Harjoittelin eilen kylmäsydämisyyttä. Jostain diabetes- tms. yhdistyksestä soitti mies juuri kun olin jäämässä pois raitiovaunusta linjalla 1A Mäkelänkadulla Vallilan kohdalla mennäkseni eräisiin treeneihin. Liikenteen melu peitti puhelun alkuosan, enkä kuullut juuri muuta kuin sanan "diabetes", josta päättelin puhelun tarkoituksen. Mies vaikutti olevan juttutuulella, joten annoin hänen selittää litaniansa sillä aikaa kun ylitin kadun ja pääsin sisälle läheiseen ruokakauppaan ostaakseni eväitä. Makeishyllyn kohdalla oltiin päästy siihen tilanteeseen että minun tuli sanoa jotain. Olin kuullut tunteisiin vetoavaa avautumista tietyistä terveysvaivoista sekä siitä, ettei yhteiskunnan tuki tavoita kaikkia avuntarvitsijoita. Minä voisin kuulemma auttaa tilaamalla yhdistyksen tukilehden koko kevääksi hintaan 49,90. Kun miehen puheeseen tuli ensimmäinen tauko, tokaisin neutraalisti että "en tilaa sitä lehteä". Tätä seurasi suostuttelu yleisemmällä tasolla ja uusi ehdotus tukea yhdistyksen toimintaa. Sanoin, että "en lähde nyt mukaan". Sen jälkeen sanoimme toisillemme "hyvää päivänjatkoa".
Nyt en puutu siihen että miksi en halunnut auttaa tätä yhdistystä. Uppoudun sen sijaan omaan itseihailuuni siitä, kuinka toimivaksi tekniikkani on hioutunut vuosien varrella. Puhelinmarkkinointi tai -kampanjointi jakautuu kolmeen ryhmään: suoramyynti, tukianomukset ja tutkimushaastattelut. Edellisistä olen itse tehnyt tutkimushaastattelutyötä muutama vuosi sitten, joka hioi puhelinsupliikkini huipputerään.
Useimmat meistä kokevat tällaiset puhelinsoitot tungettelevina niiden aiheesta riippumatta. Laki kuitenkin sallii sellaiset, ellei puhelinnumerossa ole voimassaolevaa suoramarkkinointikieltoa, jollainen minullakin nykyään pitäisi olla. Halusin kiellon vain siksi, ettei tarvitsisi vastailla turhiin puheluihin. Minulla ei muuten ole mitään erityistä puhelinmyyjiä vastaan, etenkään sen jälkeen kun oivalsin mistä mahdollinen ärtymys johtuu, ja kuinka sen voi välttää.
Myynti- ja avustusanomistyössä pyritään vetoamaan tunteisiin monella tavalla. Yksi esimerkki on myyjien usein käyttämä tekniikka puhutella vastaanottajaa etunimellä ("kuule Myrskyluoto, nyt olisi tällainen erityisen kiinnostava tarjouskampanja meneillään..."). Ongelma tulee vasta siitä, että vastaaja myös ottaa sen henkilökohtaisesti. Ei tarvita muuta kuin tuon kytköksen katkaisu. Ei myyjä oikeasti soita Myrskyluodolle, hän soittaa yhdelle tuhansista numeroista. Myyjän alkuliturgian jälkeen, yleensä n. 15 - 20 sekunnin kuluttua, tulee ensimmäinen breikki, esim. "miltäs tällainen kuulostaa?". Alkuliturgia tulee kuunnella sellaisena kuin se tulee, puuttumatta siihen mitenkään. Puhelun tarkoitus tulee ilmi sen aikana, ja ensimmäiseen taukokohtaan mennessä ollaan jo päätetty, että ollaanko tarjouksesta kiinnostuneita vai ei. Muuta ei vaadita, kuin tämän ilmaiseminen. Jos olin ajatellut tilata Tekniikan Maailman, voin tilata sen kätevästi nyt. Jos en ollut ajatellut tilata, sanon että "en ole kiinnostunut tarjouksesta". Tämä toimii tarkoituksenmukaisesti 95 prosentissa tapauksista. Sillä, että annetaan myyjän rauhassa esittää asiansa, ja sitten päättäväisesti ilmaistaan oma kanta siihen, annetaan selkeä mutta neutraali signaali, jolloin myyjä siirtyy seuraavaan numeroon. Jos ryhtyy änkyttämään tai selittelemään, eikä saa sanottua selkeästi ydinasiaa, saa myyjä signaalin, että vastaaja on saatu huijattua tunnetason koukkuun, ja häntä kannattaa hiillostaa hieman lisää jolloin hän ärtyneisyyttään saattaa jopa tilata lehden. Lopulta useimmat osaavat kuitenkin ilmaista että ovatko kiinnostuneita tarjouksesta vai eivät, mutta koitoksesta voisi selvitä paljon vähemmälläkin vaivalla. Myyjiä on turha vihata, he tekevät vain työtään siten kuin laki mahdollistaa.
Tästäpä seuraa ajatus, joka on yleistettävissä elämään. Ei pitäisi samaistua tunteisiinsa. Asiat ja tapahtumat pitäisi ottaa sellaisina kuin ne tulevat, liittämättä niihin omia, tunteiden vaikuttamia tulkintojaan. Ei pitäisi turhaan yrittää vaikuttaa kaikkeen. Toisaalta, kannattaa tehdä joitakin asioita itselleen selväksi jo etukäteen. Ollaan jokseenkin tuuliajolla, jos ei tiedä että haluaako tilata Seiskan vai ei. Ja jos tietää, mutta sen ilmaisemisesta tulee ärtyneeksi, on se toinen pohdiskelun paikka.
Diabetes - tai mikä se nyt oli - yhdistyksen puhelinsoittelija ei varmaankaan ajattele että "olipa tuo numero 040 xxxxxxx kovin epäsolidaarinen". Hän lienee korkeintaan iloinen niistä avustuksista joita onnistuu työllään hankkimaan yhdistykselle. Minä olen jo vuosia ostanut itselleni puhtaan omantunnon maksamalla kuukausittain avustusta Greenpeacelle, SPR:lle ja Unicefille, ja äänestän puoluetta joka ajaa järjestelmällisesti kehitysyhteistyörahojen nostoa sekä erilaisten vähemmistöjen oikeuksien ja tarpeiden huomioimista.
Toisaalta olen sitä mieltä, että tärkein auttaminen tehdään siellä, missä tarve on lähimpänä. Omassa yhteisössään voi auttaa kaikkein konkreettisimmin. Tästä seuraa se paradoksi, että minulla ei satu olemaan ainuttakaan apuani tarvitsevaa sukulaista tai ystävää tahi muuta läheistä, joten valitsen auttamiseni kohteen olemassa olevista vaihtoehdoista omien mahdollisuuksieni mukaan.
** ** **
Hmm, kuulostanpa kovinkin itsevarmalta ja laskelmoivalta tässä asiassa. Oikeasti puntaroin omaa paikkaani maailmassa, ja sitä että olenko tehnyt oman osani yhteisestä vastuunkannosta. Häpeän toisinaan sitä, että auttaminen ei välttämättä tule minusta sisäsyntyisesti, vaan velvollisuudentunnon kautta. Auttamistyötä tehneiden kanssa on tullut usein puheeksi se, että on tärkeää tiedostaa omat auttamisen motiivinsa. Mutta eikö kaikki auttaminen ole silti hyvästä, vaikka se tulisi itsekkäistäkin motiiveista käsin? Edellä mainitsemani puhtaan omantunnon ostaminen on tietysti kärjistetty ilmaisu. En todellakaan haluaisi korvata käytännön auttamista rahalahjoituksella. Mutta ilmeisesti rahaakin otetaan mielellään vastaan, ja silläkin jotain saadaan aikaan, joten menköön.
perjantai 26. tammikuuta 2007
perjantai 12. tammikuuta 2007
Kymmenen vuotta
Torstai tuntui hyvältä päivältä. Erikoista oli se, että kävin illalla soittamassa soitinmusiikkia erään lapsuudenystäväni kanssa, jota en ollut nähnyt yli kymmeneen vuoteen ennen viime kesää.
Hän oli rumpali ja minä kitaristi. Kokeilimme yhdessä soittamista monet kerrat jo yläasteella, mutta niistä kokeiluista ei koskaan päässyt sikiämään yhtään kunnollista bändiä. Olimme molemmat myös vahvatahtoisia ja suuriegoisia murrosikäisiä, emmekä kaikista asioista suinkaan samaa mieltä. Koulun jälkeen hän lipesi valokuvauksen maailmaan, ja minä puolestani musiikkiopintoihin.
Heinäkuussa 2006 eräässä baarissa pöytääni lähestyi kolmen ikäiseni miehen seurue, joka tiedusteli josko pöydässä olisi tilaa. Vastapäätä minua istuutui tutut kasvonpiirteet omaava mies, joka tunnisti minut viiden sekunnin katsekontaktin lopuksi. Kohtaaminen oli odottamaton ja mielenkiintoinen. Edellisen kerran nähdessämme välimme olivat jo etääntyneet ja ristiriitaiset. Kaikki palautui mieleeni, joskin ajatuksiani kymmenen vuotta kypsyttäneeseen mieleeni. Aistin tietyn jännitteen välillämme, mutta myös ne kymmenen hyvin terveellistä vuotta. Tunnelma oli lämminhenkinen.
Joulukuussa törmäsin häneen uudestaan, ja samalla tuli puheeksi että voisihan sitä soitellakin, kun rummutkin sattuu vielä olemaan. Eilen sitten mentiin ja soitettiin. Paikalla olivat myös Riku ja Pepe bassoineen ja syntikoineen.
Lähdimme monissa sessioissa hyväksi havaitusta "soitetaan jotain" -strategiasta. Tilanne oli mielenkiintoinen varmasti kaikille paikalla olijoille, mutta itselleni useastakin syystä. En tuntenut paikalla olijoista muita kuin rumpalin. En ollut kuullut hänen soittoaan yli kymmeneen vuoteen, hän ei ollut kuullut minun soittoani yhtä pitkään aikaan, en tiennyt kahdesta muusta soittajasta yhtikäs mitään, enkä heidän tyyleistään tahi taidoistaan. Sellaisessa tilanteessa ei voi toimia muuten kuin puhtaasti vaiston varassa, sekä ihmisenä että soittajana.
