Minua pelottaa tämä netti. Uutena bloggaajana menee aikaa, ennenkuin kirjoitusten tyyli hakeutuu uomiinsa. Lähinnä mietityttää se, että kuinka henkilökohtaisia juttuja viitsii kirjoittaa, ja kuinka paljon sillä on lopulta merkitystä. Olen lukenut ystävieni blogeja, joista osassa on luettavissa raportteja esimerkiksi parisuhteiden alkamisista, keskikohdista ja päättymisistä. Olen itse mieluusti varovainen.
Toisia kiinnostaa, mitä tietoa heistä löytyy netistä, toisia taas ei kiinnosta. Kuulun ensin mainittuihin. Oikeastaan inspiraatio tähän postaukseen tuli äskettäin, kun aivan sattumalta törmäsin muutaman linkin kautta erääseen toiseen blogiin, joka kuuluu henkilölle jonka kanssa olen käynyt syksyllä harvakseltaan sähköposti-kirjeenvaihtoa. Emme ole tavanneet koskaan. Hänen bloginsa ei nyt suorastaan mullistanut käsitystäni hänestä, mutta antoi rutkasti lisää tietoa hänen elämästään, ajatuksistaan ja tunteistaan. Hänellä on profiili monessakin verkkopalvelussa, ja parilla hiiren klikkauksella sain kerättyä eteeni varsin kattavalta vaikuttavan henkilöhahmo -palapelin.
En ajattele olevani urkkija, jos näytöllä olevat linkit suorastaan houkuttelevat klikkaamaan. Monet eivät vain ole tulleet ajatelleeksi asiaa. Minä olen ajatellut asiaa siitä lähtien, kun nettiä aloin käyttämään. En koskaan kirjaudu samalla nimellä kahteen tai useampaan palveluun - paitsi muusikoiden.nettiin ja vokalisti -foorumiin (etsikää vain, ette kuitenkaan löydä minua niistä). En myöskään linkitä mitään sivuja keskenään, ainakaan vielä. Katsotaan nyt, mitkä fiilikset tulee pidemmän päälle.
Palatakseni esimerkkitapaukseen; löytämäni henkilökuva muuttaa jotenkin merkityksettömäksi melkein koko sen kirjeenvaihdon, jonka kävimme. Kaiken sen ja kosolti lisää löysin hänen sivuiltaan. Koko asetelma muuttui, eikä paluuta entiseen ole. En tiedä, onko hän ajan kanssa vain ajautunut erittäin eksplisiittiseen kirjoitustyyliinsä, vai onko se ollut hänen tyylinsä ja tarkoituksensa alusta asti. Arkistoa selaamalla asia tietysti selviäisi, mutta siitä tulee jo hieman likainen olo.
Mitä peiteltävää minulla lopulta on? Aika näyttää, pysykää kanavalla.
lauantai 30. joulukuuta 2006
keskiviikko 27. joulukuuta 2006
Huh, se on ohi
"Urpo laskit väärin, joulu meni jo".
Olen vain iloinen siitä että jouluhössötys on tältäkin vuodelta finaalissa. Pääsin kylläkin kuin koira veräjästä sairastellessani joulunpyhät läpi. Toisaalta oli hyvä että sairastuin juuri jouluksi, koska sain pitkästä aikaa osakseni äidin hoivaa. Ihminen kaipaa takaisin kohtuun, missä on lämmintä ja turvallista. Epäilen, että tartunta tuli Skypejoululauluillasta jossa olin läsnä, ja jossa olleista varsin moni ilmoitti saaneensa flunssan.
En ole koskaan aikuisiälläni varsinaisesti pitänyt joulusta. Joulun lähestyminen ennemminkin hämmentää minua, joskus jopa ahdistaa. En nyt aio ottaa tähän sitä kliseemäistä vuodatusta siitä, kuinka kaupalliset toimijat onnistuvat keinotekoisuudessaan tukahduttamaan viimeisetkin joulumieleni rippeet. Sen sijaan keskityn omiin tuntoihini.
