihmeissäni, kun taannoin kuulin Norjassa vaihto-oppilaana olleelta pianistikaveriltani, että ensimmäisellä tunnilla norjalainen opettaja oli tokaissut heti alkuun että "katsotaanpa vaikka jotain sun biisiä". En ole moisesta meiningistä täällä koto-Suomessa kuullutkaan. Luovuuteen ja säveltämiseen ei kannusteta, eikä sitä potentiaalia hyödynnetä mikä kaikissa meissä piilee. Opiskeluun tulisi aivan toinen motivaatio ja sitoutuminen, jos osa opiskeluprosessia olisi oman materiaalin tekeminen ja käyttäminen.
Nämähän ovat lähinnä oppilaitoskulttuuriin liittyviä ongelmia. Ehkä se kertoo vain jotain omasta sulkeutuneisuudestani oppilaitoksen sisään, ja toisaalta siitä kuinka olen mahdollisesti heräämässä omaan muusikkoidentiteettiini. Kouluhan loppuu väkisinkin nyt jouluun mennessä, kun opiskeluoikeus päättyy. Sitten olen vapaa kuin taivaan lintu, kävi valmistumisen kanssa miten kävi.
Mietin tässä syitä siihen, miksi en ole sävellellyt oikeastaan yli kymmeneen vuoteen.
- Ei ole ollut yhtään projektia, joka olisi vaatinut biisien tekemistä juuri minulta. Tarvitsen näköjään jonkin ulkoisen tehtävänannon voidakseni tuottaa materiaalia.
- Estot ja itsekritiikki. Olen tiedostanut jonkinlaisen sävellyskammon sisälläni. Tuo esto on kasvanut sitä suuremmaksi, mitä kauemmin se on kestänyt. Oman materiaalin tekeminen on hyvin henkilökohtaista, mutta sitä ei tarvitsisi ottaa niin henkilökohtaisesti kuin olen tehnyt. Vaatii uskallusta paljastaa, että tällaista matskua minä teen. Sävellykset ovat kuvaus itsestäni, mutta ne eivät ole osa minua. Tämä on uusi havainto. Sävellykset ovat vain heijastus minusta.
- Keskittyminen uusien asioiden opiskeluun, historiaan ja analyysiin. Nämä sekoittavat ainakin omassa tapauksessani käsitystä siitä, mikä on hyvää musiikkia ja millaista tavaraa haluaisin tehdä.
- Eksistentialistiset kysymykset. Mitä merkitystä minun biiseilläni on? Maailma on täynnä hyvää musiikkia. Miksi minun pitäisi tehdä uutta, kun se todennäköisesti ei kuitenkaan olisi mitään uutta? Tästä pääsin vain ajattelemalla, että ei niillä biiseillä mitään merkitystä olekaan, mutta teen ne, koska satun vain tarvitsemaan niitä juuri nyt.
Ja kun sitten pääsin vauhtiin, tein 7 sävellysaihiota suhteellisen lyhyessä ajassa. Huomasin, että musiikin analyysi-, kirjoittamis- ja sovittamisopit vaikuttavat sävellysprosessiin mielenkiintoisella tavalla. Olen ikäänkuin kerännyt ja omaksunut tietoa ja käsityötaitoa kymmenen vuotta, ja nyt annan vain kaiken tapahtua ja tulla ulos. Ilmeisesti olen ainakin jotain omaksunut kouluopeista, kun pystyn ratkomaan ongelmatilanteita analyyttisesti, eikä läpipääsemättömiä umpikujia ole vastaan tullut. Työtä monet kohdat ovat kyllä vaatineet, mutta sekin on ollut oikeastaan samanlaista puurtamista kuin ne kymmenet sovitukset eri kokoonpanoille, joita olen kirjoittanut vuosien varrella. Nyt on hauskaa ajatella, että työstän melkein samalla tavalla biisejä, mutta sillä erolla, että voin halutessani muuttaa itse pohjamateriaalia, että se tukisi paremmin sovitusideoitani, koska olen itse sen säveltänyt:) Eli tietyllä tavalla säveltäminen on jopa helpompaa kuin sovittaminen, koska ei ole mitään tiukkoja reunaehtoja joiden puitteissa pitäisi työskennellä. Toisin sanoen, kerrankin on "oikein" sävellettyjä biisejä, ettei materiaalin muokkaaminen ole pelkästään uuvuttavaa ongelmanratkontaa.
On sanottava, ettei Suomen musiikinopiskelujärjestelmä kannusta ollenkaan oman materiaalin tuottamiseen. Tämä on sääli, sillä parhaimmillaan säveltäminen ja biisinteko on erittäin mielenkiintoinen ja tehokas oppimisprosessi. Se laittaa kaiken tiedon ja taidon työskentelemään; ne aktivoituvat tavallaan toisesta näkökulmasta. Tiedolle tulee merkitystä, kun tekee jotain omakohtaista. Oman materiaalin luominen myös syventää muusikkoutta. Olin ihmeissäni, kun taannoin kuulin Norjassa vaihto-oppilaana olleelta pianistikaveriltani, että ensimmäisellä tunnilla norjalainen opettaja oli tokaissut heti alkuun että "katsotaanpa vaikka jotain sun biisiä". En ole moisesta meiningistä täällä koto-Suomessa kuullutkaan. Luovuuteen ja säveltämiseen ei kannusteta, eikä sitä potentiaalia hyödynnetä mikä kaikissa meissä piilee. Opiskeluun tulisi aivan toinen motivaatio ja sitoutuminen, jos osa opiskeluprosessia olisi oman materiaalin tekeminen ja käyttäminen.
Nämähän ovat lähinnä oppilaitoskulttuuriin liittyviä ongelmia. Ehkä se kertoo vain jotain omasta sulkeutuneisuudestani oppilaitoksen sisään, ja toisaalta siitä kuinka olen mahdollisesti heräämässä omaan muusikkoidentiteettiini. Kouluhan loppuu väkisinkin nyt jouluun mennessä, kun opiskeluoikeus päättyy. Sitten olen vapaa kuin taivaan lintu, kävi valmistumisen kanssa miten kävi.
keskiviikko 1. lokakuuta 2008
Huolletaan kieltä
Ärsyttää sellaiset alati yleistyvät, kuvailevat termit kuten "hitsaantuminen" ja "reivaaminen" väärissä asiayhteyksissä. Ajatellaanpa tarkemmin:
Hitsaantuminen
Esimerkkilause "Tiimi on hyvin yhteen hitsaantunut". En ainakaan itse haluaisi sanoa jonkun porukan tai vaikkapa jalkapallojoukkueen olevan hitsaantunut. Hitsaaminenhan on kappaleiden yhdistämistä siten, että ne ovat kiinteästi yhteydessä toisiinsa ilman rajapintoja. Hitsaaminen lukitsee kappaleet toisiinsa, eikä salli liitoksessa minkäänlaista liikkumavaraa. Tämä ei mielestäni kuvaa inhimillistä toimintaa oikein missään yhteydessä. Termi on varmaankin kehittynyt "hioutua" -termistä, mikä olisi mielestäni paljon parempi useimmissa yhteyksissä. Kun puhutaan toimivuudesta, niin hioutuminen kuvastaa asioiden luistavuutta ja sujuvuutta, toisiinsa sulautuvuutta, mutta kuitenkin siten että se sallii kappaleiden keskinäisen liikkeen - tai suoranaisesti edellyttää sitä. Hitsautuminen taas on sitä, kun esim. moottori leikkaa kiinni ylikuumentumisen seurauksena, eikä mikään liiku.
Reivaaminen
Milloin mikäkin puolue on "reivannut kurssiaan" johonkin suuntaan. Tämä purjehdustermi on selvästikin ymmärretty täysin väärin. Reivaaminen on purjepinta-alan vähentämistä. Yleensä reivataan silloin, kun tuulen nopeus kasvaa niin suureksi, että purjeiden teho kasvaa veneen jäykkyyteen nähden liian suureksi. Jos ei reivata, niin sitten joko vene kaatuu, tai purje tai masto hajoaa. Jos "reivaaminen" -termiä haluttaisiin käyttää oikein, niin voitaisiin sanoa, että esim. puolue reivaa purjeitaan silloin, kun se pyrkii vähentämään näkyvyyttään ja madaltamaan profiiliaan. Ja tätä tuskin mikään puolue tai järjestö haluaa. On tietysti niin, että organisaatiota voidaan verrata laivaan, joka on menossa jonnekin. Siinä mielessä merellinen termi on paikallaan, mutta pitäisi puhua vain yksinkertaisesti kurssin muutoksesta. Kurssi on siis aluksen suunta silloin, kun se on kulussa.
Kielitoimisto, täältä tullaan.
** ** **
Viikonloppu meni Valkeakoskella hääkeikalla, tai oikeastaan pilettämässä, kun oli kyseessä tutun häät. Harvemmin on alkoholin saatavuuden merkitys hyvän meiningin kannalta yhtä syvällisesti ymmärretty kuin näissä häissä. Viinaksia oli kylvetty kaikkialle; jopa vessoihin oli lavuaarien yhteyteen sijoitettu pienet välitankkausasemat. Oikeastaan kaikki oli niin loistavaa kuin hääjuhlassa vain voi olla: aikataulusta pidettiin kiinni, sopivasti ohjelmaa, hyvät sapuskat, alkoholit, hyvä tila ym. Ja sopivasti bilettäjäjengiä paikalla. Soitimme kaverin kanssa akustisesti duona häävalssin ja muutamat humpat, sekä myöhemmin toisen setin rennompaa kamaa. Bändi soitti bändin bileohjelmistoa. Ärsytti vain, kun meidän setin aikana toinen kaappipiuha pätki, ja juuri se joka oli minun puolellani lavaa. Tulee kestämätön kuohitsemisen tunne, kun vola tippuu puoleen juuri silloin kun voimainsa tunnossa sitä eniten tarvitsee. Kukaan paikalla ei ottanut ääniteknikon roolia, enkä voinut soittamisen kanssa yhtä aikaa ryhtyä juoksemaan piuhoja läpi. Yllätyin itsekin, kun setin jälkeen painuin turhautunein diivaelkein ulos aitan rapulle kittaamaan sinne jemmattua sherrypulloa. Ei siinä kauaa mennyt, kun seuraan jo hakeutui IT-alan insinööri kehumaan, kuinka hienoa on että me soitetaan, ja että olisi itsekin halunnut muusikoksi tai tehdä jotain muuta "luovaa". Lopulta tullaan aina siihen, että kyllä se viiden tonnin säännöllinen kuukausipalkka ihan hyvä lohtu on, vaikkei itseilmaisumahdollisuuksia niin olisikaan. Ja on salibandy myös hyvä harrastus, ei kaikkien tarvitse soittaa tai maalata.
Ja nyt iski taas flunssa, jonka jo luulin selättäneeni. Tämä taitaa olla viime viikon flunssan peruja, nyt ne tulehduspesäkkeet alkavat tulla ulos, aikansa nielussa lymyiltyään. Kirjoitin opinnäytetyön johdannon, mitä menen huomenna koululle esittelemään.
YLE:n vaalikone on avattu, ja korkkasin sen saman tien. Yllättävän tasaisesti putoili vihreitä, kokkareita, demareita ynnä muita puolueita. Vihreitä tosin oli määrällisesti eniten kärjessä, mutta mielenkiinnolla luin kaikkien top 20 -ehdokkaiden vastaukset. Onkin mielenkiintoista, kuinka häilyvät ovat puolueiden rajat, kun tarkastellaan yksittäisiä asiakysymyksiä. Toisaalta ihmetyttää se, että vaalikoneessa edelleen esiintyy kysymyksiä, joissa asetetaan vastakkain asioita, joilla ei ole keskinäistä yhteyttä. Tässä tapauksessa kyseessä oli "kummalta vähennetään ennemmin rahaa, koulutoimelta vai terveyskeskuksilta". No, osaava ehdokas ei lankea tuohon ansaan, mutta kyllä vaalikone vie äänestäjää harhaan, jos kysymykset ovat näinkin huonoja. Etenkin niitä äänestäjiä, jotka eivät tiedä mitkä puolueet ovat hallituksessa ja mitkä eivät, eivätkä vaivaudu selvittämään. Yksityiskohtaisemmissa asioissa kansalaisen perehtyneisyyteen ei voi luottaa senkään vertaa.