Rumpaliystäväni soitti melko pitkälle kuten odotinkin, mutta yllätyin positiivisesti hänen soittonsa kypsyydestä ja monipuolistuneisuudesta. Toisaalta, ovathan omatkin korvani kymmenen vuotta sivistyneemmät; ehkä en vain aiemmin osannut arvostaa samoja hienouksia hänen soitossaan. Jokin yhteys välillämme kuitenkin oli aistittavissa, koska tunsin helpoksi kommunikoida hänen kanssaan improvisaatiotilanteessa. Toiset soittajat esiintyivät matalammalla profiililla, mutta pidin heidänkin soittotavastaan. Välillä ajattelin soittavani liian testosteronisesti heihin nähden, mutta toistaalta on hyvä että yhtyeessä on erilaisia soittajapersoonallisuuksia. Saimme sovitettua renkutuksemme hyvin yhteen.
Ulkopuoliselle on vaikeaa kuvailla synnyttämämme melun tyylipiirteitä. Ehkäpä hyvä ilmaisu olisi luokittelematon rytmimusiikki. Viittauksia voisi heitellä sellaisiin asioihin kuin funk, jazz, rock, proge, iskelmä, laulelma, free, ambient... Soitimme muun muassa "Mä kolmatta linjaa takaisin" -kappaletta hieman poikkeavana sovituksena, sekä myös jameissa pakollista, niin sanottua paskafunkkia.
Noin tunnin - puolitoista soitettuamme paikalle tuli vielä yksi uusi tuttavuus, jonka nimeä en nyt millään muista. Kuulin kuitenkin, että hänellä on vahvoja kytköksiä reggae -maailmaan. Hän kasasi monimutkaista kalustoaan varmaan puoli tuntia, ja vasta aivan pystytyksen lopussa minulle selvisi mitä instrumenttia hän aikoi soittaa. Sitä hän kuitenkin soitti hyvin epäkonventionaalisesti, ja sellaiseksi voisi kuvailla myös hänen musiikillisia ideoitaan. Hän kytki sekä laulumikrofoninsa että Paul McCartney -tyylisen bassonsa jonkinlaiseen vehkeeseen joka tuotti kaikua, viivettä ja säröä. Siitä signaali meni kämpän laulukamoihin, jotka olivat varmaankin 60 -luvulta ja soundi oli sen mukainen. Sanoista ei luonnollisestikaan saanut mitään selvää edellä luettelemieni mausteiden ansiosta, ja se varmaan oli myös tarkoitus. Otimme lähestymistavaksi sen, että hän aloitti jonkin ideansa, ja me muut uimme vähitellen mukaan. Sitten hän alkoi jossain vaiheessa laulaa hoilotella spontaanisti keksimiään lyriikoita, joita muistelimme jälkeenpäin metrossa. Kuulin itse ainakin "musiikin talo"- ja "liskopallo" -fraasit. Joku toinen oli kuullut kokonaisen lauseen, joka meni että "mies meni metsään eikä tullut pois". Joka tapauksessa tämä laulaja-basisti-visionääri oli hyvin uppoutunut tekemiseensä sillä hetkellä kun soitimme, ja se on omakin ihanteeni. Tulimme viettäneeksi kämpällä nelisen tuntia, mutta en varsinaisesti huomannut ajan kulkua.
Jamisessiossamme oli hienoja hetkiä, vaikka välillä ajattelin että kaikkeen sitä tuleekin lähdettyä. Mutta asiat hakeutuivat uomiinsa, kun annoimme niille mahdollisuuden. Jamittelen mielellään tämän kokoonpanon kanssa toistekin. Siinä vaiheessa kun seuraavan kerran mahdollisesti kohtaamme, on paikkakin toivottavasti vaihtunut Mellunmäestä Erottajaan. Jonkinlaisessa väestönsuojassa tulemme kuitenkin edelleen soittamaan. Siellä on lapsen hyvä jamitella vaikka tulisi ydinsota. Siitä vitsailimmekin pois lähtiessä: jos Suomeen kohdistuisi ydinasehyökkäys, ja väestönsuojassa joutuisi asumaan kaksi kuukautta, niin Suomen bändien taso nousisi varmasti hämmästyttävän korkeaksi. "En voi nyt poistua tästä väestönsuojasta kahteen kuukauteen. Hmm, täällähän on kaikenlaisia soittimia...".
Jokainen soittaja tarvitsee tuollaisia täysin älyvapaita jamisessioita. Ne ovat tyhjentäviä; kuin kirjoittaisi paperille pysähtymättä tunnin putkeen aivan kaiken mitä mielessä liikkuu, tai roiskisi maalipöntöillä valkoiselle seinälle mitä mieleen juolahtaa. Tai riehuisi leikkipuistossa innoissaan kun luulee ettei kukaan näe, eikä oikeastaan ole väliä vaikka näkisikin. Niin sanotut ammattilaiset soittavat tiukasti luokiteltua musiikkia, ja yhteistä harjoitteluaikaa käytetään ainoastaan välttämättömimpään yhteissoittoon. Toiminta on usein niin tarkoitushakuista ja rutiininomaista, että se ei paljoakaan eroa Valintatalon kassalla työskentelemisestä. Keikat tietysti voivat olla hyvinkin mielikuvituksellisia, mutta olisi hyvä kokeilla villeimpiä ideoitaan ensin jossain muualla kuin yleisön edessä. Yhteissoiton vuorovaikutteista tunnelmaa ei kuitenkaan voi saavuttaa yksin harjoitellessaan.