Ihmetyttää kyllä, mutta suhteeni jouluun on todella ristiriitainen. Jos lähdetään siitä, että joulun hengellinen merkitys on minulle nolla, niin ei päästä pitkälle myöskään sen kulttuurisella puolella. Perheemme on kylläkin aina kokoontunut yhteen jouluksi, eikä meillä koskaan kukaan dokaillut jouluna eikä ajanut lapsia hankeen - sikäli siis ei ole mitään traumoja. Fiilis on ollut sinällään hyvä, mutta niin se on muulloinkin. On tietysti niin, että monissa perheissä joululla on oma erityismerkityksensä; se saattaa olla monille ainoa aika vuodessa, jolloin sukulaiset ehtivät olla yhteydessä toisiinsa.
Olen jo monena vuonna ajatellut tosissani, että viettäisin joulun yksin. Vanhempanikin ymmärtäisivät sen. Jouluaatto olisi minulle aivan tavallinen ilta muiden joukossa. Silloin ehkä löytäisinkin oman aidon joulumieleni, kun voisin antaa sen kehittyä hiljaa itsekseen. Tänä vuonna kuitenkin missasin tuhannen taalan tilaisuuden; voi olla että toista yksinäisen joulun tsäänssiä ei enää tule. Tai sitten siitä muodostuu traditio moneksi vuodeksi eteenpäin. Viime vuonna kuitenkin jaoin joulun erään naisen kanssa. Ei ole mahdotonta etteikö asetelma voisi toistua.
Ehkä mietin taas vain sitä, että mitä muut ajattelisivat, jos sanoisin että en ole menossa jouluksi minnekään, vaan olen omassa kodissani. Ainakin minun tuttavapiirissäni kaikki aina menevät jonnekin juhlapyhiksi, ikäänkuin vetäytyvät pois. Minä haluaisin joskus vain jäädä.
Joulu tuntuu ainakin nyt vain kaavamaiselta rituaalilta, joka on kuin suuri joukkoharha. Miksei kaikkina päivinä vuodessa voisi osoittaa lämpöä ja läsnäoloa läheisiään kohtaan? Ja kaikkia ihmisiä kohtaan kanssa.
Olen vain iloinen siitä että jouluhössötys on tältäkin vuodelta finaalissa. Pääsin kylläkin kuin koira veräjästä sairastellessani joulunpyhät läpi. Toisaalta oli hyvä että sairastuin juuri jouluksi, koska sain pitkästä aikaa osakseni äidin hoivaa. Ihminen kaipaa takaisin kohtuun, missä on lämmintä ja turvallista. Epäilen, että tartunta tuli Skypejoululauluillasta jossa olin läsnä, ja jossa olleista varsin moni ilmoitti saaneensa flunssan.
En ole koskaan aikuisiälläni varsinaisesti pitänyt joulusta. Joulun lähestyminen ennemminkin hämmentää minua, joskus jopa ahdistaa. En nyt aio ottaa tähän sitä kliseemäistä vuodatusta siitä, kuinka kaupalliset toimijat onnistuvat keinotekoisuudessaan tukahduttamaan viimeisetkin joulumieleni rippeet. Sen sijaan keskityn omiin tuntoihini.
Ihmetyttää kyllä, mutta suhteeni jouluun on todella ristiriitainen. Jos lähdetään siitä, että joulun hengellinen merkitys on minulle nolla, niin ei päästä pitkälle myöskään sen kulttuurisella puolella. Perheemme on kylläkin aina kokoontunut yhteen jouluksi, eikä meillä koskaan kukaan dokaillut jouluna eikä ajanut lapsia hankeen - sikäli siis ei ole mitään traumoja. Fiilis on ollut sinällään hyvä, mutta niin se on muulloinkin. On tietysti niin, että monissa perheissä joululla on oma erityismerkityksensä; se saattaa olla monille ainoa aika vuodessa, jolloin sukulaiset ehtivät olla yhteydessä toisiinsa.
Olen jo monena vuonna ajatellut tosissani, että viettäisin joulun yksin. Vanhempanikin ymmärtäisivät sen. Jouluaatto olisi minulle aivan tavallinen ilta muiden joukossa. Silloin ehkä löytäisinkin oman aidon joulumieleni, kun voisin antaa sen kehittyä hiljaa itsekseen. Tänä vuonna kuitenkin missasin tuhannen taalan tilaisuuden; voi olla että toista yksinäisen joulun tsäänssiä ei enää tule. Tai sitten siitä muodostuu traditio moneksi vuodeksi eteenpäin. Viime vuonna kuitenkin jaoin joulun erään naisen kanssa. Ei ole mahdotonta etteikö asetelma voisi toistua.