Hitsaantuminen
Esimerkkilause "Tiimi on hyvin yhteen hitsaantunut". En ainakaan itse haluaisi sanoa jonkun porukan tai vaikkapa jalkapallojoukkueen olevan hitsaantunut. Hitsaaminenhan on kappaleiden yhdistämistä siten, että ne ovat kiinteästi yhteydessä toisiinsa ilman rajapintoja. Hitsaaminen lukitsee kappaleet toisiinsa, eikä salli liitoksessa minkäänlaista liikkumavaraa. Tämä ei mielestäni kuvaa inhimillistä toimintaa oikein missään yhteydessä. Termi on varmaankin kehittynyt "hioutua" -termistä, mikä olisi mielestäni paljon parempi useimmissa yhteyksissä. Kun puhutaan toimivuudesta, niin hioutuminen kuvastaa asioiden luistavuutta ja sujuvuutta, toisiinsa sulautuvuutta, mutta kuitenkin siten että se sallii kappaleiden keskinäisen liikkeen - tai suoranaisesti edellyttää sitä. Hitsautuminen taas on sitä, kun esim. moottori leikkaa kiinni ylikuumentumisen seurauksena, eikä mikään liiku.
Reivaaminen
Milloin mikäkin puolue on "reivannut kurssiaan" johonkin suuntaan. Tämä purjehdustermi on selvästikin ymmärretty täysin väärin. Reivaaminen on purjepinta-alan vähentämistä. Yleensä reivataan silloin, kun tuulen nopeus kasvaa niin suureksi, että purjeiden teho kasvaa veneen jäykkyyteen nähden liian suureksi. Jos ei reivata, niin sitten joko vene kaatuu, tai purje tai masto hajoaa. Jos "reivaaminen" -termiä haluttaisiin käyttää oikein, niin voitaisiin sanoa, että esim. puolue reivaa purjeitaan silloin, kun se pyrkii vähentämään näkyvyyttään ja madaltamaan profiiliaan. Ja tätä tuskin mikään puolue tai järjestö haluaa. On tietysti niin, että organisaatiota voidaan verrata laivaan, joka on menossa jonnekin. Siinä mielessä merellinen termi on paikallaan, mutta pitäisi puhua vain yksinkertaisesti kurssin muutoksesta. Kurssi on siis aluksen suunta silloin, kun se on kulussa.
Kielitoimisto, täältä tullaan.
** ** **
Viikonloppu meni Valkeakoskella hääkeikalla, tai oikeastaan pilettämässä, kun oli kyseessä tutun häät. Harvemmin on alkoholin saatavuuden merkitys hyvän meiningin kannalta yhtä syvällisesti ymmärretty kuin näissä häissä. Viinaksia oli kylvetty kaikkialle; jopa vessoihin oli lavuaarien yhteyteen sijoitettu pienet välitankkausasemat. Oikeastaan kaikki oli niin loistavaa kuin hääjuhlassa vain voi olla: aikataulusta pidettiin kiinni, sopivasti ohjelmaa, hyvät sapuskat, alkoholit, hyvä tila ym. Ja sopivasti bilettäjäjengiä paikalla. Soitimme kaverin kanssa akustisesti duona häävalssin ja muutamat humpat, sekä myöhemmin toisen setin rennompaa kamaa. Bändi soitti bändin bileohjelmistoa. Ärsytti vain, kun meidän setin aikana toinen kaappipiuha pätki, ja juuri se joka oli minun puolellani lavaa. Tulee kestämätön kuohitsemisen tunne, kun vola tippuu puoleen juuri silloin kun voimainsa tunnossa sitä eniten tarvitsee. Kukaan paikalla ei ottanut ääniteknikon roolia, enkä voinut soittamisen kanssa yhtä aikaa ryhtyä juoksemaan piuhoja läpi. Yllätyin itsekin, kun setin jälkeen painuin turhautunein diivaelkein ulos aitan rapulle kittaamaan sinne jemmattua sherrypulloa. Ei siinä kauaa mennyt, kun seuraan jo hakeutui IT-alan insinööri kehumaan, kuinka hienoa on että me soitetaan, ja että olisi itsekin halunnut muusikoksi tai tehdä jotain muuta "luovaa". Lopulta tullaan aina siihen, että kyllä se viiden tonnin säännöllinen kuukausipalkka ihan hyvä lohtu on, vaikkei itseilmaisumahdollisuuksia niin olisikaan. Ja on salibandy myös hyvä harrastus, ei kaikkien tarvitse soittaa tai maalata.
Ja nyt iski taas flunssa, jonka jo luulin selättäneeni. Tämä taitaa olla viime viikon flunssan peruja, nyt ne tulehduspesäkkeet alkavat tulla ulos, aikansa nielussa lymyiltyään. Kirjoitin opinnäytetyön johdannon, mitä menen huomenna koululle esittelemään.
YLE:n vaalikone on avattu, ja korkkasin sen saman tien. Yllättävän tasaisesti putoili vihreitä, kokkareita, demareita ynnä muita puolueita. Vihreitä tosin oli määrällisesti eniten kärjessä, mutta mielenkiinnolla luin kaikkien top 20 -ehdokkaiden vastaukset. Onkin mielenkiintoista, kuinka häilyvät ovat puolueiden rajat, kun tarkastellaan yksittäisiä asiakysymyksiä. Toisaalta ihmetyttää se, että vaalikoneessa edelleen esiintyy kysymyksiä, joissa asetetaan vastakkain asioita, joilla ei ole keskinäistä yhteyttä. Tässä tapauksessa kyseessä oli "kummalta vähennetään ennemmin rahaa, koulutoimelta vai terveyskeskuksilta". No, osaava ehdokas ei lankea tuohon ansaan, mutta kyllä vaalikone vie äänestäjää harhaan, jos kysymykset ovat näinkin huonoja. Etenkin niitä äänestäjiä, jotka eivät tiedä mitkä puolueet ovat hallituksessa ja mitkä eivät, eivätkä vaivaudu selvittämään. Yksityiskohtaisemmissa asioissa kansalaisen perehtyneisyyteen ei voi luottaa senkään vertaa.
maanantai 22. syyskuuta 2008
Väittely piristää päivää
Tänään ajauduin kuin varkain kiihkeään väittelyyn tulevasta Kruunuvuorenrannan raitiotielinjasta. Kävin Esplanadilla viettämässä autotonta päivää, ja pysähdyin Rakennusviraston kojulle keskustelemaan liikennesuunnittelijan kanssa Helsingin tulevista pyöräteistä. Hieman minun jälkeeni paikalle saapui vanhempi herrasmies, joka hetken karttaa töllisteltyään aloitti mielenilmaisunsa suunniteltua Kruunuvuorenrannan ratikka- ja kevyenliikenteen siltaa vastaan. Viraston edustaja mainitsi, että muitakaan vaihtoehtoja ei ollut yhteyttä linjattaessa. Nythän on käytännössä päätetty, että ratikkalinja tulee kulkemaan Kruununhaasta Tervasaaren kautta Kalasatamaan, Korkeasaareen ja siitä edelleen Kruunuvuorenrantaan. Miekkonen silti väitti, että tunneli olisi ollut paras vaihtoehto. Puutuin tässä vaiheessa keskusteluun, ja huomautin että tunnelivaihtoehto kyllä tutkittiin hankkeen selvityksessä, mutta se todettiin liian kalliiksi ja hankalaksi tehdä, koska meren alla kyseisessä paikassa on kallio pahasti ruhjeilla. Arvon herra ei kuitenkaan hellittänyt, vaan toisti toistamasta päästyään kuinka tunneli olisi pitänyt päättää tehdä. Asiasta jokseenkin perillä olevana en voinut vastustaa kiusausta argumentoida virheellisiä käsityksiä vastaan. Toisaalta, voittajan puolella on helppo olla, kun on selvää että silta sinne tulee joka tapauksessa eikä tunnelia. Pidän sillasta itsekin, se olisi Helsingin ensimmäinen kaunis silta, joka kehittäisi kaupunkikuvaa ja toimisi suorastaan maamerkkinä. Lisäksi se on suora yhteys Kruunuvuorenrantaan ja toimii ratikoiden ja kevyen liikenteen yhteiskäytössä. Ilman tuollaista suoraa joukkoliikenneyhteyttä kasvaisi idän henkilöautoliikenne kestämättömäksi.
Jälkeenpäin mietin, että miksi lähdin väittelyyn mukaan. Kiivas sananvaihto kesti kymmenisen minuuttia. Onnistuin murskaamaan vastaväittelijän argumentit, kun osoitin ettei hän ollut perehtynyt aiheen viralliseen selvitykseen ollenkaan, vaikka väitti olevansa asiantuntija tunnelirakentamisessa. Yhtäkkiä hän mukamas loukkaantui, ja väitti minun sanoneen ettei hän "tietäisi mistään mitään". Oikaisin, että olin sanonut vain ettei hän tunnu tietävän Kruunuvuorenrannan raideyhteyden selvityksestä mitään, mutta silti jyrisi itsevarmoja väitteitään aiheesta ("puhukaa vaikka enkelin kielellä, mutta ette saa minua muuttamaan mielipidettäni tässä asiassa":). Seuraavaksi hän näki selässäni olevan kitararepun, ja sanoi soittavansa myös viulua ja tietävänsä musiikista kaiken. Lisäksi hän sanoi tietävänsä kaikista asioista niin paljon, etten minä tulisi koskaan oppimaan niin paljon. Ehkäpä jaksoinkin käydä väittelyn loppuun asti, koska tiesin että kamelin selkä on nyt murrettu, ja loppu on vain viimeisten naulojen niittaamista vastaväittäjän arkkuun. Toisaalta en hyväksynyt sitä, että toinen voisi vain ikäänsä vedoten yrittää hankkia valta-aseman mielipiteellään ilman minkäänlaisia asiaperusteita. Ehkä juuri tämä mies ei kuitenkaan ole niitä, jotka aina tietävät Hesarin keskustelupalstoilla kaikki asiat kaikissa aiheissa, mutta joku niitäkin kirjoituksia sinne väsää. Ehkäpä halusin vain lähettää kosmokseen viestin, että tulee myös niitä tilanteita missä väitteiden veri punnitaan. Kuitenkin, heillä on yhtäläinen äänioikeus, ja toisinaan minua hieman pelottaa sekin. Ja toisaalta, jopa päättäjätasolta löytyy yllättävän paljon suorastaan epä-älyllistä mutu-argumenttipohjaista kannanottoa.
Olen monesti miettinyt, että pitäisikö lähteä kunnallispolitiikkaan, kun kaupunkisuunnittelu, rakentaminen ja liikenne kiinnostaa niin kovasti. Joskus kuvittelen millaista olisi seistä jossain vaalikojun nurkalla räntäsateessa ja jaella flaijereita ja pinssejä, ja ottaa niskaan myös kaikki se epäasiallinen kuona jota poliitikkojen niskaan jotkut haluavat kaataa, ja ilmeisesti pitävät sitä oikeutenaan. Tämä ajatusleikki on toistaiseksi pitänyt minut kaukana niistä piireistä. En tiedä kuinka pystyisin hillitsemään itseni, jos joku tulisi väittelemään kanssani jostain asiasta josta tiedän olevani paremmin perillä kuin vastaväittelijä. Tai lähinnä se, että vaadin itseltäni paljon kovaa dataa ja asia-argumentteja mielipiteideni tueksi, mutta niin moni ylenkatsoo toisia vain mielikuvien vallassa. Tiedän, että poliitikkojen täytyy kasvattaa ympärilleen tietynlainen suojakuori, etteivät ota itseensä mitään kritiikkiä, vaan pitävät asiat asioina. En kuitenkaan pääse pakoon sitä ajatusta, että esimerkiksi asumisviihtyvyys kaupungissa muodostuu selkeistä, konkreettisista asioista, jotka voitaisiin muuttaa jos vain haluttaisiin, ja kaikilla olisi parempi olla. Jotkut asiat ovat minulle liian tärkeitä, ja ajattelen niiden merkityksen olevan niin suuren, että olen oikeasti harmissani jos hanketta ei voida edistää. Hyväksyn asialliset vasta-argumentit, mutta en hyväksy mielikuvapohjaista toisten päälle sylkemistä. Poliitikko joutuu olemaan se sylkykuppi, jonka ajatustensa eritteillä jotkut turhautuneisuudessaan täyttävät. Ja minä turhautuisin siitä, ettei järkevää keskustelua välttämättä edes saada aikaiseksi monista tärkeistä asioista. Turhaudun jo nyt, vaikken edes ole poliitikko. Ehkäpä osallistumiseni kiivaaseen väittelyyn oli juuri tämän turhauman purkamista.