Joku voisi kysyä, että eivätkö ammattimuusikot sitten koskaan pelleile vapaasti keskenään? Pääsääntöisesti eivät. Siitä ei maksa kukaan, ja muutenkin menee aivan tarpeeksi aikaa kaikkeen treenaamiseen ja muuhun. Katsokaa vaikka Yleisradion musiikkiohjelmia ja vetäkää johtopäätöksenne.
Aiemmin päivällä kävin nytkäyttämässä jumissa olleita opintoasioitani askeleen eteenpäin. Äsken kotiin tultuani nautin kylmän Karjala -oluen. Päivä oli siis hyvä.
Hän oli rumpali ja minä kitaristi. Kokeilimme yhdessä soittamista monet kerrat jo yläasteella, mutta niistä kokeiluista ei koskaan päässyt sikiämään yhtään kunnollista bändiä. Olimme molemmat myös vahvatahtoisia ja suuriegoisia murrosikäisiä, emmekä kaikista asioista suinkaan samaa mieltä. Koulun jälkeen hän lipesi valokuvauksen maailmaan, ja minä puolestani musiikkiopintoihin.
Heinäkuussa 2006 eräässä baarissa pöytääni lähestyi kolmen ikäiseni miehen seurue, joka tiedusteli josko pöydässä olisi tilaa. Vastapäätä minua istuutui tutut kasvonpiirteet omaava mies, joka tunnisti minut viiden sekunnin katsekontaktin lopuksi. Kohtaaminen oli odottamaton ja mielenkiintoinen. Edellisen kerran nähdessämme välimme olivat jo etääntyneet ja ristiriitaiset. Kaikki palautui mieleeni, joskin ajatuksiani kymmenen vuotta kypsyttäneeseen mieleeni. Aistin tietyn jännitteen välillämme, mutta myös ne kymmenen hyvin terveellistä vuotta. Tunnelma oli lämminhenkinen.
Joulukuussa törmäsin häneen uudestaan, ja samalla tuli puheeksi että voisihan sitä soitellakin, kun rummutkin sattuu vielä olemaan. Eilen sitten mentiin ja soitettiin. Paikalla olivat myös Riku ja Pepe bassoineen ja syntikoineen.
Lähdimme monissa sessioissa hyväksi havaitusta "soitetaan jotain" -strategiasta. Tilanne oli mielenkiintoinen varmasti kaikille paikalla olijoille, mutta itselleni useastakin syystä. En tuntenut paikalla olijoista muita kuin rumpalin. En ollut kuullut hänen soittoaan yli kymmeneen vuoteen, hän ei ollut kuullut minun soittoani yhtä pitkään aikaan, en tiennyt kahdesta muusta soittajasta yhtikäs mitään, enkä heidän tyyleistään tahi taidoistaan. Sellaisessa tilanteessa ei voi toimia muuten kuin puhtaasti vaiston varassa, sekä ihmisenä että soittajana.
Rumpaliystäväni soitti melko pitkälle kuten odotinkin, mutta yllätyin positiivisesti hänen soittonsa kypsyydestä ja monipuolistuneisuudesta. Toisaalta, ovathan omatkin korvani kymmenen vuotta sivistyneemmät; ehkä en vain aiemmin osannut arvostaa samoja hienouksia hänen soitossaan. Jokin yhteys välillämme kuitenkin oli aistittavissa, koska tunsin helpoksi kommunikoida hänen kanssaan improvisaatiotilanteessa. Toiset soittajat esiintyivät matalammalla profiililla, mutta pidin heidänkin soittotavastaan. Välillä ajattelin soittavani liian testosteronisesti heihin nähden, mutta toistaalta on hyvä että yhtyeessä on erilaisia soittajapersoonallisuuksia. Saimme sovitettua renkutuksemme hyvin yhteen.
Ulkopuoliselle on vaikeaa kuvailla synnyttämämme melun tyylipiirteitä. Ehkäpä hyvä ilmaisu olisi luokittelematon rytmimusiikki. Viittauksia voisi heitellä sellaisiin asioihin kuin funk, jazz, rock, proge, iskelmä, laulelma, free, ambient... Soitimme muun muassa "Mä kolmatta linjaa takaisin" -kappaletta hieman poikkeavana sovituksena, sekä myös jameissa pakollista, niin sanottua paskafunkkia.
Noin tunnin - puolitoista soitettuamme paikalle tuli vielä yksi uusi tuttavuus, jonka nimeä en nyt millään muista. Kuulin kuitenkin, että hänellä on vahvoja kytköksiä reggae -maailmaan. Hän kasasi monimutkaista kalustoaan varmaan puoli tuntia, ja vasta aivan pystytyksen lopussa minulle selvisi mitä instrumenttia hän aikoi soittaa. Sitä hän kuitenkin soitti hyvin epäkonventionaalisesti, ja sellaiseksi voisi kuvailla myös hänen musiikillisia ideoitaan. Hän kytki sekä laulumikrofoninsa että Paul McCartney -tyylisen bassonsa jonkinlaiseen vehkeeseen joka tuotti kaikua, viivettä ja säröä. Siitä signaali meni kämpän laulukamoihin, jotka olivat varmaankin 60 -luvulta ja soundi oli sen mukainen. Sanoista ei luonnollisestikaan saanut mitään selvää edellä luettelemieni mausteiden ansiosta, ja se varmaan oli myös tarkoitus. Otimme lähestymistavaksi sen, että hän aloitti jonkin ideansa, ja me muut uimme vähitellen mukaan. Sitten hän alkoi jossain vaiheessa laulaa hoilotella spontaanisti keksimiään lyriikoita, joita muistelimme jälkeenpäin metrossa. Kuulin itse ainakin "musiikin talo"- ja "liskopallo" -fraasit. Joku toinen oli kuullut kokonaisen lauseen, joka meni että "mies meni metsään eikä tullut pois". Joka tapauksessa tämä laulaja-basisti-visionääri oli hyvin uppoutunut tekemiseensä sillä hetkellä kun soitimme, ja se on omakin ihanteeni. Tulimme viettäneeksi kämpällä nelisen tuntia, mutta en varsinaisesti huomannut ajan kulkua.
