Kitara on ostettu jo viime viikolla. Tarkoitukseni on ollut laittaa tänne pari kaunista ääninäytettä sanojeni vakuudeksi, mutta hanke on lykkääntynyt koska soitinliike ei ole saanut toimitettua minulle mikrofonia, joka luvattiin asentaa kitaraan kaupantekijäisten yhteydessä. Tänä iltana joudun siis soittamaan keikan vanhalla jouskarilla, mikä hieman kaihertaa. Mutta kyllä sen mies kestää, ja täytyy vain paikata huonoa soundia soittamalla vastaavasti sen verran paremmin.
Kävin työpaikkahaastattelussa, joka tuntui menneen ihan nappiin. Ainakin sovittiin alustavasti ensimmäinen työpäivä, jolloin saan perehdytystä. Työsopimus allekirjoitetaan myöhemmin. Aion nyt tehdä ekskursion tavallisen, työtätekevän veronmaksajan maailmaan. Jännittää hieman! On säännölliset työajat, tuntipalkka ja varma palkanmaksu. Siitä onkin aikaa kun viimeksi kokeilin:)
Työpaikkahaastattelu tuntuu vähän samalta kuin olisi treffeillä ennestään tuntemattoman kanssa. Eli sehän meni minulta rutiinilla. Pysyn asiassa, olen kuitenkin oma itseni, en hölise koko ajan kaikkea mitä mieleen juolahtaa. Pukeudun siististi mutta siinä hengessä mitä minulta odotetaan. Kuuntelen ja olen läsnä kokonaisena persoonana. En ole altavastaaja, vaan haastattelen itse myös mahdollista tulevaa työnantajaani. Tosin, treffeillä ei tietenkään olla niin tarkoitushakuisia. Mutta kummasti niitä samankaltaisuuksia löytyy. Hyötyä on selvästi ollut myös saamastani esiintymiskoulutuksesta. Tiedostan antamani fyysiset signaalit, ja voin kontrolloida antamaani vaikutelmaa.
Toivon että saan uuden kitarani mikrofoneineen pajalta takaisin mahdollisimman pian. Sitten voin ilahduttaa kahtatoista lukijaani säveltaiteellaani.
perjantai 13. huhtikuuta 2007
lauantai 24. maaliskuuta 2007
Rämpyti rämps
Nyt on menossa todellinen kitarabuumi. Tarvitsen uuden akustisen kitaran, teräskielisen. Vanha Washburnini on jo kymmenen vuotta vanha, ja jo uutena se oli vaatimaton laadultaan, vaikka en sitä silloin kyennyt huomaamaan. Kun korvat vuosien myötä kultivoituvat ja soittotatsi hienostuu, tietää se aina varmaa rahan menoa.
Kumman ostaisin, Martin D-16RGT:n vai Larrivee D-03R:n? Valinta ei ole helppo. Hintaero ei ole merkityksellinen. Materiaalit ovat samat, tosin Larriveessa on otelauta aitoa ebenpuuta, kun taas Martinissa käytetään micarta -nimistä komposiittimateriaalia jota käytetään myös mm. puukkojen kahvoissa. Toinen ero on kaulan ja kopan liitostavassa, mutta koesoiton perusteella ei eroja osaa paikallistaa mihinkään soundilliseen tai soitannolliseen piirteeseen. Ehdoton vaatimukseni on kuitenkin, että kansi on kuusta ja kopan muut osat ruusupuuta. Tämän hintaluokan soittimet tehdään yleensä mahonkirunkoisiksi, mutta soittokokeiden perusteella ero soundissa on niin suuri, että parin sadan eukin hintaero mahongin ja ruusupuun välillä on täysin perusteltu. Ja kalliimmissakin malleissa on aina ruusupuupohja ja -sivut, joten en voi tinkiä siitä.