** ** **
Aika aikaansa kutakin. Routa porsaan kotiin ajaa. Annoin paholaiselle pikkusormen ja ryhdyin tekemään taas lähettihommia yhden päivän viikossa. Katsotaan mitä tapahtuu.
Jälkeenpäin mietin, että miksi lähdin väittelyyn mukaan. Kiivas sananvaihto kesti kymmenisen minuuttia. Onnistuin murskaamaan vastaväittelijän argumentit, kun osoitin ettei hän ollut perehtynyt aiheen viralliseen selvitykseen ollenkaan, vaikka väitti olevansa asiantuntija tunnelirakentamisessa. Yhtäkkiä hän mukamas loukkaantui, ja väitti minun sanoneen ettei hän "tietäisi mistään mitään". Oikaisin, että olin sanonut vain ettei hän tunnu tietävän Kruunuvuorenrannan raideyhteyden selvityksestä mitään, mutta silti jyrisi itsevarmoja väitteitään aiheesta ("puhukaa vaikka enkelin kielellä, mutta ette saa minua muuttamaan mielipidettäni tässä asiassa":). Seuraavaksi hän näki selässäni olevan kitararepun, ja sanoi soittavansa myös viulua ja tietävänsä musiikista kaiken. Lisäksi hän sanoi tietävänsä kaikista asioista niin paljon, etten minä tulisi koskaan oppimaan niin paljon. Ehkäpä jaksoinkin käydä väittelyn loppuun asti, koska tiesin että kamelin selkä on nyt murrettu, ja loppu on vain viimeisten naulojen niittaamista vastaväittäjän arkkuun. Toisaalta en hyväksynyt sitä, että toinen voisi vain ikäänsä vedoten yrittää hankkia valta-aseman mielipiteellään ilman minkäänlaisia asiaperusteita. Ehkä juuri tämä mies ei kuitenkaan ole niitä, jotka aina tietävät Hesarin keskustelupalstoilla kaikki asiat kaikissa aiheissa, mutta joku niitäkin kirjoituksia sinne väsää. Ehkäpä halusin vain lähettää kosmokseen viestin, että tulee myös niitä tilanteita missä väitteiden veri punnitaan. Kuitenkin, heillä on yhtäläinen äänioikeus, ja toisinaan minua hieman pelottaa sekin. Ja toisaalta, jopa päättäjätasolta löytyy yllättävän paljon suorastaan epä-älyllistä mutu-argumenttipohjaista kannanottoa.
Olen monesti miettinyt, että pitäisikö lähteä kunnallispolitiikkaan, kun kaupunkisuunnittelu, rakentaminen ja liikenne kiinnostaa niin kovasti. Joskus kuvittelen millaista olisi seistä jossain vaalikojun nurkalla räntäsateessa ja jaella flaijereita ja pinssejä, ja ottaa niskaan myös kaikki se epäasiallinen kuona jota poliitikkojen niskaan jotkut haluavat kaataa, ja ilmeisesti pitävät sitä oikeutenaan. Tämä ajatusleikki on toistaiseksi pitänyt minut kaukana niistä piireistä. En tiedä kuinka pystyisin hillitsemään itseni, jos joku tulisi väittelemään kanssani jostain asiasta josta tiedän olevani paremmin perillä kuin vastaväittelijä. Tai lähinnä se, että vaadin itseltäni paljon kovaa dataa ja asia-argumentteja mielipiteideni tueksi, mutta niin moni ylenkatsoo toisia vain mielikuvien vallassa. Tiedän, että poliitikkojen täytyy kasvattaa ympärilleen tietynlainen suojakuori, etteivät ota itseensä mitään kritiikkiä, vaan pitävät asiat asioina. En kuitenkaan pääse pakoon sitä ajatusta, että esimerkiksi asumisviihtyvyys kaupungissa muodostuu selkeistä, konkreettisista asioista, jotka voitaisiin muuttaa jos vain haluttaisiin, ja kaikilla olisi parempi olla. Jotkut asiat ovat minulle liian tärkeitä, ja ajattelen niiden merkityksen olevan niin suuren, että olen oikeasti harmissani jos hanketta ei voida edistää. Hyväksyn asialliset vasta-argumentit, mutta en hyväksy mielikuvapohjaista toisten päälle sylkemistä. Poliitikko joutuu olemaan se sylkykuppi, jonka ajatustensa eritteillä jotkut turhautuneisuudessaan täyttävät. Ja minä turhautuisin siitä, ettei järkevää keskustelua välttämättä edes saada aikaiseksi monista tärkeistä asioista. Turhaudun jo nyt, vaikken edes ole poliitikko. Ehkäpä osallistumiseni kiivaaseen väittelyyn oli juuri tämän turhauman purkamista.
** ** **
Aika aikaansa kutakin. Routa porsaan kotiin ajaa. Annoin paholaiselle pikkusormen ja ryhdyin tekemään taas lähettihommia yhden päivän viikossa. Katsotaan mitä tapahtuu.
keskiviikko 10. syyskuuta 2008
Otin kuvan
Satuin paikalle tänään, kun ratikka ja rekka olivat juuri kolaroineet. Nappasin muutaman kuvan kännykällä, kiirehdin kotiin, photoshoppasin hieman ja lähetin kuvan Hesariin. Ehdin ensimmäisenä, ja näin ollen tapporahat olivat minun.
Linkki uutiseen
Tästä se lehtikuvaajan ura urkenee varmasti.
Kännykkäkamera on sikäli kätevä, että on ainakin teoriassa mahdollisuus ottaa kuvia milloin ja missä tahansa. Harvemmin se parempi kamera on silloin mukana, kun maailmalla sattuu ja tapahtuu. Ei sillä, että tuo kuva mitään suurta lisäarvoa verkkohesarin uutiselle antaisi; ratikan ja auton yhteentörmäyksessä ei liene mitään erikoista useimmille. Mutta tuleepahan päivään hieman säpinää, kun voi kilvoitella että ehtiikö ensin. Kaikillahan on nykyään kännykkäkamerat, ja netti hukkuu kuviin.
Nyt on siis treenattu tällaisella Mannerheimintien rutiinitapauksella. Seuraavalla kerralla olen jo näppärämpi, tiedä vaikka ohi pyyhältäisi lentävä lautanen.
Linkki uutiseen
Tästä se lehtikuvaajan ura urkenee varmasti.
Kännykkäkamera on sikäli kätevä, että on ainakin teoriassa mahdollisuus ottaa kuvia milloin ja missä tahansa. Harvemmin se parempi kamera on silloin mukana, kun maailmalla sattuu ja tapahtuu. Ei sillä, että tuo kuva mitään suurta lisäarvoa verkkohesarin uutiselle antaisi; ratikan ja auton yhteentörmäyksessä ei liene mitään erikoista useimmille. Mutta tuleepahan päivään hieman säpinää, kun voi kilvoitella että ehtiikö ensin. Kaikillahan on nykyään kännykkäkamerat, ja netti hukkuu kuviin.
Nyt on siis treenattu tällaisella Mannerheimintien rutiinitapauksella. Seuraavalla kerralla olen jo näppärämpi, tiedä vaikka ohi pyyhältäisi lentävä lautanen.
tiistai 9. syyskuuta 2008
Näitä lisää
GPS-paikannin fillariin, jäljitys, varas kiinni ja pyörä takaisin:
Sen jälkeen kun oma pyöräni pöllittiin vuosi sitten, olen suunnitellut juuri tätä samaa ideaa. Ainoa ero olisi se, että laittaisin paikantimen esim. satulaputken sisään, mistä se olisi vaikeampi löytää. Ei kuitenkaan taida olla saatavilla tarpeeksi pieniä laitteita, joten ei ole huono tuo satulanaluskaan sijoituspaikaksi. Oikeastaan juuri pyöräkäyttöön pitäisi tehdä pienempiä paikantimia, jotka veisivät vähän virtaa. Ja esim. 100 euron hintakaan ei olisi laitteelle liikaa, jos itse pyörä kuitenkin maksaa vaikkapa 1500 euroa. Sitten uskaltaisi kohentaa elämänlaatuaan ajelemalla useammin sillä paremmalla pyörällä ihmisten ilmoillakin.
Sen jälkeen kun oma pyöräni pöllittiin vuosi sitten, olen suunnitellut juuri tätä samaa ideaa. Ainoa ero olisi se, että laittaisin paikantimen esim. satulaputken sisään, mistä se olisi vaikeampi löytää. Ei kuitenkaan taida olla saatavilla tarpeeksi pieniä laitteita, joten ei ole huono tuo satulanaluskaan sijoituspaikaksi. Oikeastaan juuri pyöräkäyttöön pitäisi tehdä pienempiä paikantimia, jotka veisivät vähän virtaa. Ja esim. 100 euron hintakaan ei olisi laitteelle liikaa, jos itse pyörä kuitenkin maksaa vaikkapa 1500 euroa. Sitten uskaltaisi kohentaa elämänlaatuaan ajelemalla useammin sillä paremmalla pyörällä ihmisten ilmoillakin.
sunnuntai 7. syyskuuta 2008
Makeistenkuluttajan asemaa on huononnettu
Fazer on suorittanut toimen, jolla se parantaa liiketaloudellista kannattavuuttaan: Ässä-mix -makeiskoosteen paino on pudonnut 200 grammasta 180 grammaan hinnan pysyessä entisellään. Hämäyksen vuoksi pussin muoto on muutettu neliömäisestä suorakaiteen muotoiseksi, millä kuitenkin onnistutaan sumuttamaan vain lapsia, jotka nyt ilmeisesti saadaan luulemaan, että pussi on suurempi koska se näyttää kaupan hyllyssä entistä korkeammalta. Muutos huonompaan ei kuitenkaan jää valveutuneelta karkinkuluttajalta noteeraamatta.
tiistai 26. elokuuta 2008
City-lehti ja vanheneminen
City-lehden lukeminen oli minulle säännöllinen rutiinitoiminto 90-luvun lopulta viime vuosiin saakka. Muistan, että pidin lehteä hyvänä ja tarpeellisena, ja puolitietoisesti olin sitä mieltä, että olen ns. nuori aikuinen niin kauan kuin luen City-lehteä säännöllisesti. En tiedä miksi, mutta siltä se vain tuntui.
En edes muista, milloin luin City-lehteä viimeksi. Ehkä jo joskus kolme vuotta sitten havahduin siihen kuinka pinnallisia ja tyhjiä lehden artikkelit ovat. Monet toimittajat haluavat tuoda omaa persoonaansa esille vähintään yhtä paljon kuin juttujen aiheita. Aiheet kiertävät kehää, eikä mihinkään oteta kantaa, tai tuoda esiin kriittistä näkökulmaa. Jos jotain tuodaan esiin, niin korkeintaan muutamassa kuukaudessa ohi meneviä muoti-ilmiöitä.
Onko City-lehti ollut aina sellainen, vai onko se muuttunut? Olenko minä oikeasti vanhentunut? Naurattaa ajatella, että City-lehti on symboloinut minulle jonkinlaista nuoruuden loputonta jatkumista, tai lähinnä 20+ -ikävaiheeseen jämähtämistä. Nyt tuntuu, että se on lähinnä symboloinut myöhäisteini-ikää ja siihen liittyvää hapuilua.