Jamisessiossamme oli hienoja hetkiä, vaikka välillä ajattelin että kaikkeen sitä tuleekin lähdettyä. Mutta asiat hakeutuivat uomiinsa, kun annoimme niille mahdollisuuden. Jamittelen mielellään tämän kokoonpanon kanssa toistekin. Siinä vaiheessa kun seuraavan kerran mahdollisesti kohtaamme, on paikkakin toivottavasti vaihtunut Mellunmäestä Erottajaan. Jonkinlaisessa väestönsuojassa tulemme kuitenkin edelleen soittamaan. Siellä on lapsen hyvä jamitella vaikka tulisi ydinsota. Siitä vitsailimmekin pois lähtiessä: jos Suomeen kohdistuisi ydinasehyökkäys, ja väestönsuojassa joutuisi asumaan kaksi kuukautta, niin Suomen bändien taso nousisi varmasti hämmästyttävän korkeaksi. "En voi nyt poistua tästä väestönsuojasta kahteen kuukauteen. Hmm, täällähän on kaikenlaisia soittimia...".
Jokainen soittaja tarvitsee tuollaisia täysin älyvapaita jamisessioita. Ne ovat tyhjentäviä; kuin kirjoittaisi paperille pysähtymättä tunnin putkeen aivan kaiken mitä mielessä liikkuu, tai roiskisi maalipöntöillä valkoiselle seinälle mitä mieleen juolahtaa. Tai riehuisi leikkipuistossa innoissaan kun luulee ettei kukaan näe, eikä oikeastaan ole väliä vaikka näkisikin. Niin sanotut ammattilaiset soittavat tiukasti luokiteltua musiikkia, ja yhteistä harjoitteluaikaa käytetään ainoastaan välttämättömimpään yhteissoittoon. Toiminta on usein niin tarkoitushakuista ja rutiininomaista, että se ei paljoakaan eroa Valintatalon kassalla työskentelemisestä. Keikat tietysti voivat olla hyvinkin mielikuvituksellisia, mutta olisi hyvä kokeilla villeimpiä ideoitaan ensin jossain muualla kuin yleisön edessä. Yhteissoiton vuorovaikutteista tunnelmaa ei kuitenkaan voi saavuttaa yksin harjoitellessaan.
Joku voisi kysyä, että eivätkö ammattimuusikot sitten koskaan pelleile vapaasti keskenään? Pääsääntöisesti eivät. Siitä ei maksa kukaan, ja muutenkin menee aivan tarpeeksi aikaa kaikkeen treenaamiseen ja muuhun. Katsokaa vaikka Yleisradion musiikkiohjelmia ja vetäkää johtopäätöksenne.
Aiemmin päivällä kävin nytkäyttämässä jumissa olleita opintoasioitani askeleen eteenpäin. Äsken kotiin tultuani nautin kylmän Karjala -oluen. Päivä oli siis hyvä.
perjantai 5. tammikuuta 2007
Julistetaan Welho pois pannasta
Welholle langettamani kirkonkirous ehti olla voimassa pari päivää. Nyt julistettakoon Welho taas kunnialliseksi palveluntarjoajaksi. Ei tarvinnut kuin kolme äkäistä puhelinsoittoa ja painokkaan äänensävyn, niin johan nörtin sormi osui oikeaan nappulaan ja allekirjoittaneen meilit toimivat taas. Olin kyllä varautunut jo vaihtamaan operaattoria. Ihmeiden aika ei ole ohi!
Joskus tuntuu, että reklamaatiomenettely on osa normaalia asioiden hoitamisen proseduuria. Valituksen tekeminen tulee ehkä otettua omalta puoleltaan liian henkilökohtaisesti; ikään kuin olisin henkilökohtaisesti vihainen sille ihmiselle jonka tehtävä on painaa sitä nappulaa jolla asiani edistyy jossain kankeassa koneistossa. No, ehkä vähän olinkin vihainen, mutta en usko että asia olisi korjaantunut muutoin.
Useinkin tuntuu, että pienellä yksilöllä on suhteettoman suuri todistustaakka suuren koneiston edesssä. Jos vaikka saa aiheettoman parkkisakon, saa oikeutta ehkä vasta valittaessaan asiasta, jos silloinkaan. Jos hakee jotain yhteiskunnallista tukea, joutuu valitusmenettelyn kautta osoittamaan, että on siihen oikeutettu. Valittaminen on siis osa tavallista asioiden hoitamista. Suruttaa niiden puolesta, joilla ei ole voimia tai rohkeutta nousta taisteluun oikeuksiensa puolesta.