Tästä seuraakin eettinen ristiriita: ruusupuu on siksi kalliimpaa, koska se on harvinaisempaa. Ja ruusupuuhan on trooppinen puulaji; soittimen ostaja omalta osaltaan kiihdyttää sademetsien hakkuita. Martin vastuullisena valmistajana tiedostaa tämän, ja on tuonut markkinoille myös kierrätysmateriaaleista tehtyjä malleja, jotka kyllä kuulostivat aika hyviltä, mutta näyttivät oudoilta. Mutta ruusupuun soundista ei pääse mihinkään; se on niin syvä ja rikas verrattuna mahonkiin, joka sopii paremmin kaulamateriaaliksi tai sähkökitaroiden rungoksi. Onneksi on se lieventävä asianhaara, että soittimet eivät juuri koskaan ole kertakäyttötavaraa. Soitinta ei heitetä kaatopaikalle, vaan sillä soitetaan kymmeniä vuosia tai se myydään jollekin toiselle joka soittaa sillä. Toisin on esimerkiksi puutarhakalusteiden.
Ajattelin hankkia perinteisen dreadnought -mallin, josta tuo mallinimissä oleva D -kirjainkin juontaa juurensa. Kyseessä on kaikukopan tilavuudeltaan suurin kitaramalli, jossa bassoäänet kuuluvat lujimmin, ja muutenkin mallin äänenvoimakkuus on suurin. Hieman pienempi orchestra- tai grand auditorium -malli olisi soundiltaan tasapainoisempi, mutta viime aikoina on alkanut pukkaamaan sen verran hautajais- ym. keikkaa, jolloin on tärkeää saada soittimen ääni akustisesti mahdollisimman lujaa ulos. Vai kuinkahan mahtaisi kappeliin sopia miehekäs Marshall -städäriseinämä? Lupasinkin eilen eräälle ihmiselle, että vingutan hänen hautajaisissaan jalka arkun päällä, mikäli hän kuolisi ensin.
Taas on sama juttu persaukisella: on pakko ostaa jokin asia nyt kun siihen on rahaa ja on saanut päähänsä hankkia sen, tai muuten hankinta lykkääntyy taas pitkäksi aikaa ja raha kuluu johonkin muuhun tietysti sinällään tärkeään tarkoitukseen. Ja minun täytyisi iskeä kynteni kiinni näihin edullisempiin mutta harvinaisempiin ruusupuumalleihin nyt, kun niitä on kaupassa tarjolla. Jos en iske nyt, ei minulla varmasti ole rahaa niiden seuraavan kerran ilmaantuessa kaukaisen pohjolan perukoille.
Olen soittanut kitaraa lähes 18 vuotta, mutta tuntuu kuin olisin löytänyt instrumenttini uudestaan. Hyvin rakennetun akustisen kitaran ääni tuntuu tavattoman aidolta ja puhdistavalta. En ole pitkään aikaan ollut näin innoissani kokeiltuani jotain soitinlaitetta. Innostuin myös Tommy Emmanuel -nimisestä australialaisesta kitaristista, jonka soittoa kuuntelisin vaikka koko ajan. Tässä yksi mahtava YouTube- klippi hänen soitostaan.
Joo, ja opiskelu- ja työasiat ovat sekaisin, ja suhdepuolella on jotain hämärää sekoilua meneillään. Mutta Tommy Emmanuelin soitto eheyttää sieluni hetkellisesti.
Kumman ostaisin, Martin D-16RGT:n vai Larrivee D-03R:n? Valinta ei ole helppo. Hintaero ei ole merkityksellinen. Materiaalit ovat samat, tosin Larriveessa on otelauta aitoa ebenpuuta, kun taas Martinissa käytetään micarta -nimistä komposiittimateriaalia jota käytetään myös mm. puukkojen kahvoissa. Toinen ero on kaulan ja kopan liitostavassa, mutta koesoiton perusteella ei eroja osaa paikallistaa mihinkään soundilliseen tai soitannolliseen piirteeseen. Ehdoton vaatimukseni on kuitenkin, että kansi on kuusta ja kopan muut osat ruusupuuta. Tämän hintaluokan soittimet tehdään yleensä mahonkirunkoisiksi, mutta soittokokeiden perusteella ero soundissa on niin suuri, että parin sadan eukin hintaero mahongin ja ruusupuun välillä on täysin perusteltu. Ja kalliimmissakin malleissa on aina ruusupuupohja ja -sivut, joten en voi tinkiä siitä.