Muistan kyllä myös lapsena miettineeni sellaisia meta-ajatuksia, että olin etukäteen haikea siitä että joskus tulee aikuiseksi, ja sitten joutuu luopumaan kaikista mielikuvitusleikeistä ja kaikki tulee olemaan tylsää. Onneksi niin ei käynyt. Tai siis, joko en ole vieläkään aikuinen, tai sitten en vain ole kadottanut lapsuudesta asti periytyvää mielikuvitusleikittelyn kykyä vanhenemisen myötä. Eli antaa City-lehden vain jäädä menneisyyteen.
En edes muista, milloin luin City-lehteä viimeksi. Ehkä jo joskus kolme vuotta sitten havahduin siihen kuinka pinnallisia ja tyhjiä lehden artikkelit ovat. Monet toimittajat haluavat tuoda omaa persoonaansa esille vähintään yhtä paljon kuin juttujen aiheita. Aiheet kiertävät kehää, eikä mihinkään oteta kantaa, tai tuoda esiin kriittistä näkökulmaa. Jos jotain tuodaan esiin, niin korkeintaan muutamassa kuukaudessa ohi meneviä muoti-ilmiöitä.
Onko City-lehti ollut aina sellainen, vai onko se muuttunut? Olenko minä oikeasti vanhentunut? Naurattaa ajatella, että City-lehti on symboloinut minulle jonkinlaista nuoruuden loputonta jatkumista, tai lähinnä 20+ -ikävaiheeseen jämähtämistä. Nyt tuntuu, että se on lähinnä symboloinut myöhäisteini-ikää ja siihen liittyvää hapuilua.
Muistan kyllä myös lapsena miettineeni sellaisia meta-ajatuksia, että olin etukäteen haikea siitä että joskus tulee aikuiseksi, ja sitten joutuu luopumaan kaikista mielikuvitusleikeistä ja kaikki tulee olemaan tylsää. Onneksi niin ei käynyt. Tai siis, joko en ole vieläkään aikuinen, tai sitten en vain ole kadottanut lapsuudesta asti periytyvää mielikuvitusleikittelyn kykyä vanhenemisen myötä. Eli antaa City-lehden vain jäädä menneisyyteen.
sunnuntai 17. elokuuta 2008
Ilmankosteus
Nyt on älyttömän kosteaa. En tiedä onko tämä normaalia vuodenaikaan nähden, mutta kosteusmittari on näyttänyt jo päivätolkulla lukemia 60 suhteellisuusprosentin tienoilla, ja ylikin.
Ostaessani kokopuisen akustisen kitaran talvella 2007, hankin myös digitaalisen kosteusmittarin voidakseni tarkkailla ilmankosteuden muutoksia. Kitaralle ihanteellinen ilmankosteus olisi se, minkä vallitessa rimoitus on liimattu sen kanteen. Kansipuu on hyvin ohut verrattuna paksuihin rimoihin, ja ne elävät kosteuden muuttuessa eri tahtiin, jolloin ääritilanteessa kansi heikompana kappaleena halkeaa ensin, koska se ei kestä kosteuselämisestä aiheutuvaa jännitystä. Useimmat kitarat liimataan kasaan 45 prosentin suhteellisesssa kosteudessa, eli se olisi ihanne myös kotona. No, digitaalinen mittari näyttää juuri nyt 62:a prosenttia. Minulla on myös perinteinen mekaaninen mittari, joka näyttää 66 prosenttia. Totuus lienee jossain niiden välissä. Mutta ei tässä vielä huolta ole, vasta 70 prosentin yläpuolella kannattaa huolestua, ja silloinkin vasta mikäli kosteus on jatkunut vähintään kolme vuorokautta. Olen siis kitarani vuoksi erityisellä tavalla tietoinen ilmankosteudesta. Keväällä se oli alimmillaan 25 prosentin tienoilla. On se hurjaa tämä kosteuden vaihtelu.
Hiukseni kihartuvat näissä ilmankosteuksissa. Mekaanisessa kosteusmittarissa on sisällä synteettinen hius, jonka asennon perusteella viisari kääntyy. Päässäni on siis luomu-kosteusmittari, tai oikeastaan tuhansia sellaisia. Ehkä voisin alkaa myydä kosteusmittauspalvelua hyvään hintaan? Marssin vain paikalle ja mittaan hiuksieni vallitsevan pituuden. Helppo elämä.
Arveluttaa ajatella, kuinka kosteaksi meininki voi mennä nyt iltaisin, kun on meneillään Art Goes Kapakka -baarifestivaali. Onneksi minulla on kosteusmittaukset hallussa.
Ostaessani kokopuisen akustisen kitaran talvella 2007, hankin myös digitaalisen kosteusmittarin voidakseni tarkkailla ilmankosteuden muutoksia. Kitaralle ihanteellinen ilmankosteus olisi se, minkä vallitessa rimoitus on liimattu sen kanteen. Kansipuu on hyvin ohut verrattuna paksuihin rimoihin, ja ne elävät kosteuden muuttuessa eri tahtiin, jolloin ääritilanteessa kansi heikompana kappaleena halkeaa ensin, koska se ei kestä kosteuselämisestä aiheutuvaa jännitystä. Useimmat kitarat liimataan kasaan 45 prosentin suhteellisesssa kosteudessa, eli se olisi ihanne myös kotona. No, digitaalinen mittari näyttää juuri nyt 62:a prosenttia. Minulla on myös perinteinen mekaaninen mittari, joka näyttää 66 prosenttia. Totuus lienee jossain niiden välissä. Mutta ei tässä vielä huolta ole, vasta 70 prosentin yläpuolella kannattaa huolestua, ja silloinkin vasta mikäli kosteus on jatkunut vähintään kolme vuorokautta. Olen siis kitarani vuoksi erityisellä tavalla tietoinen ilmankosteudesta. Keväällä se oli alimmillaan 25 prosentin tienoilla. On se hurjaa tämä kosteuden vaihtelu.
Hiukseni kihartuvat näissä ilmankosteuksissa. Mekaanisessa kosteusmittarissa on sisällä synteettinen hius, jonka asennon perusteella viisari kääntyy. Päässäni on siis luomu-kosteusmittari, tai oikeastaan tuhansia sellaisia. Ehkä voisin alkaa myydä kosteusmittauspalvelua hyvään hintaan? Marssin vain paikalle ja mittaan hiuksieni vallitsevan pituuden. Helppo elämä.
Arveluttaa ajatella, kuinka kosteaksi meininki voi mennä nyt iltaisin, kun on meneillään Art Goes Kapakka -baarifestivaali. Onneksi minulla on kosteusmittaukset hallussa.
sunnuntai 15. kesäkuuta 2008
Viruksista ja haittaohjelmista
Sain koneeseeni sitkeän Messenger -viruksen, jonka kimpussa tuli painittua pari viikkoa. Virus saatiin poistettua, ja koko episodin ansiosta sain kosolti uusia skrädäilytaitoja. Tapahtumat saivat alkunsa, kun virus pääsi ensin heilan koneeseen. Hänen Messengerinsä aloitti "keskustelun" kaverin nimissä, ja ruudussa oli linkki jollekin nettisivulle. Pahaa-aavistamattoman klikkauksen seurauksena läppärille latautui raskas haittaohjelma, joka jumitti konetta pahoin. Otin koneen luokseni hoitoon, ja siirrellessäni usb-tikulla virusohjelmia omalta koneeltani saastuneelle koneelle, sai myös oma auttajakoneeni tartunnan. Siinä sitä sitten oltiin. Onneksi nurkasta löytyi vielä kolmas kone, vanhemmiltani vanhuuspäiviään viettämään pelastettu läppäri. Sillä pystyttiin surffailemaan netissä tuskastuttavan kamppailun aikana.
Virus oli ilmeisen tunnettu Backdoor.win32... jotain -niminen. Latasin Avastin, Avirin, Ad-awaren, SmitFraudin, Kasperskyn ja Spybotin, joista ensimmäiset eivät löytäneet virusta. Kasperskya en ensin asentanut, koska se vaati ensin Zone Alarm-palomuurin poistamista. Kun tulosta ei kuitenkaan tullut, poistin Zone Alarmin ja asensin Kasperskyn, joka ilokseni löysi viruksen välittömästi. Oma kone puhdistui ilmeisesti kokonaan. Heilan läppäri ei jostain syystä puhdistunut, paitsi lopulta yllättävän sattuman kautta: asentaessani Spybotia koneeseen, aktivoitui virus, ja sitten Kaspersky nappasi sen pois kuljeksimasta. Sinnikkään yrittämisen ansiosta säästyimme kalliin kaupallisen virustorjuntaohjelmiston hankkimiselta - vaikka esim. F-secure kyllä toimii hyvin. Mutta vuoden päivityksen ostaminen yhden viruksen vuoksi ei tuntunut mielekkäältä ajatukselta, ja päätin yrittää kotikonstein viimeiseen asti.
Kun oikein eläytyy tilanteeseen, ja hommassa on henkilökohtaisia panoksia, voi virustorjunnasta saada jopa primitiivisiä metsästysviettiin vetoavia fiiliksiä. Eniten tyydytystä antaisi tietysti, jos voisi kostoksi lähettää virustehtailijan omaan koneeseen sellaisen vastalahjan, että sen nilkin kone räjähtäisi silmille käynnistyksen yhteydessä. Mutta pitää olla tyytyväinen, että näinkin pitkään on pärjätty ilman kaupallisia virustorjuntaohjelmia. Pitkällä aikavälillä ne tulevat maksamaan yhtä paljon kuin itse konekin. Onneksi on valmistajia, jotka jakavat netissä ilmaisia kokeiluversioita; vaatii vain huomattavan paljon omaa aktiivisuutta ja vaivannäköä, että esim. tämän kaltaiset haittaohjelmat saadaan eliminoitua. Ensimmäinen varotoimi olisi tietysti, että mitään epäilyttävää ei pitäisi koskaan mennä klikkaamaan netissä. Se taas vaatii paljon netissä surffaamista, jotta oppii erottamaan epäilyttävän ei-epäilyttävästä.
** ** **
Tänään tuli kännykkään ilmeinen haittaohjelmaviesti: lähettäjänä oli nimi H-E Law Firm, ja itse viestissä sanottiin, että olen ko. "lakimiehen" asiakkaan perinnön edunsaaja, ja koko kuusi miljoonaa dollaria tulee tililleni, jos vain vierailen annetulla nettisivulla. Tämä viesti oli minulle lajissaan ensimmäinen, mutta tuli vain mieleen, että kyllä varmaan joku vähemmän mediaa seuraava ja nettiä käyttävä ihminen haksahtaa siihen vastaamaan. Arveluttaa vain, että tuntematon lähettäjä pääsee lähettämään kännykkääni viestin, jossa lukee suoraan lähettäjän nimi, ikäänkuin numero löytyisi valmiiksi puhelimeni muistiosta. Varokaa sitä viestiä.
Virus oli ilmeisen tunnettu Backdoor.win32... jotain -niminen. Latasin Avastin, Avirin, Ad-awaren, SmitFraudin, Kasperskyn ja Spybotin, joista ensimmäiset eivät löytäneet virusta. Kasperskya en ensin asentanut, koska se vaati ensin Zone Alarm-palomuurin poistamista. Kun tulosta ei kuitenkaan tullut, poistin Zone Alarmin ja asensin Kasperskyn, joka ilokseni löysi viruksen välittömästi. Oma kone puhdistui ilmeisesti kokonaan. Heilan läppäri ei jostain syystä puhdistunut, paitsi lopulta yllättävän sattuman kautta: asentaessani Spybotia koneeseen, aktivoitui virus, ja sitten Kaspersky nappasi sen pois kuljeksimasta. Sinnikkään yrittämisen ansiosta säästyimme kalliin kaupallisen virustorjuntaohjelmiston hankkimiselta - vaikka esim. F-secure kyllä toimii hyvin. Mutta vuoden päivityksen ostaminen yhden viruksen vuoksi ei tuntunut mielekkäältä ajatukselta, ja päätin yrittää kotikonstein viimeiseen asti.