Seuratkaa minua, niin johdatan teidät pois sorron yöstä kohti uuden oikeudenmukaisuuden auringonnousua.
Osanottajilta edellytetään vähintään 50 dollarin siirtoa tililleni Zürichiin.
Joskus tuntuu, että reklamaatiomenettely on osa normaalia asioiden hoitamisen proseduuria. Valituksen tekeminen tulee ehkä otettua omalta puoleltaan liian henkilökohtaisesti; ikään kuin olisin henkilökohtaisesti vihainen sille ihmiselle jonka tehtävä on painaa sitä nappulaa jolla asiani edistyy jossain kankeassa koneistossa. No, ehkä vähän olinkin vihainen, mutta en usko että asia olisi korjaantunut muutoin.
Useinkin tuntuu, että pienellä yksilöllä on suhteettoman suuri todistustaakka suuren koneiston edesssä. Jos vaikka saa aiheettoman parkkisakon, saa oikeutta ehkä vasta valittaessaan asiasta, jos silloinkaan. Jos hakee jotain yhteiskunnallista tukea, joutuu valitusmenettelyn kautta osoittamaan, että on siihen oikeutettu. Valittaminen on siis osa tavallista asioiden hoitamista. Suruttaa niiden puolesta, joilla ei ole voimia tai rohkeutta nousta taisteluun oikeuksiensa puolesta.
Seuratkaa minua, niin johdatan teidät pois sorron yöstä kohti uuden oikeudenmukaisuuden auringonnousua.
Osanottajilta edellytetään vähintään 50 dollarin siirtoa tililleni Zürichiin.
torstai 4. tammikuuta 2007
Ongelmia Welhon kanssa
On ollut vaikeaa saada sähköpostitili toimimaan. Kuinka pienestä asiasta voikin tulla hankala! Aikeenani oli luoda Welho -sähköpostiini alikäyttäjätili. Ohjeissa sanotaan, että salasanassa tulee olla sekä pieniä että isoja kirjaimia, sekä numeroita. Sain luotua tilin, mutta en päässytkään kirjautumaan siihen sisään. Ongelmaksi paljastui se, että salasana saa olla korkeintaan 8 merkkiä pitkä. Olin luonut 11 merkkiä pitkän salasanan. Näin ollen poistin kyseisen, juuri luomani tilin, jotta voisin luoda sen uudelleen lyhyemmällä salasanalla.
Eipä onnistunut. Asiakaspalvelussa sanottiin, että luomani alikäyttäjätunnus on mennyt karenssiin, jolloin se vapautuisi vasta puolen vuoden kuluttua, ja vasta sitten pääsisin luomaan sen uudestaan. Sovimme, että ylläpitäjä poistaa käyttiksen vuorokauden sisällä. Näin ei ole toistuvista pyynnöistä ja muistutuksista huolimatta kuitenkaan tapahtunut.
Mielenkiintoista on, että pääsen kyllä kirjautumaan sisään tämän luomani sähköpostitilin webmail -liittymään siten, että käytän salasanasta vain 8 ensimmäistä merkkiä. Mutta tämä tili ei kuulu nyt kenellekään, koska poistin sen omasta pääkäyttäjäprofiilistani Welhon palvelunhallintasivun kautta.
Pääongelma on siis se, että sähköpostitili on mahdollista luoda myös vastoin annettuja ohjeita. Näin ei pitäisi olla. Jos kerran salasanan tulee olla 6 - 8 merkkiä pitkä, ei palvelunhallinnan pitäisi edes mahdollistaa muunlaisten salasanojen luontia. Asia on kuulemma niin, että webmailin sisäänkirjautumissivu lukee salasanasta ainoastaan kahdeksan ensimmäistä merkkiä, vaikka salasana olisikin pidempi. No miksi ne sitten antavat luoda pidempiä salasanoja? Jos kerran minä haksahdan tuohon porsaanreikään, niin siihen varmasti haksahtaa myös pihtiputaan mummo. Nyt minulla on sähköpostitili, jota en kuitenkaan pysty hallinnoimaan palvelunhallinnan kautta, ainoastaan lukemaan sinne saapuvia viestejä webmailista.
Nettipalvelut pitää suunnitella idioottivarmoiksi. Nytkin olisi riittänyt, että olisin vain heti tajunnut ottaa alkuperäisestä salasanasta kahdeksan merkin yli menevät merkit pois, poistamatta kuitenkaan koko alikäyttäjätiliä, eikä mitään ongelmaa olisi. Nyt tässä joutuu odottelemaan josko arvoisilla Welhon nörteillä olisi jossain välissä 20 sekuntia aikaa hoitaa asiaani eteenpäin.
Annan ääneni eduskuntavaaleissa sille, joka lupaa vaikuttaa siihen että Welhon sivuilla olevat sähköpostitilin luomisen ohjeet muutettaisiin kattavammiksi ja seikkaperäisemmiksi.
Eipä onnistunut. Asiakaspalvelussa sanottiin, että luomani alikäyttäjätunnus on mennyt karenssiin, jolloin se vapautuisi vasta puolen vuoden kuluttua, ja vasta sitten pääsisin luomaan sen uudestaan. Sovimme, että ylläpitäjä poistaa käyttiksen vuorokauden sisällä. Näin ei ole toistuvista pyynnöistä ja muistutuksista huolimatta kuitenkaan tapahtunut.
