Rokkarin elämänkerta

Minulle käy harvoin näin, mutta kun Slash -nimisen pohjoisamerikkalaisen rocktähden omaelämänkerta ilmestyi kirjakauppoihin lopputalvesta, oli sen ostaminen minulle päivänselvää. En edes harkinnut tilaavani sitä kirjastosta, vaan ostin kirjan suoraan omakseni. Syy on selvä: joskus vuosien 1988-89 aikaan kuulin Guns ´n Roses -yhtyeen levyä "Appetite For Destruction", ja sen seurauksena ns. tulin uskoon. Levy jätti minuun lähtemättömät jäljet. Se oli tuolloin mielestäni parasta rokkia mitä on koskaan tehty, ja vieläkin pidän tuota levyä ja bändiä yhtenä kovimmista ikinä.

Taisin olla silloin ala-asteen viidennellä tai kuudennella luokalla. Minusta tuntui ehkä hieman oudolta, että yksikään koulukaverini ei erityisemmin noteerannut tätä bändiä. Raahasin heitä koulun jälkeen mukanani kirjastoon kuuntelemaan kyseistä lp-levyä musiikkiostaston kuunteluhuoneeseen tuon tuostakin. Jostain syystä meille kotiin ostettiin äänilevyjä hyvin harkiten, vaikka meillä kyllä oli levysoitin. Kävin siis kuuntelemassa Appetitea kirjaston kuunteluhuoneessa, ikäänkuin se olisi ollut hyvinkin ylevä valinta kaikista saatavilla olevista musiikkiosaston levyistä. Kirjastossa oli myös kasettikopio, joka oli aina lainassa. Onnistuin lainaamaan sen keväällä 1990, kun kävimme isäni kanssa kahdestaan kahden viikon automatkalla Italiassa. Kuuntelin kasettia korvalappustereolla uudestaan ja uudestaan koko matkan ajan, ja opin muistamaan kappaleet ulkoa niin, että saatoin "soittaa" niitä mielessäni milloin vain. Paluumatkalla ostimme Saksasta myös edellisenä vuonna ilmestyneen "Lies" -ep:n. Isossa matka-Mersussa oli paljon tilaa, ja minulla oli mukana myös nylon-kielinen kitara. Rämpytin sillä Lies'in kappaleita aina iltaisin majapaikoissamme. Kun nämä kaksi albumia olivat absorboituneet sisimpääni, aloin kuumeisesti odottaa seuraavaa Use Your Illusion -levyä, jonka julkaisua lykättiin lähes vuoden ajan. Lopulta se ilmestyi elokuussa 1991, jolloin myös hankimme sen (tai siis ne molemmat) vinyyliversiona. Osaan myös kaikki tuon levyn kappaleet ulkoa.

Minua ei ehkä persoonallisuuteni ja ulkoisen olemukseni puolesta arvaisi rankemman katurockin lämpimäksi ystäväksi. G'nR:n jälkeen kuitenkin suurin osa uudemmasta rockista on kuulostanut enemmän tai vähemmän nynnyilyltä, ja kutsunkin sitä tuttavallisesti pissismusiikiksi. Minusta f-sanan viljeleminen ei tee rockista yhtään rankempaa, mutta se oli oikeastaan vain yksi lieveilmiö tässä pitämässäni suorasanaisessa ja blues-pohjaisessa runttauksessa. Itse soittotapa ja biisit puhuvat puolestaan. Kuulen jotain samaa myös suurelle yleisölle tuntemattomaksi jääneessä Shooting Gallery -yhtyeessä, jonka Andy McCoy perusti Los Angelesissa joskus 90-luvun taitteessa. Musiikin suoruus ja raakuus yhdistyvät syvempään tunteellisuuteen, osaamiseen ja perinteiden tuntemiseen. Minun olisi vaikea kuvitella itseni tyypilliseen tuota genreä edustavaan kokoonpanoon. Oli kuitenkin hauska sattuma, kun eräällä hääkeikalla bändiltämme toivottiin Sweet Child 'O Mine -kappaletta, ja pystyin vetäisemään sen lonkalta silmääkään räpäyttämättä.

Jos voisin aikakoneella valita jonkin kohdan historiasta, olisin hyvin kiinnostunut siirtymään vuoden 1985 Los Angelesiin tarkkailemaan sen ajan paikallisten bändien edesottamuksia. En kuitenkaan haluaisi jäädä sinne. Toisaalta, olen nyt niin uppoutunut tähän Slashin kirjaan, että tunnen olevanikin jonkinlaisessa aikakoneessa.