Kun oikein eläytyy tilanteeseen, ja hommassa on henkilökohtaisia panoksia, voi virustorjunnasta saada jopa primitiivisiä metsästysviettiin vetoavia fiiliksiä. Eniten tyydytystä antaisi tietysti, jos voisi kostoksi lähettää virustehtailijan omaan koneeseen sellaisen vastalahjan, että sen nilkin kone räjähtäisi silmille käynnistyksen yhteydessä. Mutta pitää olla tyytyväinen, että näinkin pitkään on pärjätty ilman kaupallisia virustorjuntaohjelmia. Pitkällä aikavälillä ne tulevat maksamaan yhtä paljon kuin itse konekin. Onneksi on valmistajia, jotka jakavat netissä ilmaisia kokeiluversioita; vaatii vain huomattavan paljon omaa aktiivisuutta ja vaivannäköä, että esim. tämän kaltaiset haittaohjelmat saadaan eliminoitua. Ensimmäinen varotoimi olisi tietysti, että mitään epäilyttävää ei pitäisi koskaan mennä klikkaamaan netissä. Se taas vaatii paljon netissä surffaamista, jotta oppii erottamaan epäilyttävän ei-epäilyttävästä.
** ** **
Tänään tuli kännykkään ilmeinen haittaohjelmaviesti: lähettäjänä oli nimi H-E Law Firm, ja itse viestissä sanottiin, että olen ko. "lakimiehen" asiakkaan perinnön edunsaaja, ja koko kuusi miljoonaa dollaria tulee tililleni, jos vain vierailen annetulla nettisivulla. Tämä viesti oli minulle lajissaan ensimmäinen, mutta tuli vain mieleen, että kyllä varmaan joku vähemmän mediaa seuraava ja nettiä käyttävä ihminen haksahtaa siihen vastaamaan. Arveluttaa vain, että tuntematon lähettäjä pääsee lähettämään kännykkääni viestin, jossa lukee suoraan lähettäjän nimi, ikäänkuin numero löytyisi valmiiksi puhelimeni muistiosta. Varokaa sitä viestiä.
keskiviikko 19. maaliskuuta 2008
Viekää mut pois täältä
Eilen illalla minulle tuli voimakkaasti sellainen olo, että Helsinki on pieni kaupunki jossa ei tapahdu koskaan mitään, ja että Suomessa on kylmää ja pimeää suurimman osan vuotta, ja haluaisin mennä johonkin oikeasti suureen ja eläväiseen, tiheästi rakennettuun, sykkivään kaupunkiin, jossa kadut eivät ole pelkästään välttämättömiä kulkuväyliä, vaan myös ihmisten ajanviettopaikkoja. Olisiko Lontoo, Pariisi, Berliini, New York tai Los Angeles mitään?
Tunne vain vahvistui tänään päivällä käydessäni asioilla keskustassa. Kyllähän Helsinkikin herää eloon kesän tultua, mutta siltikin kaupunkitilan haltuunotto on täällä vielä varsin alkutekijöissään. Nämähän eivät ole mitään ennenkuulumattomia ajatuksia, mutta on mielenkiintoista kuinka minulle tuli tämä juuri nyt niin voimakkaasti mieleen. On aina sanottu, että suomalaiset ovat sisäänpäinkääntyneitä johtuen kylmästä ilmastosta ja talven pimeydestä. Aikaisemmin en ole lotkauttanut korvaani tälle kliseelle, mutta eilen illalla kävellessäni kadulla en voinut ajatusta toisinkaan pukea. Tämä on jopa itseironista, koska olen maalta kotoisin, ja olen aina pitänyt tilasta ja rauhallisuudesta. Olen aina etsinyt rauhaa, ja olen halunnut ottaa oman tilani ja etäisyyteni toisiin. Nyt yhtäkkiä kaipaan johonkin eloisaan, lämpimään ja sykkivään paikkaan, joka olisi yhteisöllisempi.
Jos saisin valita vapaasti, haluaisin että asuinpaikkani olisi suurehko eloisa kaupunki lähellä merta. Siellä olisi puhdas ilma, virikkeellinen kulttuurielämä, eikä teollisuuden ja autoliikenteen haittoja. Siellä olisi tiivis yhdyskuntarakenne ja paljon palveluelinkeinoja. Koko kaupunki olisi yhtä suurta tiiviisti rakennettua kantakaupunkia, jossa olisi siellä täällä vehreitä puistoja. Kantakaupungin ja sitä ympäröivän maaseudun raja olisi tarkka, ja kaupungin ulkopuolelle olisi nopeaa ja kätevää mennä kaupunkijunalla vaikkapa maastopyöräilemään. Kaupunki olisi sellainen, että lähes koko nykyisen pk-seudun väestö olisi kehä I:n sisäpuolella, ja ulkopuolella olevat omakotitalopesäkkeet olisivat sijoitetut kaupungista poispäin lähtevien junaraiteiden varrelle. Kaikki asumismuodot ja väestöryhmät olisi sekoitettu keskenään ympäri kaupunkia, samoin kuin asunnot ja työpaikat ylipäätään. Kaduilla ja puistoissa olisi tilaa pelata jalkapalloa ja pitää spontaaneja bileitä. Ihmiset liikkuisivat paljon ulkona kävellen ja pyöräillen, kohtaisivat toisiaan ja kokisivat olevansa jonkinlaisessa yhteisössä keskenään. Helsinki on hieman tämänsuuntainen paikka kesäisin, mutta syksyn tullen ihmisten on pakko vetäytyä sisätiloihin ja keskittyä vain ansiotöihinsä.
Ehkäpä Amsterdam tai jokin muu Helsinkiä hieman eteläisempi vastaava kaupunki voisi olla tuollainen?
Onkohan sisälläni nyt tapahtunut suurikin muutos, kun kaipaan toisenlaiseen ympäristöön kuin ennen? Tosin, muutto Helsinkiin kahdeksan vuotta sitten oli toivottu asia, että sikäli olen kyllä aina halunnut kaupunkiin. Mutta katsellessani eilen illalla google mapsista maailman metropoleja, ja sitten menin Helsinkiin, niin ensimmäinen ajatukseni oli, että "kuinka soma pieni kylä". Olen aina nauranut maakunnissa asuvien ajatukselle siitä, että Helsinki olisi jotenkin erityisen suuri ja vilkas paikka, vaikken ole itse edes käynyt paljoa isommissa kaupungeissa, paitsi Istanbulissa. Onhan tämä vilkas seutu verrattuna vaikkapa Saarijärveen, mutta varsin kuollut ajatellen koko maailman mittakaavassa. Ehkäpä minulla kesti lähes kahdeksan vuotta tulla lopullisesti sinuiksi tämän kaupungin kanssa, ehkä jopa koko synnyinmaani kanssa. Nyt olisin valmis näkemään hieman toisenlaista elämää. Tosin, en sitten kyllä pidä jatkuvista paahtavista helteistäkään, mutta oikeastaan minne tahansa saisi minut nyt viedä.
Tunne vain vahvistui tänään päivällä käydessäni asioilla keskustassa. Kyllähän Helsinkikin herää eloon kesän tultua, mutta siltikin kaupunkitilan haltuunotto on täällä vielä varsin alkutekijöissään. Nämähän eivät ole mitään ennenkuulumattomia ajatuksia, mutta on mielenkiintoista kuinka minulle tuli tämä juuri nyt niin voimakkaasti mieleen. On aina sanottu, että suomalaiset ovat sisäänpäinkääntyneitä johtuen kylmästä ilmastosta ja talven pimeydestä. Aikaisemmin en ole lotkauttanut korvaani tälle kliseelle, mutta eilen illalla kävellessäni kadulla en voinut ajatusta toisinkaan pukea. Tämä on jopa itseironista, koska olen maalta kotoisin, ja olen aina pitänyt tilasta ja rauhallisuudesta. Olen aina etsinyt rauhaa, ja olen halunnut ottaa oman tilani ja etäisyyteni toisiin. Nyt yhtäkkiä kaipaan johonkin eloisaan, lämpimään ja sykkivään paikkaan, joka olisi yhteisöllisempi.
Jos saisin valita vapaasti, haluaisin että asuinpaikkani olisi suurehko eloisa kaupunki lähellä merta. Siellä olisi puhdas ilma, virikkeellinen kulttuurielämä, eikä teollisuuden ja autoliikenteen haittoja. Siellä olisi tiivis yhdyskuntarakenne ja paljon palveluelinkeinoja. Koko kaupunki olisi yhtä suurta tiiviisti rakennettua kantakaupunkia, jossa olisi siellä täällä vehreitä puistoja. Kantakaupungin ja sitä ympäröivän maaseudun raja olisi tarkka, ja kaupungin ulkopuolelle olisi nopeaa ja kätevää mennä kaupunkijunalla vaikkapa maastopyöräilemään. Kaupunki olisi sellainen, että lähes koko nykyisen pk-seudun väestö olisi kehä I:n sisäpuolella, ja ulkopuolella olevat omakotitalopesäkkeet olisivat sijoitetut kaupungista poispäin lähtevien junaraiteiden varrelle. Kaikki asumismuodot ja väestöryhmät olisi sekoitettu keskenään ympäri kaupunkia, samoin kuin asunnot ja työpaikat ylipäätään. Kaduilla ja puistoissa olisi tilaa pelata jalkapalloa ja pitää spontaaneja bileitä. Ihmiset liikkuisivat paljon ulkona kävellen ja pyöräillen, kohtaisivat toisiaan ja kokisivat olevansa jonkinlaisessa yhteisössä keskenään. Helsinki on hieman tämänsuuntainen paikka kesäisin, mutta syksyn tullen ihmisten on pakko vetäytyä sisätiloihin ja keskittyä vain ansiotöihinsä.
Ehkäpä Amsterdam tai jokin muu Helsinkiä hieman eteläisempi vastaava kaupunki voisi olla tuollainen?
Onkohan sisälläni nyt tapahtunut suurikin muutos, kun kaipaan toisenlaiseen ympäristöön kuin ennen? Tosin, muutto Helsinkiin kahdeksan vuotta sitten oli toivottu asia, että sikäli olen kyllä aina halunnut kaupunkiin. Mutta katsellessani eilen illalla google mapsista maailman metropoleja, ja sitten menin Helsinkiin, niin ensimmäinen ajatukseni oli, että "kuinka soma pieni kylä". Olen aina nauranut maakunnissa asuvien ajatukselle siitä, että Helsinki olisi jotenkin erityisen suuri ja vilkas paikka, vaikken ole itse edes käynyt paljoa isommissa kaupungeissa, paitsi Istanbulissa. Onhan tämä vilkas seutu verrattuna vaikkapa Saarijärveen, mutta varsin kuollut ajatellen koko maailman mittakaavassa. Ehkäpä minulla kesti lähes kahdeksan vuotta tulla lopullisesti sinuiksi tämän kaupungin kanssa, ehkä jopa koko synnyinmaani kanssa. Nyt olisin valmis näkemään hieman toisenlaista elämää. Tosin, en sitten kyllä pidä jatkuvista paahtavista helteistäkään, mutta oikeastaan minne tahansa saisi minut nyt viedä.
tiistai 18. maaliskuuta 2008
Katukiitäjä II
Kevään lähestyessä on toinenkin pyörä laitettu priimakuntoon. Alla on tosin vielä talvirenkaat, eli edessä 40 mm Hakkapeliitta w240 ja takana 37 mm Schwalbe Racing Ralph. Näillä sitä mentiin koko talvi, vaikka oikeastaan tuota nastoitettua eturengasta tarvitsi ehkä vain 5 - 10 päivänä. Mutta kunhan hiekoitussepelit on harjattu pois kaduilta, niin alkaa slicksikausi, ja pyörä varmaankin lentää allani.
Tässä huollossa vaihdoin siis jarru- ja vaihdevaijerit, vaijerinkuoret, jarrupalat ja tankonauhan, koska entiset olivat kuluneet. Suurempi syy oli kuitenkin se, että pääsin samalla vaihtamaan ne mustiksi - inhosin sitä alkuperäistä hopeanharmaata väriä niissä. Sain myös säädettyä jarrukahvat hieman alemmas, maantiepyörässähän se edellyttää tankonauhan poistamista joka tapauksessa.
keskiviikko 12. maaliskuuta 2008
Rokkarin elämänkerta
Minulle käy harvoin näin, mutta kun Slash -nimisen pohjoisamerikkalaisen rocktähden omaelämänkerta ilmestyi kirjakauppoihin lopputalvesta, oli sen ostaminen minulle päivänselvää. En edes harkinnut tilaavani sitä kirjastosta, vaan ostin kirjan suoraan omakseni. Syy on selvä: joskus vuosien 1988-89 aikaan kuulin Guns ´n Roses -yhtyeen levyä "Appetite For Destruction", ja sen seurauksena ns. tulin uskoon. Levy jätti minuun lähtemättömät jäljet. Se oli tuolloin mielestäni parasta rokkia mitä on koskaan tehty, ja vieläkin pidän tuota levyä ja bändiä yhtenä kovimmista ikinä.