Ehkä mietin taas vain sitä, että mitä muut ajattelisivat, jos sanoisin että en ole menossa jouluksi minnekään, vaan olen omassa kodissani. Ainakin minun tuttavapiirissäni kaikki aina menevät jonnekin juhlapyhiksi, ikäänkuin vetäytyvät pois. Minä haluaisin joskus vain jäädä.
Joulu tuntuu ainakin nyt vain kaavamaiselta rituaalilta, joka on kuin suuri joukkoharha. Miksei kaikkina päivinä vuodessa voisi osoittaa lämpöä ja läsnäoloa läheisiään kohtaan? Ja kaikkia ihmisiä kohtaan kanssa.
maanantai 25. joulukuuta 2006
Blogin nimestä
Minulta on jo kysytty että mistä tämän blogin nimi on peräisin. Itse asiassa perustin koko blogin hetken mielijohteesta, koska sain idean että olen majakanvartija. Pahaksi onneksi sen niminen blogi on jo olemassa (tosin erittäin vähän käytettynä, viimeinen postaus toukokuulta 2005), mutta olin jo liian pitkällä peruakseni koko hankkeen. Vaihdoin toiseen nimeen joka vain juolahti mieleeni.
Myrskyluoto kuulostaa rauhattomalta paikalta. Mutta on se luoto siellä myös silloin kun ei ole myrskyä. Ei siis pidä vetää liian nopeita johtopäätöksiä blogin nimestä. Majakanvartija olisi kuitenkin henkinyt enemmän sitä mielenmaisemaa ja statusta, jossa useimmiten haluan kirjoittaa. Majakka sijaitsee syrjässä, luonnonvoimien armoilla, ja se opastaa laivat väylälle. Majakanvartija on tarkkailija, joka pitää majakan toiminnassa, mutta majakka hoitaa kyllä itse oman tärkeän tehtävänsä. Vartija on syrjäisessä paikassa kuten majakkakin, ja hänellä on paljon aikaa ajatella ja tarkkailla asioita. Majakalta näkee kauas, ja siellä tuntee olevansa pieni palanen suuressa kokonaisuudessa. Mutta kun majakanvartija tarttuu töihin, syntyy myös puhdasta jälkeä ja rataskoneistot pysyvät rasvattuina.
Rauha ja rauhattomuus kiinnostavat minua käsitteinä. Joku on sanonut, että siihen liittyy paradoksi; rauha löytyy rauhattomuuden kautta. Tiedä sitten, mutta ainakin myrskyluodolla on sekä tyyniä että myrskyisiä päiviä ja öitä.
Myrskyluoto kuulostaa rauhattomalta paikalta. Mutta on se luoto siellä myös silloin kun ei ole myrskyä. Ei siis pidä vetää liian nopeita johtopäätöksiä blogin nimestä. Majakanvartija olisi kuitenkin henkinyt enemmän sitä mielenmaisemaa ja statusta, jossa useimmiten haluan kirjoittaa. Majakka sijaitsee syrjässä, luonnonvoimien armoilla, ja se opastaa laivat väylälle. Majakanvartija on tarkkailija, joka pitää majakan toiminnassa, mutta majakka hoitaa kyllä itse oman tärkeän tehtävänsä. Vartija on syrjäisessä paikassa kuten majakkakin, ja hänellä on paljon aikaa ajatella ja tarkkailla asioita. Majakalta näkee kauas, ja siellä tuntee olevansa pieni palanen suuressa kokonaisuudessa. Mutta kun majakanvartija tarttuu töihin, syntyy myös puhdasta jälkeä ja rataskoneistot pysyvät rasvattuina.