Mielenkiintoista on, että pääsen kyllä kirjautumaan sisään tämän luomani sähköpostitilin webmail -liittymään siten, että käytän salasanasta vain 8 ensimmäistä merkkiä. Mutta tämä tili ei kuulu nyt kenellekään, koska poistin sen omasta pääkäyttäjäprofiilistani Welhon palvelunhallintasivun kautta.
Pääongelma on siis se, että sähköpostitili on mahdollista luoda myös vastoin annettuja ohjeita. Näin ei pitäisi olla. Jos kerran salasanan tulee olla 6 - 8 merkkiä pitkä, ei palvelunhallinnan pitäisi edes mahdollistaa muunlaisten salasanojen luontia. Asia on kuulemma niin, että webmailin sisäänkirjautumissivu lukee salasanasta ainoastaan kahdeksan ensimmäistä merkkiä, vaikka salasana olisikin pidempi. No miksi ne sitten antavat luoda pidempiä salasanoja? Jos kerran minä haksahdan tuohon porsaanreikään, niin siihen varmasti haksahtaa myös pihtiputaan mummo. Nyt minulla on sähköpostitili, jota en kuitenkaan pysty hallinnoimaan palvelunhallinnan kautta, ainoastaan lukemaan sinne saapuvia viestejä webmailista.
Nettipalvelut pitää suunnitella idioottivarmoiksi. Nytkin olisi riittänyt, että olisin vain heti tajunnut ottaa alkuperäisestä salasanasta kahdeksan merkin yli menevät merkit pois, poistamatta kuitenkaan koko alikäyttäjätiliä, eikä mitään ongelmaa olisi. Nyt tässä joutuu odottelemaan josko arvoisilla Welhon nörteillä olisi jossain välissä 20 sekuntia aikaa hoitaa asiaani eteenpäin.
Annan ääneni eduskuntavaaleissa sille, joka lupaa vaikuttaa siihen että Welhon sivuilla olevat sähköpostitilin luomisen ohjeet muutettaisiin kattavammiksi ja seikkaperäisemmiksi.
Meemi
LL haastoi minut meemiin, johon vastaan nyt. Aiheena tilinpäätös vuodesta 2006.
** ** **
1. Mitä sellaista teit vuonna 2006, mitä et ollut tehnyt koskaan aiemmin? Telttailin saaristossa. Bloggasin.
2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi ja teetkö enemmän ensi vuodelle? En tehnyt uudenvuoden lupausta; tuskinpa satsaan tähänkään sikäli enempää.
3. Synnyttikö kukaan läheisesi? Ei varsinaisesti läheinen.
4. Kuoliko kukaan läheisesi? Ei.
5. Missä maissa kävit? Virossa.
6. Mitä sellaista haluaisit vuonna 2007, jota puuttui vuodesta 2006? Rahhaa.
7. Mitkä vuoden 2006 päivämäärät tulet aina muistamaan ja miksi? 1.1.2006 koska silloin oli sen vuoden uusi vuosi.
8. Mikä oli suurin saavutuksesi vuonna 2006? Aikaa ja energiaa säästämättä läpiviety kurssitutkinto pääinstrumentillani.
9. Mikä oli suurin epäonnistumisesi? Soitin dominanttidimiasteikkoa alt -soinnun päälle.
10. Kärsitkö sairauksista tai vammoista? Normiflunssasta vain. Sydän otti pientä osumaa kyllä.
11. Mikä oli paras asia, jonka ostit? Kampauksen:)
12. Kenen käytös herätti hilpeyttä? No, ainakin omani tietyissä tilanteissa.
13. Kenen käytös masensi? Ei kenenkään.
14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi? Banaaneihin.
15. Mistä olit oikein, oikein, oikein innoissasi? Matista ja Susanista.
16. Mikä laulu tulee aina muistuttamaan sinua vuodesta 2006? Olle Och Kjäll, Tunnelbana Pojkar
17. Viime vuoteen verrattuna, oletko: a) onnellisempi vai surullisempi?
Onnellisempi.
b) laihempi vai lihavampi?
Vaikea sanoa.
c) rikkaampi vai köyhempi?
Rikkaampi.
18. Mitä toivoisit tehneesi enemmän? Juoksulenkkejä.
19. Mitä toivoisit tehneesi vähemmän? Haaveilua.
20. Kuinka vietit joulua? Vanhempieni luona sairastaen.
22. Rakastuitko vuonna 2006? Enpä.
23. Kuinka monta yhden yön juttua? Ei passoo sannoo.
24. Mikä oli suosikki tv-ohjelmasi? Eipä tullut paljoa toljoteltua telkkua.
25. Vihaatko nyt ketään, jota et vihannut viime vuonna tähän aikaan? En. Vihasin siis kaikkia myös viime vuonna.
26. Mikä oli paras lukemasi kirja? Anthony DeMello: Havahtuminen
27. Mikä oli suurin musiikillinen löytösi? F#7.
28. Mitä halusit ja sait? Lomaa.
29. Mitä halusit muttet saanut? Sisäistä rauhaa.
30. Mikä oli suosikkileffasi tänä vuonna? Brokeback Mountain tai I Walk the Line.
31. Mitä teit syntymäpäivänäsi ja kuinka vanha olit? Taisinpa olla yksissä treeneissä 29 -vuotiaana.
32. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi mittaamattomasti tyydyttävämmän? Jos Hjallis ja Pinja olisivatkin pysyneet yhdessä.