Taisin olla silloin ala-asteen viidennellä tai kuudennella luokalla. Minusta tuntui ehkä hieman oudolta, että yksikään koulukaverini ei erityisemmin noteerannut tätä bändiä. Raahasin heitä koulun jälkeen mukanani kirjastoon kuuntelemaan kyseistä lp-levyä musiikkiostaston kuunteluhuoneeseen tuon tuostakin. Jostain syystä meille kotiin ostettiin äänilevyjä hyvin harkiten, vaikka meillä kyllä oli levysoitin. Kävin siis kuuntelemassa Appetitea kirjaston kuunteluhuoneessa, ikäänkuin se olisi ollut hyvinkin ylevä valinta kaikista saatavilla olevista musiikkiosaston levyistä. Kirjastossa oli myös kasettikopio, joka oli aina lainassa. Onnistuin lainaamaan sen keväällä 1990, kun kävimme isäni kanssa kahdestaan kahden viikon automatkalla Italiassa. Kuuntelin kasettia korvalappustereolla uudestaan ja uudestaan koko matkan ajan, ja opin muistamaan kappaleet ulkoa niin, että saatoin "soittaa" niitä mielessäni milloin vain. Paluumatkalla ostimme Saksasta myös edellisenä vuonna ilmestyneen "Lies" -ep:n. Isossa matka-Mersussa oli paljon tilaa, ja minulla oli mukana myös nylon-kielinen kitara. Rämpytin sillä Lies'in kappaleita aina iltaisin majapaikoissamme. Kun nämä kaksi albumia olivat absorboituneet sisimpääni, aloin kuumeisesti odottaa seuraavaa Use Your Illusion -levyä, jonka julkaisua lykättiin lähes vuoden ajan. Lopulta se ilmestyi elokuussa 1991, jolloin myös hankimme sen (tai siis ne molemmat) vinyyliversiona. Osaan myös kaikki tuon levyn kappaleet ulkoa.
Minua ei ehkä persoonallisuuteni ja ulkoisen olemukseni puolesta arvaisi rankemman katurockin lämpimäksi ystäväksi. G'nR:n jälkeen kuitenkin suurin osa uudemmasta rockista on kuulostanut enemmän tai vähemmän nynnyilyltä, ja kutsunkin sitä tuttavallisesti pissismusiikiksi. Minusta f-sanan viljeleminen ei tee rockista yhtään rankempaa, mutta se oli oikeastaan vain yksi lieveilmiö tässä pitämässäni suorasanaisessa ja blues-pohjaisessa runttauksessa. Itse soittotapa ja biisit puhuvat puolestaan. Kuulen jotain samaa myös suurelle yleisölle tuntemattomaksi jääneessä Shooting Gallery -yhtyeessä, jonka Andy McCoy perusti Los Angelesissa joskus 90-luvun taitteessa. Musiikin suoruus ja raakuus yhdistyvät syvempään tunteellisuuteen, osaamiseen ja perinteiden tuntemiseen. Minun olisi vaikea kuvitella itseni tyypilliseen tuota genreä edustavaan kokoonpanoon. Oli kuitenkin hauska sattuma, kun eräällä hääkeikalla bändiltämme toivottiin Sweet Child 'O Mine -kappaletta, ja pystyin vetäisemään sen lonkalta silmääkään räpäyttämättä.
Jos voisin aikakoneella valita jonkin kohdan historiasta, olisin hyvin kiinnostunut siirtymään vuoden 1985 Los Angelesiin tarkkailemaan sen ajan paikallisten bändien edesottamuksia. En kuitenkaan haluaisi jäädä sinne. Toisaalta, olen nyt niin uppoutunut tähän Slashin kirjaan, että tunnen olevanikin jonkinlaisessa aikakoneessa.
Taisin olla silloin ala-asteen viidennellä tai kuudennella luokalla. Minusta tuntui ehkä hieman oudolta, että yksikään koulukaverini ei erityisemmin noteerannut tätä bändiä. Raahasin heitä koulun jälkeen mukanani kirjastoon kuuntelemaan kyseistä lp-levyä musiikkiostaston kuunteluhuoneeseen tuon tuostakin. Jostain syystä meille kotiin ostettiin äänilevyjä hyvin harkiten, vaikka meillä kyllä oli levysoitin. Kävin siis kuuntelemassa Appetitea kirjaston kuunteluhuoneessa, ikäänkuin se olisi ollut hyvinkin ylevä valinta kaikista saatavilla olevista musiikkiosaston levyistä. Kirjastossa oli myös kasettikopio, joka oli aina lainassa. Onnistuin lainaamaan sen keväällä 1990, kun kävimme isäni kanssa kahdestaan kahden viikon automatkalla Italiassa. Kuuntelin kasettia korvalappustereolla uudestaan ja uudestaan koko matkan ajan, ja opin muistamaan kappaleet ulkoa niin, että saatoin "soittaa" niitä mielessäni milloin vain. Paluumatkalla ostimme Saksasta myös edellisenä vuonna ilmestyneen "Lies" -ep:n. Isossa matka-Mersussa oli paljon tilaa, ja minulla oli mukana myös nylon-kielinen kitara. Rämpytin sillä Lies'in kappaleita aina iltaisin majapaikoissamme. Kun nämä kaksi albumia olivat absorboituneet sisimpääni, aloin kuumeisesti odottaa seuraavaa Use Your Illusion -levyä, jonka julkaisua lykättiin lähes vuoden ajan. Lopulta se ilmestyi elokuussa 1991, jolloin myös hankimme sen (tai siis ne molemmat) vinyyliversiona. Osaan myös kaikki tuon levyn kappaleet ulkoa.
Minua ei ehkä persoonallisuuteni ja ulkoisen olemukseni puolesta arvaisi rankemman katurockin lämpimäksi ystäväksi. G'nR:n jälkeen kuitenkin suurin osa uudemmasta rockista on kuulostanut enemmän tai vähemmän nynnyilyltä, ja kutsunkin sitä tuttavallisesti pissismusiikiksi. Minusta f-sanan viljeleminen ei tee rockista yhtään rankempaa, mutta se oli oikeastaan vain yksi lieveilmiö tässä pitämässäni suorasanaisessa ja blues-pohjaisessa runttauksessa. Itse soittotapa ja biisit puhuvat puolestaan. Kuulen jotain samaa myös suurelle yleisölle tuntemattomaksi jääneessä Shooting Gallery -yhtyeessä, jonka Andy McCoy perusti Los Angelesissa joskus 90-luvun taitteessa. Musiikin suoruus ja raakuus yhdistyvät syvempään tunteellisuuteen, osaamiseen ja perinteiden tuntemiseen. Minun olisi vaikea kuvitella itseni tyypilliseen tuota genreä edustavaan kokoonpanoon. Oli kuitenkin hauska sattuma, kun eräällä hääkeikalla bändiltämme toivottiin Sweet Child 'O Mine -kappaletta, ja pystyin vetäisemään sen lonkalta silmääkään räpäyttämättä.
Jos voisin aikakoneella valita jonkin kohdan historiasta, olisin hyvin kiinnostunut siirtymään vuoden 1985 Los Angelesiin tarkkailemaan sen ajan paikallisten bändien edesottamuksia. En kuitenkaan haluaisi jäädä sinne. Toisaalta, olen nyt niin uppoutunut tähän Slashin kirjaan, että tunnen olevanikin jonkinlaisessa aikakoneessa.
sunnuntai 9. maaliskuuta 2008
Jokavuotinen puhdistautumisriitti
Kävin puhdistautumassa turhasta humanismista ja katsomassa uuden Rambo-elokuvan. Pidin siitä. Arvostan erityisesti, että elokuvassa oli maltettu keskittyä olennaiseen, eli toimintaan ja räiskeeseen. Kaikki tietävät John Rambon tarinan, ja moraaliset pohdinnat on tehty lukuisissa muissa sotafilmeissä. Oikeastaan elokuvasta välittyi hetkittäin jopa zeniläinen näkökulma; Rambo ei taistele minkään vuoksi, hän vain taistelee koska on Rambo eikä muuta osaa. Ajatuksen rikkoi vain kommentti "en tapa maani vuoksi, vaan itseni vuoksi." Odotin, että Rambo olisi sanonut "en tapa maani vuoksi, minä vain tapan." Kehyskertomuksessa ihmetytti vain, että kuinka sattuikin, että Rambo vietti vanhuutensa hiljaiseloa kauko-idässä niinkin lähellä sotatoimialuetta, paikassa joka oli vain kivenheiton päässä loistavista sotimismahdollisuuksista. Hän ilmeisesti tarvitsee kansanmurhan läheisyyttä pysyäkseen kiinni elämänrytmissään.
Pidän siitä dokumentinomaisesta suunnasta, mihin elokuvat ovat viime vuosina kehittyneet. Kerrontaan on saatu uusi taso, jolla katsomiskokemusta voidaan rikastaa. Rambo ei sentään mitään dogmaa ollut, mutta erityisen maukkaita olivat kuvat, joissa annettiin toiminnan puhua puolestaan ilman ilmeisiä tehosteita. K-18 -rankkaus oli aiheellinen; milloinkaan aiemmin en ole nähnyt elokuvassa ihmisten päiden räjähtävän konepistoolin luodin läpäistessä pään. Sylvester ei ole vanhemmiten pehmennyt yhtään.
Pidän siitä dokumentinomaisesta suunnasta, mihin elokuvat ovat viime vuosina kehittyneet. Kerrontaan on saatu uusi taso, jolla katsomiskokemusta voidaan rikastaa. Rambo ei sentään mitään dogmaa ollut, mutta erityisen maukkaita olivat kuvat, joissa annettiin toiminnan puhua puolestaan ilman ilmeisiä tehosteita. K-18 -rankkaus oli aiheellinen; milloinkaan aiemmin en ole nähnyt elokuvassa ihmisten päiden räjähtävän konepistoolin luodin läpäistessä pään. Sylvester ei ole vanhemmiten pehmennyt yhtään.
tiistai 4. maaliskuuta 2008
Maaliskuun numerossa mm. vierailu ihanalle Myrskyluodolle!
Seuraavassa esittelen kotini kuin naistenlehdissä konsanaan.
Tässä on eteiseni uusi korihylly:
Aika tylsä, mutta erittäin toimiva.
Ostin myös tällaisen riippuhyllyn pienoiseen keittiööni:
Sitten ajattelin esitellä pari yksityiskohtaa kämpästäni. Kun muutin tänne jouluna 2002, minulle väitettiin, että asunnossa olisi tehty remontti. Työn jälki on kuitenkin tätä tasoa - kuvassa ovipuhelimen johto:
On myös kaksikin liitäntää pesukoneelle, mutta ei sijoituspaikkaa itse koneelle. Vessassa oleva hana on asennettu fiksusti lähes lavuaariin kiinni:
Sitten esittelen aikaisemmin mainostamani polkupyörän U-lukon holsterin, jonka väsäsin reppuun nippusiteillä:
Ja näin se kiinnittyy pyörään matkan ajaksi:
Lukkojen mukana tulee tietysti se muovinen pidike, jonka voi laittaa pyörän runkoon, mutta se nyt ei käy tyyliin ollenkaan. Kun tekee itse, saa just sellaisen kuin haluaa.
Tässä on eteiseni uusi korihylly:
Aika tylsä, mutta erittäin toimiva.
