Kylmä sydän

Harjoittelin eilen kylmäsydämisyyttä. Jostain diabetes- tms. yhdistyksestä soitti mies juuri kun olin jäämässä pois raitiovaunusta linjalla 1A Mäkelänkadulla Vallilan kohdalla mennäkseni eräisiin treeneihin. Liikenteen melu peitti puhelun alkuosan, enkä kuullut juuri muuta kuin sanan "diabetes", josta päättelin puhelun tarkoituksen. Mies vaikutti olevan juttutuulella, joten annoin hänen selittää litaniansa sillä aikaa kun ylitin kadun ja pääsin sisälle läheiseen ruokakauppaan ostaakseni eväitä. Makeishyllyn kohdalla oltiin päästy siihen tilanteeseen että minun tuli sanoa jotain. Olin kuullut tunteisiin vetoavaa avautumista tietyistä terveysvaivoista sekä siitä, ettei yhteiskunnan tuki tavoita kaikkia avuntarvitsijoita. Minä voisin kuulemma auttaa tilaamalla yhdistyksen tukilehden koko kevääksi hintaan 49,90. Kun miehen puheeseen tuli ensimmäinen tauko, tokaisin neutraalisti että "en tilaa sitä lehteä". Tätä seurasi suostuttelu yleisemmällä tasolla ja uusi ehdotus tukea yhdistyksen toimintaa. Sanoin, että "en lähde nyt mukaan". Sen jälkeen sanoimme toisillemme "hyvää päivänjatkoa".

Nyt en puutu siihen että miksi en halunnut auttaa tätä yhdistystä. Uppoudun sen sijaan omaan itseihailuuni siitä, kuinka toimivaksi tekniikkani on hioutunut vuosien varrella. Puhelinmarkkinointi tai -kampanjointi jakautuu kolmeen ryhmään: suoramyynti, tukianomukset ja tutkimushaastattelut. Edellisistä olen itse tehnyt tutkimushaastattelutyötä muutama vuosi sitten, joka hioi puhelinsupliikkini huipputerään.

Useimmat meistä kokevat tällaiset puhelinsoitot tungettelevina niiden aiheesta riippumatta. Laki kuitenkin sallii sellaiset, ellei puhelinnumerossa ole voimassaolevaa suoramarkkinointikieltoa, jollainen minullakin nykyään pitäisi olla. Halusin kiellon vain siksi, ettei tarvitsisi vastailla turhiin puheluihin. Minulla ei muuten ole mitään erityistä puhelinmyyjiä vastaan, etenkään sen jälkeen kun oivalsin mistä mahdollinen ärtymys johtuu, ja kuinka sen voi välttää.

Myynti- ja avustusanomistyössä pyritään vetoamaan tunteisiin monella tavalla. Yksi esimerkki on myyjien usein käyttämä tekniikka puhutella vastaanottajaa etunimellä ("kuule Myrskyluoto, nyt olisi tällainen erityisen kiinnostava tarjouskampanja meneillään..."). Ongelma tulee vasta siitä, että vastaaja myös ottaa sen henkilökohtaisesti. Ei tarvita muuta kuin tuon kytköksen katkaisu. Ei myyjä oikeasti soita Myrskyluodolle, hän soittaa yhdelle tuhansista numeroista. Myyjän alkuliturgian jälkeen, yleensä n. 15 - 20 sekunnin kuluttua, tulee ensimmäinen breikki, esim. "miltäs tällainen kuulostaa?". Alkuliturgia tulee kuunnella sellaisena kuin se tulee, puuttumatta siihen mitenkään. Puhelun tarkoitus tulee ilmi sen aikana, ja ensimmäiseen taukokohtaan mennessä ollaan jo päätetty, että ollaanko tarjouksesta kiinnostuneita vai ei. Muuta ei vaadita, kuin tämän ilmaiseminen. Jos olin ajatellut tilata Tekniikan Maailman, voin tilata sen kätevästi nyt. Jos en ollut ajatellut tilata, sanon että "en ole kiinnostunut tarjouksesta". Tämä toimii tarkoituksenmukaisesti 95 prosentissa tapauksista. Sillä, että annetaan myyjän rauhassa esittää asiansa, ja sitten päättäväisesti ilmaistaan oma kanta siihen, annetaan selkeä mutta neutraali signaali, jolloin myyjä siirtyy seuraavaan numeroon. Jos ryhtyy änkyttämään tai selittelemään, eikä saa sanottua selkeästi ydinasiaa, saa myyjä signaalin, että vastaaja on saatu huijattua tunnetason koukkuun, ja häntä kannattaa hiillostaa hieman lisää jolloin hän ärtyneisyyttään saattaa jopa tilata lehden. Lopulta useimmat osaavat kuitenkin ilmaista että ovatko kiinnostuneita tarjouksesta vai eivät, mutta koitoksesta voisi selvitä paljon vähemmälläkin vaivalla. Myyjiä on turha vihata, he tekevät vain työtään siten kuin laki mahdollistaa.

