tiistai 5. kesäkuuta 2007

Katukiitäjä

Poljen pyörällä kaiket päivät. Uusi Kona -pyöräni kiitää pitkin Helsingin katuja. Toiset pyöräilijät ovat pujottelukeppejä. Puolen tunnin jaksoissa menevät aikataulut piiskaavat minut viikoittain uusiin ennätyksiin. Munkkiniemestä Eiraan 15 minuuttia, tai Kalasataman metroasemalta Lauttasaaren Essolle. Kun olen töissä, muutun aivan eri persoonaksi. Ajan päin punaisia, kikkailen autojen välissä, hypin ajoradan ja jalkakäytävän väliä sen mukaan missä milloinkin on nopein reitti. Saan välillä äänimerkkejä autoilijoilta, mutta tiedän että heitä vain ärsyttää se että joutuvat jumittamaan omissa ruuhkissaan. Taistelen tuulta vasten, hengitän bussien sylkemiä pienhiukkasia ja pakenen Aleksanterinkadulla ratikkaa henkeni edestä. Työssäni on vahva elossa olemisen tunne. Sadetta ei oikeastaan edes huomaa, jos välillä vaikka sataa. Sade ei hidasta, vaan toiset pyöräilijät, kävelijät ja vastatuuli.

Olen ryhtynyt syömään kaksi lämmintä ateriaa päivässä, ja silti koko ajan on nälkä. Ruumiiseeni ovat kasvaneet pakarat. Nukun yöt makeasti. Vyötä pitää tiukentaa pari reikää entiseen verrattuna, mutta kehoni massa on kuitenkin kasvanut. Sain siis sitä mitä tilasinkin.

Huhtikuun lopulla aloitin työn, jossa saan tehdä jotain aivan muuta. Tätä olen kaivannut ja tarvinnut jo jonkin aikaa. Olen kyllästynyt leikkimään muusikkoa, ja haluan aikalisän muusikon identiteetistä. Haluan vain tehdä työtä, saada palkkaa ja elää tässä ja nyt. En halua kasailla jotain ainaisia projekteja, tehdä epäkiitollisia bilekeikkoja ja odottaa että sitten kun. Ikuinen keskeneräisyyden tunne on kuluttava. Aina pitäisi olla jokin projekti työn alla, ja pitäisi treenata sitä ja tätä. Tämähän on kuitenkin minun elämäni, ja saan tehdä sillä mitä haluan. Nyt haluan elää näin.

Muutama keikka on siunaantunut tämänkin kesän kiusaksi. Yritän selvitä niistä mahdollisimman vähällä stressillä. Onhan nekin tehtävä, en haluaisi katkaista vähäisiä kontaktejani muusikkoyhteisössä. Mutta olen näköjään jossain vaiheessa alkanut ajatella että soittaminen yleisön edessä ei välttämättä olekaan kaikkein siisteintä mitä voi tehdä. Pyörällä viilettäminen on ainakin tällä hetkellä paljon siistimpää kuin hyppyyttää kännistä karjalaumaa virtsanpolttamilla eilisen hiteillä.

Toki haluaisin rakennella aivan oman, henkilökohtaisen musiikkiprojektini. Ehkäpä siihen löytyy parempi inspiraatio, kun tarkastelen koko touhua hieman etäämmältä ja eri vinkkelistä. Ihmisen identiteetti muodostuu näköjään edelleen hyvin pitkälle ammatin perusteella. Tämä cross-over -elämä onkin mielenkiintoista, koska olen aidosti hyvilläni kertoessani mitä teen tällä hetkellä. Suruttaa ne muusikot, joiden täytyy pitää muusikon mainetta yllä keksimällä aina jotain kuumia "projekteja" jotka ovat "työn alla". Toisaalta tiedän soittajia, jotka tekevät jotain muuta työtä, mutta vaikenevat siitä visusti. Kukin tekee oman valintansa; tiedän että jotkut tahot eivät välttämättä ota minua vakavasti muusikkona, jos tietäisivät tämän hetkisestä ratkaisustani. No, se ei minua kiinnosta, pääasia on että itsestä tuntuu hyvältä. Jos katu-uskottavuus menee työkuvioiden vuoksi, niin minulla ei toisaalta olisi siinä myöskään paljoa hävittävää. Tähänkin asti minut on leimattu ties miksi, toisaalta taas joillekin se tuntuu olevan ongelma etteivät keksi minulle mitään leimaa. Leimaamisen tarve on huvittava ja perseestä.

Kuukauteen en ole saanut vapaapäivää. Koko ajan on ollut jotain menoja työn lisäksi. Tosin sunnuntaina ja maanantaina minulle siunaantui kunnon vapaapäivät, enkä muuta tehnyt kuin nukkunut. Toivotaan että kesän edetessä rutiinit asettuvat uomiinsa kuin myös työn, levon ja vapaa-ajan suhteet.