Ostin myös tällaisen riippuhyllyn pienoiseen keittiööni:
Sitten ajattelin esitellä pari yksityiskohtaa kämpästäni. Kun muutin tänne jouluna 2002, minulle väitettiin, että asunnossa olisi tehty remontti. Työn jälki on kuitenkin tätä tasoa - kuvassa ovipuhelimen johto:
On myös kaksikin liitäntää pesukoneelle, mutta ei sijoituspaikkaa itse koneelle. Vessassa oleva hana on asennettu fiksusti lähes lavuaariin kiinni:
Sitten esittelen aikaisemmin mainostamani polkupyörän U-lukon holsterin, jonka väsäsin reppuun nippusiteillä:
Ja näin se kiinnittyy pyörään matkan ajaksi:
Lukkojen mukana tulee tietysti se muovinen pidike, jonka voi laittaa pyörän runkoon, mutta se nyt ei käy tyyliin ollenkaan. Kun tekee itse, saa just sellaisen kuin haluaa.
maanantai 3. maaliskuuta 2008
Ikäidentiteetti ja pienet ilot
Minua luullaan yleisimmin 25-vuotiaaksi. Jos parransänki on hieman päässyt rehottamaan, niin sitten arvio tarkentuu lähemmäksi oikeaa. Mutta ei se mitään, olenhan elämäntilanteenikin puolesta suurinpiirtein tyypillisen 25-vuotiaan tasolla; joissakin asioissa jopa muutaman vuoden nuoremman. Mietin edelleen ammatinvalintakysymyksiä ja paikkaani maailmassa. En pysty vaikuttamaan asioihini sosioekonomisesta näkökulmasta tyypillistä opiskelijaa paremmin.
Oikeastaan olen tuhlannut elämästäni noin 5 vuotta täysin hyödyttömään tyhjäkäyntiin. Mietin edelleen, että mitä alkaisin tekemään isona. Olen herännyt yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, mutta koen olevani liian vanha poliittisiin nuorisojärjestöihin, tai aktivistiksi ylipäätään. Viime aikoina olen kokenut halua mennä Oriveden Opistoon vuodeksi haahuilemaan kaikenlaisille yhteisötanssikursseille kaikkien kymmenen vuotta itseäni nuorempien sekaan. Mutta meitä yhdistäisi varmasti loputon itsensä etsiminen.
** ** **
En ole koskaan käyttänyt muistikirjaa, vaikka se olisi erittäin kätevä tapa. Viime aikoina olen kuitenkin käyttänyt Nokia-kännykästä löytynyttä muistikirjatoimintoa, jonne laitan muistiin kaikenlaisia asioita vastaisen varalle. Nyt siellä on biisi-ideoita eri kokoonpanoille, uusia hyviksi arvosteltuja leffoja spontaaneja elokuvateatterikäyntejä varten, polkupyörieni strategisia mittoja spontaaneja varaosa-alennusmyynti-ostoksia varten, lista siirretyistä hankinnoista, joita voin ostella pois sitä mukaa kun kaupungilla sopivasti liikun, nettiosoitteita, kavereiden asuntojen ovikoodeja, ideoita opinnäytetyöhön, kengännauhojen pituuksia eri kenkiini, käyttäjätunnuksia ja salasanoja tärkeimpiin nettipalveluihini ynnä muuta. Jotenkin tulisi välittömästi eräänlainen outo hiippailija-fiilis, jos kirjoittaisi kynällä muistiinpanoja paperiseen muistikirjaan, kuten Heikki Kinnusen eräs hahmo yhdessä 80-luvun komediasarjassa. Kännykän näpytteleminen taas näyttää nykyajan perustoiminnolta, mihin kukaan ei kiinnitä mitään huomiota kaupungilla. Kännykän kameratoiminnolla otan kuvia mm. joukkoliikennevälineiden aikatauluista ja liikkeiden aukioloajoista, jotta ei tarvitsisi kirjoittaa niitä ylös tai yrittää muistaa ulkoa.
** ** **
En innostu niinkään sisustamisesta, vaan pienistä keksinnöistä ja oivalluksista kotona ja elämässä, jotka helpottavat arkea. Nytkin laitoin eteiseen ovenpieleen sellaisen Anttilan pienen korihyllyn, johon on hyvä pudottaa avaimet ja kännykkä kädestä välittömästi kotiinsaapumisen yhteydessä. Talvella koriin voi laittaa myös nenäliinapaketin valmiiksi, koska nokkani alkaa vuotaa välittömästi tultaessa kylmästä ilmasta sisälle lämpimään. Hanskoille ja pipollekin on siinä hyvä paikka. Ostin tänään toisenkin samanlaisen korin, ja ruuvasin sen aiemmin hankkimani alle. Ollessani pyörälähetti, käytin kosolti energiaa kehitellessäni hyvät systeemit pyörän lukitsemiseksi nopeasti U-lukolla. Kaupungilla liikkuessahan pyörää tulee lukittua tuon tuosta, ja alkaa nopeasti risomaan, jos joutuu joka kerta kaivamaan lukon repun pohjalta ja avaimet taskujen syvyyksistä. Kaupalliset U-lukkoholsterit maksavat monta kymppiä, eikä niitä edes saa Suomesta, joten väsäsin nippusiteistä reppuun omatekoisen lukkoholsterin, ja avaimen laitoin sisäänkelautuvaan avainlenkkiin, joka kiinnitetään housuihin. Tämä patentti tuotti minulle suunnattomasti iloa. Nyt sujui lukitseminen 7 sekunnissa.
Elämä pitää ottaa harjoituksena, jossa pieniä asioita kehitellään jatkuvasti toimivammiksi.
Oikeastaan olen tuhlannut elämästäni noin 5 vuotta täysin hyödyttömään tyhjäkäyntiin. Mietin edelleen, että mitä alkaisin tekemään isona. Olen herännyt yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, mutta koen olevani liian vanha poliittisiin nuorisojärjestöihin, tai aktivistiksi ylipäätään. Viime aikoina olen kokenut halua mennä Oriveden Opistoon vuodeksi haahuilemaan kaikenlaisille yhteisötanssikursseille kaikkien kymmenen vuotta itseäni nuorempien sekaan. Mutta meitä yhdistäisi varmasti loputon itsensä etsiminen.
** ** **
En ole koskaan käyttänyt muistikirjaa, vaikka se olisi erittäin kätevä tapa. Viime aikoina olen kuitenkin käyttänyt Nokia-kännykästä löytynyttä muistikirjatoimintoa, jonne laitan muistiin kaikenlaisia asioita vastaisen varalle. Nyt siellä on biisi-ideoita eri kokoonpanoille, uusia hyviksi arvosteltuja leffoja spontaaneja elokuvateatterikäyntejä varten, polkupyörieni strategisia mittoja spontaaneja varaosa-alennusmyynti-ostoksia varten, lista siirretyistä hankinnoista, joita voin ostella pois sitä mukaa kun kaupungilla sopivasti liikun, nettiosoitteita, kavereiden asuntojen ovikoodeja, ideoita opinnäytetyöhön, kengännauhojen pituuksia eri kenkiini, käyttäjätunnuksia ja salasanoja tärkeimpiin nettipalveluihini ynnä muuta. Jotenkin tulisi välittömästi eräänlainen outo hiippailija-fiilis, jos kirjoittaisi kynällä muistiinpanoja paperiseen muistikirjaan, kuten Heikki Kinnusen eräs hahmo yhdessä 80-luvun komediasarjassa. Kännykän näpytteleminen taas näyttää nykyajan perustoiminnolta, mihin kukaan ei kiinnitä mitään huomiota kaupungilla. Kännykän kameratoiminnolla otan kuvia mm. joukkoliikennevälineiden aikatauluista ja liikkeiden aukioloajoista, jotta ei tarvitsisi kirjoittaa niitä ylös tai yrittää muistaa ulkoa.
** ** **
En innostu niinkään sisustamisesta, vaan pienistä keksinnöistä ja oivalluksista kotona ja elämässä, jotka helpottavat arkea. Nytkin laitoin eteiseen ovenpieleen sellaisen Anttilan pienen korihyllyn, johon on hyvä pudottaa avaimet ja kännykkä kädestä välittömästi kotiinsaapumisen yhteydessä. Talvella koriin voi laittaa myös nenäliinapaketin valmiiksi, koska nokkani alkaa vuotaa välittömästi tultaessa kylmästä ilmasta sisälle lämpimään. Hanskoille ja pipollekin on siinä hyvä paikka. Ostin tänään toisenkin samanlaisen korin, ja ruuvasin sen aiemmin hankkimani alle. Ollessani pyörälähetti, käytin kosolti energiaa kehitellessäni hyvät systeemit pyörän lukitsemiseksi nopeasti U-lukolla. Kaupungilla liikkuessahan pyörää tulee lukittua tuon tuosta, ja alkaa nopeasti risomaan, jos joutuu joka kerta kaivamaan lukon repun pohjalta ja avaimet taskujen syvyyksistä. Kaupalliset U-lukkoholsterit maksavat monta kymppiä, eikä niitä edes saa Suomesta, joten väsäsin nippusiteistä reppuun omatekoisen lukkoholsterin, ja avaimen laitoin sisäänkelautuvaan avainlenkkiin, joka kiinnitetään housuihin. Tämä patentti tuotti minulle suunnattomasti iloa. Nyt sujui lukitseminen 7 sekunnissa.
Elämä pitää ottaa harjoituksena, jossa pieniä asioita kehitellään jatkuvasti toimivammiksi.
torstai 28. helmikuuta 2008
Valmista tuli
Pyörä on puunattu kuntoon. Oli pakko tehdä projekti valmiiksi, kun en saanut muuten rauhaa. Tarkkasilmäinen tosin huomaa, että vaihdevaijerin päätä ei ole kiinnitetty vaihtajaan, eikä vaijeria lyhennetty optimaaliseen mittaan. Syy on se, että hukkasin yhden pultin, enkä jaksa nyt lähteä sitä metsästämään. Pyörällä voi kuitenkin ajaa, mitä nyt on vain koko ajan jäykin vaihde päällä. Mutta minähän olen tottunut sinkulalla ajamiseen. Jospa huomenna löytyisi puuttuva pultti jostain liikkeestä, niin saisi vaihtajan käyttöön.
tiistai 26. helmikuuta 2008
Retropyörän pauloissa
Syksyllä raahasin isäni vanhan retkipyörän kellariin odottelemaan parempia aikoja. Nyt kevään ensi tuulahdusten myötä tuli hirveä hinku alkaa laittamaan sitä kuntoon. Minullahan ei ole muutoin mitään sellaista rentoa baari-/kaupassakäyntipyörää, toistaiseksi ainoastaan tuo huippukevyt ja vikkelä maantieraaseri - tai oikeastaan se on cyclocrossari, mutta slicksit alla uhoan jättäväni sillä kenet tahansa työmatkapyöräilijän taakseni. Kilometrin päässä olevaan keskustaan on kuitenkin harvoin niin kiire, että tuo vauhtireservi tulisi tarpeeseen, eikä lukkopoljinkenkiäkään jaksaisi aina laittaa jalkaan kun lähtee asioille tai baariin. Joten, baari/kaupassakäynti/kruisailupyörä pitää olla, ja tuo isukin vanha DBS Golden Flash saa luvan kokea toisen syntymänsä.