Tästäpä seuraa ajatus, joka on yleistettävissä elämään. Ei pitäisi samaistua tunteisiinsa. Asiat ja tapahtumat pitäisi ottaa sellaisina kuin ne tulevat, liittämättä niihin omia, tunteiden vaikuttamia tulkintojaan. Ei pitäisi turhaan yrittää vaikuttaa kaikkeen. Toisaalta, kannattaa tehdä joitakin asioita itselleen selväksi jo etukäteen. Ollaan jokseenkin tuuliajolla, jos ei tiedä että haluaako tilata Seiskan vai ei. Ja jos tietää, mutta sen ilmaisemisesta tulee ärtyneeksi, on se toinen pohdiskelun paikka.

Diabetes - tai mikä se nyt oli - yhdistyksen puhelinsoittelija ei varmaankaan ajattele että "olipa tuo numero 040 xxxxxxx kovin epäsolidaarinen". Hän lienee korkeintaan iloinen niistä avustuksista joita onnistuu työllään hankkimaan yhdistykselle. Minä olen jo vuosia ostanut itselleni puhtaan omantunnon maksamalla kuukausittain avustusta Greenpeacelle, SPR:lle ja Unicefille, ja äänestän puoluetta joka ajaa järjestelmällisesti kehitysyhteistyörahojen nostoa sekä erilaisten vähemmistöjen oikeuksien ja tarpeiden huomioimista.

Toisaalta olen sitä mieltä, että tärkein auttaminen tehdään siellä, missä tarve on lähimpänä. Omassa yhteisössään voi auttaa kaikkein konkreettisimmin. Tästä seuraa se paradoksi, että minulla ei satu olemaan ainuttakaan apuani tarvitsevaa sukulaista tai ystävää tahi muuta läheistä, joten valitsen auttamiseni kohteen olemassa olevista vaihtoehdoista omien mahdollisuuksieni mukaan.

** ** **

Hmm, kuulostanpa kovinkin itsevarmalta ja laskelmoivalta tässä asiassa. Oikeasti puntaroin omaa paikkaani maailmassa, ja sitä että olenko tehnyt oman osani yhteisestä vastuunkannosta. Häpeän toisinaan sitä, että auttaminen ei välttämättä tule minusta sisäsyntyisesti, vaan velvollisuudentunnon kautta. Auttamistyötä tehneiden kanssa on tullut usein puheeksi se, että on tärkeää tiedostaa omat auttamisen motiivinsa. Mutta eikö kaikki auttaminen ole silti hyvästä, vaikka se tulisi itsekkäistäkin motiiveista käsin? Edellä mainitsemani puhtaan omantunnon ostaminen on tietysti kärjistetty ilmaisu. En todellakaan haluaisi korvata käytännön auttamista rahalahjoituksella. Mutta ilmeisesti rahaakin otetaan mielellään vastaan, ja silläkin jotain saadaan aikaan, joten menköön.