33. Kuinka kuvailisit henkilökohtaista pukeutumiskonseptiasi vuonna 2006? Uskaltava, brutaali, veitikkamainen, visionäärinen.
34. Mikä piti sinut järjissäsi? Ei mikään - en siis pysynyt.
36. Mikä poliittinen asia herätti eniten mielenkiintoasi? Suomessa: kiistelty länsimetropäätös. Ulkomailla: Venäjän poliittiset murhat.
37. Ketä ikävöit? Yhtä henkilöä ehkä vähän.
38. Kuka oli paras tapaamasi uusi ihminen? Ei voi nostaa yhtä ylitse muiden, monia loistotyyppejä osui kohdalle.
** ** **
Onnellisempi.
b) laihempi vai lihavampi?
Vaikea sanoa.
c) rikkaampi vai köyhempi?
Rikkaampi.
tiistai 2. tammikuuta 2007
Vuoden 2007 ekat
Asioita, jotka saivat kunnian olla vuoden 2007 ensimmäisiäni omassa lajissaan:
- soitettu puhelu: ystäväni Z
- vastaamatta jäänyt puhelu: ystävältäni Z:ltä
- vastaanotettu tekstari: ystävältäni Minna-Liisalta
- lähetetty tekstari: ystävälleni Hurinalle
- kitaralla soitettu sävellys: joku Bachin sellosarjan osa, jota en tarkemmin muista
- laulettu sävellys: Enter Sandman
- järkyttävä tapahtuma: ystäväni Hurinan sohvan romahtaminen silmieni edessä
- iloinen tapahtuma: Hurinan humaltuminen silmieni edessä
- ajatus: Ai nytkö se vaihtui? Kenenkä kellon mukaan?
- ateria: keitettyjä nakkeja ja punajuurisalaattia
- naukku: punaviiniä, en muista merkkiä
- halaus: ystäväni Hurinan ystävä Hinku
- baarikäynti: Marian Helmi
- krapula: yllättävän lievä
- krapula-ateria: lähipizzeriani Pizza-Ässän (Caloniuksenkatu 9, suosittelen lämpimästi!) valmistama Romeo, eli salami – ananas – aurajuusto – katkarapupizza
- kuunneltu musiikkialbumikokonaisuus: Madonna – True Blue (c-kasettikopio)
- joukkoliikennematka: raitiovaunu 3B:llä keskustasta Hakaniemeen
- testattu uusi metroasema: Kalasatama (avattiin 1.1.07)
- tietotekniikkaongelma: vaikeuksia uuden käyttäjätilin luomisessa Welhon sähköpostiin
maanantai 1. tammikuuta 2007
Tiedän mitä haluan
Kävin tänään pitkällä kävelyllä. Kävelylenkit ovat olleet yksi lempiharrastuksistani, mutta jostain syystä en ole niitä pidempään aikaan tehnyt. Aloin miettiä sitä, että mitä tarkoittaa kun joku sanoo että "tietää mitä haluaa" tai "ei tiedä mitä haluaa".
Kyseessä on yksi epämääräisimmistä ilmaisuista, joita arkikielessä käytetään. Tiedän mitä haluan -käsitettä käytetään joko ihmissuhteista puhuttaessa, tai sitten silloin kun puhutaan elämästä yleensä. Mutta silti se on varsin epämääräinen ilmaisu, ja minua ärsyttää se.
Minulle on joskus sanottu, että en tiedä mitä haluan. Olen myös itse sanonut niin joillekin ihmisille. Kuulen jatkuvasti puhuttavan, kuinka joku ei tiedä mitä hän haluaa, tai kuinka joku taas tietää mitä haluaa.
Tiedän mitä haluan -ilmaisun käyttäminen on jonkinlaista metatason keskustelua. Harva osaa eritellä tarkemmin että mitä tarkoittaa, kun käyttää tuota ilmaisua, mutta osapuolet olettavat toisensa tulkitsevan sen kuten toivovat. Kannattaako sitä sitten käyttää? Joskus saa sellaisen olon, että olisi heikkouden merkki jos ei tiedä mitä haluaa. Millä tavalla ihminen voi tietää mitä haluaa? Luulenpa, että monet ovat tietävinään mitä haluavat vain siksi, että olisivat ulkoisesti uskottavampia muiden silmissä.
En haluaisi ensinkään puhua saavuttamisesta, vaan löytämisestä. Teen asioita ja päätöksiä, jotka lisäävät todennäköisyyttä että löydän sen mitä etsin. Mutta voihan löytää etsimättäkin. Tai etsiä prosessilähtöisesti, niin että etsinnällä ei ole tarkkaan määriteltyä kohdetta, jolloin on vapaus löytää mitä tahansa. Ehkäpä sen, mitä haluaa, voi tiedostaa intuitiivisella tasolla, käsitteettömästi, niin että sen tietää kun sen löytää. Löydös ei olisi sittenkään sattumanvarainen.
Minulla on selvä intuitio siitä, mitä haluan. Tiedän siis, mitä haluan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