Vehje lienee hankittu taloon jo ennen minun syntymääni, eli joskus 70 -luvun puolivälissä. Sillä on kuitenkin ajettu hyvin vähän, ja se on enimmäkseen seissyt ulkovarastossa viimeiset 30 vuotta. On sillä joskus kuitenkin ajettu, koska takarenkaan kulutuspinta on rispaantunut, ja takahaarukasta löytyi myös sellainen vanha lastenistuimen kiinnitysosa - liekö pyörällä siis kuskattu myös allekirjoittanutta aikana ennen "aktiiviuraani". Nopean kuntokartoituksen tuloksena marssin Biltemaan hakemaan kassillisen halpoja pyörän osia lähinnä haurastuneiden ja hapettuneiden osien tilalle. Ongelmaksi on muodostunut löytää 590 -vannekoon ulkorenkaita. Tuo on ilmeisesti jokin 70 -luvun standardi 26 -tuumaiseksi renkaaksi, koska nykyään kyseinen standardi on 559 milliä. Vain pari valmistajaa tekee edelleen näitä vanhoja 26" renkaita, ja olen varmasti onnekas jos edes yksikin helsinkiläinen pyöräliike pitää niitä hyllyssään. Osista vaihtoon menevät siis satula, kädensijat, jarru- ja vaihdevaijerit ja vaijerinkuoret sekä renkaat. Ensi töikseni olen repinyt rungosta irti kornin Golden Flash -tarran, joka onneksi ei sijainnut lakan alla kuten nykypyörissä. Runkoon jääköön kuitenkin DBS -logo, joka on norjalaisten ylpeys, ja tulee sanoista "den beste sykkel". DBS myytiin Monarkille vuonna 1989, joka sittemmin päätyi jonkinlaisen suuren monikansallisen urheiluvälinekonsernin huomaan. Mutta DBS:ää valmistetaan edelleen, ja haluan omalla yksilölläni kunnioittaa pohjoismaisen pyöränvalmistuksen historiaa singahdellen Kultaisena Salamana pitkin maita ja mantuja. Heh, taitaa pyörä ja kuski olla samaa vuosikertaa.
Vehje lienee hankittu taloon jo ennen minun syntymääni, eli joskus 70 -luvun puolivälissä. Sillä on kuitenkin ajettu hyvin vähän, ja se on enimmäkseen seissyt ulkovarastossa viimeiset 30 vuotta. On sillä joskus kuitenkin ajettu, koska takarenkaan kulutuspinta on rispaantunut, ja takahaarukasta löytyi myös sellainen vanha lastenistuimen kiinnitysosa - liekö pyörällä siis kuskattu myös allekirjoittanutta aikana ennen "aktiiviuraani". Nopean kuntokartoituksen tuloksena marssin Biltemaan hakemaan kassillisen halpoja pyörän osia lähinnä haurastuneiden ja hapettuneiden osien tilalle. Ongelmaksi on muodostunut löytää 590 -vannekoon ulkorenkaita. Tuo on ilmeisesti jokin 70 -luvun standardi 26 -tuumaiseksi renkaaksi, koska nykyään kyseinen standardi on 559 milliä. Vain pari valmistajaa tekee edelleen näitä vanhoja 26" renkaita, ja olen varmasti onnekas jos edes yksikin helsinkiläinen pyöräliike pitää niitä hyllyssään. Osista vaihtoon menevät siis satula, kädensijat, jarru- ja vaihdevaijerit ja vaijerinkuoret sekä renkaat. Ensi töikseni olen repinyt rungosta irti kornin Golden Flash -tarran, joka onneksi ei sijainnut lakan alla kuten nykypyörissä. Runkoon jääköön kuitenkin DBS -logo, joka on norjalaisten ylpeys, ja tulee sanoista "den beste sykkel". DBS myytiin Monarkille vuonna 1989, joka sittemmin päätyi jonkinlaisen suuren monikansallisen urheiluvälinekonsernin huomaan. Mutta DBS:ää valmistetaan edelleen, ja haluan omalla yksilölläni kunnioittaa pohjoismaisen pyöränvalmistuksen historiaa singahdellen Kultaisena Salamana pitkin maita ja mantuja. Heh, taitaa pyörä ja kuski olla samaa vuosikertaa.
sunnuntai 17. helmikuuta 2008
Aika aikaansa kutakin
Perjantaina hoidin viimeisen virallisen työvuoroni pyörälähettinä. Vajaa vuosi sitä tulikin tehtyä. Luulen kylläkin, että tulen jatkossa vielä keikkailemaan kyseiseen lafkaan satunnaisesti, mutta nyt olen periaatteessa vapaa katselemaan muita hommia.
Kesti kymmenen kuukautta tulla siihen johtopäätökseen, että en haluakaan tehdä sellaista hommaa. Juuri kun työn niksit on opittu, alkaa rutiinit maistumaan puulta, ja kaikki pienet puutteet työehdoissa ja -oloissa tympimään. Ihmettelen jälkeenpäin, kuinka lojaali olenkin ollut työnantajalleni. Uskoin viime aikoihin asti, että asioihin tulee pikku hiljaa parannuksia, ja pystyn vaikuttamaan työhöni. Suorittavassa portaassa tulee kuitenkin raja vastaan, ja minun kohdallani se oli se, kun esimies käski lopettamaan "kitinän ja mussutuksen" - eli rakentavan kritiikin työoloja kohtaan - ja menemään jonnekin muualle töihin, jos en halua tehdä työtä vallitsevilla ehdoilla. Olin ajatellut, että kokeneita työtekijöitä arvostettaisiin siinä määrin, että heidän haluttaisiin pysyvän palveluksessa mahdollisimman pitkään, mutta ilmeisesti näin ei ollut. Jos työehtoihin ja -olosuhteisiin ei ole odotettavissa parannusta, on silloin minun lähdettävä.
Oikeastaan onkin paljon antoisampaa ajella pyörällä vain omaksi huvikseen, kuin työn puolesta. On tietysti ollut mielenkiintoinen elämys oppia lähettipyöräilyn tavoille, kuten autokaistoilla puikkelehtiminen, nopeus, liikennesääntöjen luova soveltaminen, liikennetilanteiden ennakointi, jalankulkijoiden mielenliikkeiden ennakointi ym. Pyörän rassaaminen kenttäolosuhteissa on myös opittu kantapään kautta. Kokemus on ollut sopivasti karaiseva, kun on poljettu heinäkuun helteiden jälkeen myös loppusyksyn räntäsateissa, ja talven pakkasissa ja viimoissa. Käteni paleltuivat parikin kertaa, mutta muuten luonnonvoimien armoilla oleminen on ollut puhdistava kokemus, ja sitä mitä alunperin halusinkin.
On varsin järkevää puntaroida kriittisesti harrastuksen muuttamista työksi. Omaehtoinen tekeminen on aina eri asia kuin työvelvoitteena tekeminen. Tilanne on jokseenkin sama myös sillä alalla, jolla olen muodollisen koulutukseni hankkinut, eli siis musiikin saralla. Tottakai kuluneen vuoden aikana on ollut myös yksittäisiä ilon hetkiä tässä lopettamassani sivutyössä. Esimerkiksi, ei ollut paljoa valittamista, kun kauniina kesäpäivänä työkeikat sattuivat siten, että sain polkea vaikkapa Lauttasaaresta Kaskisaaren, Lehtisaaren ja Kuusisaaren kautta Munkkiniemeen tai Pikku-Huopalahteen, eikä ollut turhaa kiirettä. Tai vaikka olisi ollut kiirekin, mutta sillä hetkellä pyörä kulki kuin unelma, mistä sai mielettömät kiksit, ja maisemat olivat mitä parhaat. Mutta arjen rutiinit tulevat vääjämättä vastaan. Ollessani töissä, en voi päättää itse mitä reittiä tänään ajelisin, vaan on mentävä sitä samaa Sturenkatua, jota olen ajanut 300 kertaa aiemminkin. Tulee vastaan kysymys siitä, että ovatko ne hyvät hetket kaiken sen monotonisena toistuvan arjen arvoisia.
En kuitenkaan tietäisi pyöräilystä läheskään niin paljoa kuin nyt, ellen olisi tätä työrupeamaa tehnyt. Ja on kai se sanottava myös muusikkohommienikin suhteen, että vaikka nyt tekisi mieli vain lopettaa opiskelu tässä loppumetreillä ja vaihtaa alaa, niin kyllä ne kaikki käymäni kurssit ovat olleet itselleni korvaamattomia. En varmaankaan olisi ikinä viitsinyt omaehtoisesti paneutua kaikkeen siihen tietoon improvisoinnista, harmoniasta, analyysistä, sovittamisesta ja kaikesta muusta, ellen olisi tarponut läpi sitä suota tähän asti. Nyt pitäisi vain jaksaa loppuun, että vapautuisin laitoksen ikeestä ja voisin päästää persoonallisuuteni kukan rehottamaan.
Kesti kymmenen kuukautta tulla siihen johtopäätökseen, että en haluakaan tehdä sellaista hommaa. Juuri kun työn niksit on opittu, alkaa rutiinit maistumaan puulta, ja kaikki pienet puutteet työehdoissa ja -oloissa tympimään. Ihmettelen jälkeenpäin, kuinka lojaali olenkin ollut työnantajalleni. Uskoin viime aikoihin asti, että asioihin tulee pikku hiljaa parannuksia, ja pystyn vaikuttamaan työhöni. Suorittavassa portaassa tulee kuitenkin raja vastaan, ja minun kohdallani se oli se, kun esimies käski lopettamaan "kitinän ja mussutuksen" - eli rakentavan kritiikin työoloja kohtaan - ja menemään jonnekin muualle töihin, jos en halua tehdä työtä vallitsevilla ehdoilla. Olin ajatellut, että kokeneita työtekijöitä arvostettaisiin siinä määrin, että heidän haluttaisiin pysyvän palveluksessa mahdollisimman pitkään, mutta ilmeisesti näin ei ollut. Jos työehtoihin ja -olosuhteisiin ei ole odotettavissa parannusta, on silloin minun lähdettävä.
Oikeastaan onkin paljon antoisampaa ajella pyörällä vain omaksi huvikseen, kuin työn puolesta. On tietysti ollut mielenkiintoinen elämys oppia lähettipyöräilyn tavoille, kuten autokaistoilla puikkelehtiminen, nopeus, liikennesääntöjen luova soveltaminen, liikennetilanteiden ennakointi, jalankulkijoiden mielenliikkeiden ennakointi ym. Pyörän rassaaminen kenttäolosuhteissa on myös opittu kantapään kautta. Kokemus on ollut sopivasti karaiseva, kun on poljettu heinäkuun helteiden jälkeen myös loppusyksyn räntäsateissa, ja talven pakkasissa ja viimoissa. Käteni paleltuivat parikin kertaa, mutta muuten luonnonvoimien armoilla oleminen on ollut puhdistava kokemus, ja sitä mitä alunperin halusinkin.
On varsin järkevää puntaroida kriittisesti harrastuksen muuttamista työksi. Omaehtoinen tekeminen on aina eri asia kuin työvelvoitteena tekeminen. Tilanne on jokseenkin sama myös sillä alalla, jolla olen muodollisen koulutukseni hankkinut, eli siis musiikin saralla. Tottakai kuluneen vuoden aikana on ollut myös yksittäisiä ilon hetkiä tässä lopettamassani sivutyössä. Esimerkiksi, ei ollut paljoa valittamista, kun kauniina kesäpäivänä työkeikat sattuivat siten, että sain polkea vaikkapa Lauttasaaresta Kaskisaaren, Lehtisaaren ja Kuusisaaren kautta Munkkiniemeen tai Pikku-Huopalahteen, eikä ollut turhaa kiirettä. Tai vaikka olisi ollut kiirekin, mutta sillä hetkellä pyörä kulki kuin unelma, mistä sai mielettömät kiksit, ja maisemat olivat mitä parhaat. Mutta arjen rutiinit tulevat vääjämättä vastaan. Ollessani töissä, en voi päättää itse mitä reittiä tänään ajelisin, vaan on mentävä sitä samaa Sturenkatua, jota olen ajanut 300 kertaa aiemminkin. Tulee vastaan kysymys siitä, että ovatko ne hyvät hetket kaiken sen monotonisena toistuvan arjen arvoisia.
En kuitenkaan tietäisi pyöräilystä läheskään niin paljoa kuin nyt, ellen olisi tätä työrupeamaa tehnyt. Ja on kai se sanottava myös muusikkohommienikin suhteen, että vaikka nyt tekisi mieli vain lopettaa opiskelu tässä loppumetreillä ja vaihtaa alaa, niin kyllä ne kaikki käymäni kurssit ovat olleet itselleni korvaamattomia. En varmaankaan olisi ikinä viitsinyt omaehtoisesti paneutua kaikkeen siihen tietoon improvisoinnista, harmoniasta, analyysistä, sovittamisesta ja kaikesta muusta, ellen olisi tarponut läpi sitä suota tähän asti. Nyt pitäisi vain jaksaa loppuun, että vapautuisin laitoksen ikeestä ja voisin päästää persoonallisuuteni kukan rehottamaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