Rauha ja rauhattomuus kiinnostavat minua käsitteinä. Joku on sanonut, että siihen liittyy paradoksi; rauha löytyy rauhattomuuden kautta. Tiedä sitten, mutta ainakin myrskyluodolla on sekä tyyniä että myrskyisiä päiviä ja öitä.
sunnuntai 24. joulukuuta 2006
Ihmisten kohtaaminen
Mieleeni on noussut viime päivinä sekalaisia ajatuksia ihmisten välisistä kohtaamisista ja kanssakäymisestä sekä siitä, että mikä on se yksilöiden välinen rajapinta jolla kohtaaminen tapahtuu. Edelleen minua askarruttaa se, että missä määrin olisi velvollisuus koulia itseään siihen, että voisi osoittaa tasapuolisesti kiinnostusta kaikkia tapaamiaan ihmisiä kohtaan. Vilpitöntä kanssaihmisiin kohdistuvaa kiinnostusta pidetään eräänlaisena osoituksena pitkälle kehittyneestä myötätunnosta, joka taas on monien mielestä yksi tärkeimmistä ihmisen henkisen kasvun päämääristä. Kaltaiseni ikuinen itsensä etsijä suorastaan masentuu huomatessaan epäonnistuvansa kerta toisensa jälkeen tämän haastavan päämäärän tavoittelussa. En voi kieltää sitä etteikö sisimmässäni toisten ihmisten kohtaamiseen vaikuttaisi myös se ajatus, että mitä hyötyä heistä on minulle, tai että mitä minä heistä haluan. Myönnän siis vaillinaisuuteni heti kättelyssä; olkoon tämä jonkinlainen disclaimer, jonka turvin voin kirjoittaa mitä mieleeni juolahtaa.
Luin joskus täydellisen dialogisen vuorovaikutuksen periaatteesta, jossa ihanteena on se, että kommunikoinnista riisutaan kaikki tarkoitushakuisuus, ennakkoluulot, retoriikka, persoonasta riippuvat ilmaisutavat ynnä muut itse asiaan liittymättömät ulkoiset aspektit. Lopputuloksena saadaan tilanne, jossa itse asiasisällöt ja ajatukset ikäänkuin keskustelevat keskenään persoonien sijasta, ja kaikki osapuolet tulevat tasavertaisesti kuulluiksi. Pidän tätä erittäin hienona ja arvostettavana periaatteena silloin, kun kaksi tai useampia ihmisiä pyrkivät yhdessä ratkaisemaan ongelmia ja päättämään yhteisistä asioista. Vapaamuotoisemmissa kohtaamisissa näen asiat kuitenkin hieman toisin; jos kohtaaminen tapahtuu puhtaasti ajatusten tasolla, on se melkein sama kuin että kaksi kirjaa keskustelisivat keskenään. Tiedossa on siis varsin kuivaa läppää. Ihminen ei ole sama kuin hänen ajatuksensa, sen enempää kuin tunteensa, pelkonsa ja toiveensa. Ihminen on kaikkia niitä, tai vaihtoehtoisesti ei mitään niistä.
Mielestäni kohtaaminen tapahtuu ensisijaisesti koko olemuksen tasolla. Ei pitäisi kokea syyllisyyttä siitä, että huomaa muodostavansa mielikuvia ja käsityksiä toisista. Jos on aidosti avoin, voi nämä käsitykset muuttaa jälkeenpäinkin. Kehittymätöntä olisi pitäytyä jossain tilanteessa muodostuvissa ennakkokäsityksissä, ei se että ennakkoluuloja ylipäätään syntyy. Ailahtelevuus, epärationaalisuus, sekä viettien, halujen, toiveiden ja odotusten mukaan käyttäytyminen on varsin inhimillistä. Pidänkin ihmisenä kasvamiseni lähimpänä välitavoitteena sitä, että tiedostaisin nämä sidonnaisuudet ja hyväksyisin ne omina heikkouksinani.
Miksi mietin tällaisia asioita? Varmaankin siksi, että ajatuksissani on kuviteltuja toisten ihmisten minuun kohdistamia odotuksia, joita yritän käsitellä - joko vastatakseni niihin, tai puolustautuakseni niiltä. Ehkä etsin jotain, josta koen jääväni paitsi, ja tämä vaikuttaa käyttäytymiseeni kohtaamistilanteissa, ja edelleen saa minut kokemaan syyllisyyttä. Kärvistelläänpä nyt tässä.
