Kävin puhdistautumassa turhasta humanismista ja katsomassa uuden Rambo-elokuvan. Pidin siitä. Arvostan erityisesti, että elokuvassa oli maltettu keskittyä olennaiseen, eli toimintaan ja räiskeeseen. Kaikki tietävät John Rambon tarinan, ja moraaliset pohdinnat on tehty lukuisissa muissa sotafilmeissä. Oikeastaan elokuvasta välittyi hetkittäin jopa zeniläinen näkökulma; Rambo ei taistele minkään vuoksi, hän vain taistelee koska on Rambo eikä muuta osaa. Ajatuksen rikkoi vain kommentti "en tapa maani vuoksi, vaan itseni vuoksi." Odotin, että Rambo olisi sanonut "en tapa maani vuoksi, minä vain tapan." Kehyskertomuksessa ihmetytti vain, että kuinka sattuikin, että Rambo vietti vanhuutensa hiljaiseloa kauko-idässä niinkin lähellä sotatoimialuetta, paikassa joka oli vain kivenheiton päässä loistavista sotimismahdollisuuksista. Hän ilmeisesti tarvitsee kansanmurhan läheisyyttä pysyäkseen kiinni elämänrytmissään.
Pidän siitä dokumentinomaisesta suunnasta, mihin elokuvat ovat viime vuosina kehittyneet. Kerrontaan on saatu uusi taso, jolla katsomiskokemusta voidaan rikastaa. Rambo ei sentään mitään dogmaa ollut, mutta erityisen maukkaita olivat kuvat, joissa annettiin toiminnan puhua puolestaan ilman ilmeisiä tehosteita. K-18 -rankkaus oli aiheellinen; milloinkaan aiemmin en ole nähnyt elokuvassa ihmisten päiden räjähtävän konepistoolin luodin läpäistessä pään. Sylvester ei ole vanhemmiten pehmennyt yhtään.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti