Lokakuu 2009

Tapojeni mukaisesti kirjoitan silloin kun siltä tuntuu, eli ilmeisesti minusta tuntuu joltain aina puolen vuoden välein.

Olen miettinyt kaikkia musaprojektejani muutaman päivän ajan. Yhden päätin käytännössä kuopata toistaiseksi, koska sen ajatteleminenkin vie vain energiaa, mutta ratkaisua ei ole näköpiirissä. Lupauduin jo puolisen vuotta sitten auttamaan erästä maahanmuuttajataustaista ystävääni hänen musiikkiprojektissaan. Aikaa myöten touhu alkoi kuitenkin turhauttamaan, koska osoittautui, että hän todellakin tarvitsee jonkun käytännössä tekemään sen musiikin hänen puolestaan. Aivan alussa kuva oli toinen, koska kaverin itsetunto on hyvin korkealla, suunnitelmat olivat suuret, ja hänellä oli jonkinlaista enemmän tai vähemmän vakavasti otettavaa opiskelutaustaakin. Käytännössä kävi kuitenkin ilmeiseksi, että minunhan se työ on lopulta tehtävä - siis kappaleiden parsiminen loogisiksi kokonaisuuksiksi, sovittaminen sanan laajimmassa merkityksessä, sekä äänitysten järjestäminen. Kyseessä olikin siis suorastaan suurempi urakka kuin vain pelkkä auttaminen. Hajanaiset tekstin- ja melodianpätkät voivat tietysti olla lähtökohtana popmusiikin tekemisessä, mutta voimakkaan tahdon ja suureellisten visioiden yhdistyminen käytännössä olemattomaan yleissivistykseen länsimaisessa populaarimusiikissa tai yhtyetyöskentelyssä jätti minut hankalaan rakoon. Projekti saataisiin kasaan, jos se tehtäisiin siten kuin itse parhaaksi näen. Kommunikaatioon menevä aika ja energia kuitenkin sai minut kyllästymään koko touhuun.

Omat filikset ovat sikäli ristiriitaiset, että toisaalta katson minulla olevan tarvittavat tiedot ja taidot toisen auttamiseen tässä tilanteessa, mutta toisaalta koen itsekin olevani avun tarpeessa. Minun on ensin autettava itseäni, että voin auttaa toista. Voimat eivät riitä. En tiedä kuinka toisenlaisesta, yhteisöllisemmästä kulttuurista tuleva tämän ymmärtää. Eilen illalla syvennyin hetkeksi itsesääliin, kun huomasin samaistuvani Johnny Cashista kertovan Walk the Line -elokuvan kohtaukseen, jossa päähenkilö ennen kuuluisuuttaan jammaili kavereidensa kanssa kuistilla jotain gospel-kappaletta. Musisointi kuulosti aneemiselta ja surkealta, mutta siinä oli silti jotain perin aitoa koskettavuutta, samoin kuin kohtauksessa jossa Johnny tapailee kitaran kanssa lauluja varastohallin nurkassa ollessaan armeijan palveluksessa. Aina kun joku kulki ohi, keskeytti hän kainosti soiton ja laulun, ja jatkoi kun sai olla taas yksinään. Välillä koen olevani tuo vaatimaton ja ujo hahmo, joka vain haluaisi soittaa ja laulaa ilman ulkopuolisia odotuksia ja kenenkään kuulematta, pelkästään itselleen.

Toinen projekti on edennyt suunnitelmien mukaan, eli erittäin hitaasti mutta varmasti. Laulaja-lauluntekijäystäväni viisi kappaletta on äänitetty, ainoastaan taustalaulut ja jotkut vähäiset kitara- ja basso-osuuksien paikkailut puuttuvat, ja nekin hoidetaan huomenna. Sitten on miksauksen vuoro, ja äänitteen pitäisi olla valmis kenties jo lokakuun aikana. Tähän projektiin olen sikäli tyytyväinen, että suunnitelmat ovat pitäneet, se on vastannut omiin odotuksiin, ja saan sen myötä kuulla myös hieman omaakin ääntäni musiikin teossa. Tässä on ollut erinomaisen hyvää se, että homma on tehty hyvässä yhteishengessä tiimityönä. Kenenkään ei ole tarvinnut ottaa päävastuuta mistään, ja koko projektia on ollut joku potkimassa eteenpäin. Näin sen pitäisi aina olla.

Päivätyö tuntuu tässä elämäntilanteessa välttämättömältä, joskin se tuo omia pieniä huoliaan. Työ on ollut joustava aikataulujen suhteen, mutta en vain ole sellainen ihminen joka jaksaisi 140 - 160 kuukausittaisen työtunnin lisäksi raahautua säännöllisesti treenikämpälle tekemään jotain pitkäjänteistä omaa juttua. Jossain vaiheessa surin, kun huomasin henkilökohtaisen musiikkisuhteeni heikentyneen niin, ettei minulla oikeastaan ole minkäänlaista paloa oman jutun tekemiseen. Silti päässäni ovat edelleen samat haaveet, joita olen vuosikaudet siellä pyöritellyt. Tarvitsisin jonkun tukijan, tasavertaisen yhteistyökumppanin, joka antaisi hieman henkistä vetoapua. Ehkä sellainen ilmaantuu joskus. Mutta elämässä ei pidä olla liian ehdoton. Päivätyö on tarjonnut sekä pieniä hetkittäisiä murheita että uudenlaisen näkökulman elämiseen. Olen tällä hetkellä taas kerran väliinputoaja - nykyiset työtehtävät tuntuvat liian yksinkertaisilta, ja kaipaisin haastetta. Työnkuvaani on kyllä kaavailtu laajennuksia ja enemmän vastuuta, mutta aikataulusta ei ole ollut mitään puhetta. Koko seitsemän kuukauden aikana ei ole ollut yhtäkään kehityskeskustelua, ne on kaikki jouduttu aina syystä tai toisesta perumaan. Tämän seurauksena pelkään, että esimiehelläni on vääränlainen kuva omista tulevaisuuden suunnitelmistani ja asenteestani työpaikkaa kohtaan. Yrityksessä on juuri avoinna eräs tehtävä, josta varmasti tulemme neuvottelemaan ensi keskiviikon keskustelussa (mikäli se nyt lopultakin toteutuu). Silti pelkään, että ongelmaksi muodostuu raha; esimieheni halunnee hyvää ja halvinta. Olen henkisesti varautunut siihen ratkaisuun, että sopimukseen ei päästä, ja jatkan nykyisissä tehtävissä. Työtätekevän köyhän asema on viimeinen, mihin tällä hetkellä haluan. Olen kyllä ollut huomattavasti aktiivisempi kuin mitä tehtävänkuvani edellyttäisi, koska olen tietoisesti halunnut ottaa tuntumaan niihin tehtäviin, joita vastaava paikka tulee nyt neuvottelun alle. Lisäksi haluan täysivaltaiseksi työyhteisön jäseneksi, saada samat tiedot yrityksen asioista kuin muutkin, ja kokea että minulla on jokin oma tehtävä, jossa voin käyttää henkilökohtaisia ominaisuuksiani. Mutta mikäli sopimusta ei synny, jatkan nykyisessä tehtävässäni, mutta huomattavasti vähäisemmällä panoksella. En haluaisi sanoa tätä työnantajalleni, mutta ehkäpä sekin kortti täytyy näyttää, jotta asia kirkastuisi. Nykyinen duuni on parhaimmillaan silloin, kun vain tekee sen eikä ryhdy huolehtimaan asioista liikaa kokonaisuutena. Mielekkyyttä elämään pitää sitten etsiä muilta sektoreilta.