Toisinaan ruoskin itseäni siitä, että huomaan valitsevani juttuseuraksi kiinnostavan oloisia ihmisiä. He vaikuttavat siis kiinnostavilta omasta näkökulmastani käsin. Huomaan jakavani kanssaihmisiä mielessäni kiinnostaviin ja vähemmän kiinnostaviin. Kuitenkin niiden, jotka koen jossain tilanteessa vähemmän kiinnostaviksi, ajatukset ovat yhtä arvokkaita kuin muidenkin, ja on omaa itsekkyyttäni suosia niitä joiden kanssa kommunikointi tuottaa mielihyvää. Jos lähdetään siitä, että ihminen pyrkii vaistomaisesti välttämään mielipahaa ja kasvattamaan mielihyvää, on kiinnostavan tuntuisten seurassa oleminen tavallaan sitä mielihyvän hakemista. Kuinka vajavainen olenkaan, suorastaan apinan tasolla.
Ihmisellä voidaan ajatella olevan käyttöliittymä ja sisällöt. Voidaan ajatella olevan pintapuolista, jos kohtaaminen perustuu vain näiden käyttöliittymien väliseen kommunikointiin sen sijaan, että myös sisällöt olisivat kosketuksissa keskenään. Semminkin, on vaikea nähdä missä menee sisältöjen ja käyttöliittymän välinen raja, ja onko sellaista ensinkään. Olen viehättynyt siitä, jos jonkun henkilön käyttöliittymä itsessään jo henkii hänen sisäisyyttään. Koen joskus suurta syvyyttä jopa sinällään arkikokemuksena pintapuoliselta vaikuttavassa vuorovaikutustilanteessa, kuten vaikkapa kättelyssä, tai siinä kuinka henkilöt asettuvat toisiinsa nähden jossain fyysisessä tilassa. Ehkäpä sisäisyyden ja ulkoisuuden on tarkoitus kasvaa toisiinsa kiinni ja sekoittua erottamattomaksi mössöksi.
Vuosia sitten olin vetäytyvä ja vakavamietteinen pohdiskelija, joka heräsi eloon ainoastaan syvällisissä keskusteluissa. Nykyään koen olevani ennemminkin arkisesti ja toiminnallisesti syvällinen. Se, etten osoita huomiota jollekulle yhtä paljon kuin jollekin toiselle, ei kuitenkaan tarkoita ettenkö arvostaisi häntä ihmisenä yhtä paljon. Heh, tällä tavalla minun pitää selittää asiat sisälläni olevalle pienelle lapselle.
Niinpä niin, kirjoitin ylempänä että ehkä pyrin vain puolustelemaan käyttäytymistäni, koska oletan että joku ei kuitenkaan pidä siitä. Olkoon tämä sitten sellainen puolustuspuheenvuoro... Hmm, itsekritiikistä ja -analyysista voisi kirjoittaa erikseen toisen jutun, sekä siitä että kannattaako sitä nyt ylipäätään niin paljoa asioita miettiä.
Luin joskus täydellisen dialogisen vuorovaikutuksen periaatteesta, jossa ihanteena on se, että kommunikoinnista riisutaan kaikki tarkoitushakuisuus, ennakkoluulot, retoriikka, persoonasta riippuvat ilmaisutavat ynnä muut itse asiaan liittymättömät ulkoiset aspektit. Lopputuloksena saadaan tilanne, jossa itse asiasisällöt ja ajatukset ikäänkuin keskustelevat keskenään persoonien sijasta, ja kaikki osapuolet tulevat tasavertaisesti kuulluiksi. Pidän tätä erittäin hienona ja arvostettavana periaatteena silloin, kun kaksi tai useampia ihmisiä pyrkivät yhdessä ratkaisemaan ongelmia ja päättämään yhteisistä asioista. Vapaamuotoisemmissa kohtaamisissa näen asiat kuitenkin hieman toisin; jos kohtaaminen tapahtuu puhtaasti ajatusten tasolla, on se melkein sama kuin että kaksi kirjaa keskustelisivat keskenään. Tiedossa on siis varsin kuivaa läppää. Ihminen ei ole sama kuin hänen ajatuksensa, sen enempää kuin tunteensa, pelkonsa ja toiveensa. Ihminen on kaikkia niitä, tai vaihtoehtoisesti ei mitään niistä.
Mielestäni kohtaaminen tapahtuu ensisijaisesti koko olemuksen tasolla. Ei pitäisi kokea syyllisyyttä siitä, että huomaa muodostavansa mielikuvia ja käsityksiä toisista. Jos on aidosti avoin, voi nämä käsitykset muuttaa jälkeenpäinkin. Kehittymätöntä olisi pitäytyä jossain tilanteessa muodostuvissa ennakkokäsityksissä, ei se että ennakkoluuloja ylipäätään syntyy. Ailahtelevuus, epärationaalisuus, sekä viettien, halujen, toiveiden ja odotusten mukaan käyttäytyminen on varsin inhimillistä. Pidänkin ihmisenä kasvamiseni lähimpänä välitavoitteena sitä, että tiedostaisin nämä sidonnaisuudet ja hyväksyisin ne omina heikkouksinani.
Miksi mietin tällaisia asioita? Varmaankin siksi, että ajatuksissani on kuviteltuja toisten ihmisten minuun kohdistamia odotuksia, joita yritän käsitellä - joko vastatakseni niihin, tai puolustautuakseni niiltä. Ehkä etsin jotain, josta koen jääväni paitsi, ja tämä vaikuttaa käyttäytymiseeni kohtaamistilanteissa, ja edelleen saa minut kokemaan syyllisyyttä. Kärvistelläänpä nyt tässä.
Toisinaan ruoskin itseäni siitä, että huomaan valitsevani juttuseuraksi kiinnostavan oloisia ihmisiä. He vaikuttavat siis kiinnostavilta omasta näkökulmastani käsin. Huomaan jakavani kanssaihmisiä mielessäni kiinnostaviin ja vähemmän kiinnostaviin. Kuitenkin niiden, jotka koen jossain tilanteessa vähemmän kiinnostaviksi, ajatukset ovat yhtä arvokkaita kuin muidenkin, ja on omaa itsekkyyttäni suosia niitä joiden kanssa kommunikointi tuottaa mielihyvää. Jos lähdetään siitä, että ihminen pyrkii vaistomaisesti välttämään mielipahaa ja kasvattamaan mielihyvää, on kiinnostavan tuntuisten seurassa oleminen tavallaan sitä mielihyvän hakemista. Kuinka vajavainen olenkaan, suorastaan apinan tasolla.
Ihmisellä voidaan ajatella olevan käyttöliittymä ja sisällöt. Voidaan ajatella olevan pintapuolista, jos kohtaaminen perustuu vain näiden käyttöliittymien väliseen kommunikointiin sen sijaan, että myös sisällöt olisivat kosketuksissa keskenään. Semminkin, on vaikea nähdä missä menee sisältöjen ja käyttöliittymän välinen raja, ja onko sellaista ensinkään. Olen viehättynyt siitä, jos jonkun henkilön käyttöliittymä itsessään jo henkii hänen sisäisyyttään. Koen joskus suurta syvyyttä jopa sinällään arkikokemuksena pintapuoliselta vaikuttavassa vuorovaikutustilanteessa, kuten vaikkapa kättelyssä, tai siinä kuinka henkilöt asettuvat toisiinsa nähden jossain fyysisessä tilassa. Ehkäpä sisäisyyden ja ulkoisuuden on tarkoitus kasvaa toisiinsa kiinni ja sekoittua erottamattomaksi mössöksi.
Vuosia sitten olin vetäytyvä ja vakavamietteinen pohdiskelija, joka heräsi eloon ainoastaan syvällisissä keskusteluissa. Nykyään koen olevani ennemminkin arkisesti ja toiminnallisesti syvällinen. Se, etten osoita huomiota jollekulle yhtä paljon kuin jollekin toiselle, ei kuitenkaan tarkoita ettenkö arvostaisi häntä ihmisenä yhtä paljon. Heh, tällä tavalla minun pitää selittää asiat sisälläni olevalle pienelle lapselle.
Niinpä niin, kirjoitin ylempänä että ehkä pyrin vain puolustelemaan käyttäytymistäni, koska oletan että joku ei kuitenkaan pidä siitä. Olkoon tämä sitten sellainen puolustuspuheenvuoro... Hmm, itsekritiikistä ja -analyysista voisi kirjoittaa erikseen toisen jutun, sekä siitä että kannattaako sitä nyt ylipäätään niin paljoa asioita miettiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