Tästä seuraakin eettinen ristiriita: ruusupuu on siksi kalliimpaa, koska se on harvinaisempaa. Ja ruusupuuhan on trooppinen puulaji; soittimen ostaja omalta osaltaan kiihdyttää sademetsien hakkuita. Martin vastuullisena valmistajana tiedostaa tämän, ja on tuonut markkinoille myös kierrätysmateriaaleista tehtyjä malleja, jotka kyllä kuulostivat aika hyviltä, mutta näyttivät oudoilta. Mutta ruusupuun soundista ei pääse mihinkään; se on niin syvä ja rikas verrattuna mahonkiin, joka sopii paremmin kaulamateriaaliksi tai sähkökitaroiden rungoksi. Onneksi on se lieventävä asianhaara, että soittimet eivät juuri koskaan ole kertakäyttötavaraa. Soitinta ei heitetä kaatopaikalle, vaan sillä soitetaan kymmeniä vuosia tai se myydään jollekin toiselle joka soittaa sillä. Toisin on esimerkiksi puutarhakalusteiden.
Ajattelin hankkia perinteisen dreadnought -mallin, josta tuo mallinimissä oleva D -kirjainkin juontaa juurensa. Kyseessä on kaikukopan tilavuudeltaan suurin kitaramalli, jossa bassoäänet kuuluvat lujimmin, ja muutenkin mallin äänenvoimakkuus on suurin. Hieman pienempi orchestra- tai grand auditorium -malli olisi soundiltaan tasapainoisempi, mutta viime aikoina on alkanut pukkaamaan sen verran hautajais- ym. keikkaa, jolloin on tärkeää saada soittimen ääni akustisesti mahdollisimman lujaa ulos. Vai kuinkahan mahtaisi kappeliin sopia miehekäs Marshall -städäriseinämä? Lupasinkin eilen eräälle ihmiselle, että vingutan hänen hautajaisissaan jalka arkun päällä, mikäli hän kuolisi ensin.
Taas on sama juttu persaukisella: on pakko ostaa jokin asia nyt kun siihen on rahaa ja on saanut päähänsä hankkia sen, tai muuten hankinta lykkääntyy taas pitkäksi aikaa ja raha kuluu johonkin muuhun tietysti sinällään tärkeään tarkoitukseen. Ja minun täytyisi iskeä kynteni kiinni näihin edullisempiin mutta harvinaisempiin ruusupuumalleihin nyt, kun niitä on kaupassa tarjolla. Jos en iske nyt, ei minulla varmasti ole rahaa niiden seuraavan kerran ilmaantuessa kaukaisen pohjolan perukoille.
Olen soittanut kitaraa lähes 18 vuotta, mutta tuntuu kuin olisin löytänyt instrumenttini uudestaan. Hyvin rakennetun akustisen kitaran ääni tuntuu tavattoman aidolta ja puhdistavalta. En ole pitkään aikaan ollut näin innoissani kokeiltuani jotain soitinlaitetta. Innostuin myös Tommy Emmanuel -nimisestä australialaisesta kitaristista, jonka soittoa kuuntelisin vaikka koko ajan. Tässä yksi mahtava YouTube- klippi hänen soitostaan.
Joo, ja opiskelu- ja työasiat ovat sekaisin, ja suhdepuolella on jotain hämärää sekoilua meneillään. Mutta Tommy Emmanuelin soitto eheyttää sieluni hetkellisesti.
perjantai 2. maaliskuuta 2007
Jahas, ja taas vaaliasiaa
Luen eduskuntavaaliehdokkaiden blogeja, ja yksi asia ärsyttää. Mikä ihmeen into joillakin pölvästikansalaisilla on kärkkyä jokaista uutta postausta vain päästäkseen haukkumaan kyseistä ehdokasta tai puoluetta kommenttiosiossa? Kyllä minäkin ajattelen välillä hiljaa mielessäni, että joku ehdokas on täysi idiootti jonka kanssa en jaa ainuttakaan näkemystä, mutta en todellakaan sano sitä julki siinä muodossa kuin korkeintaan lähimmille ystävilleni ja humalassa. Epä-älyllinen räksyttäminen kääntyy vain itseään vastaan. Monet räksyttävät jopa rehellisesti omalla nimellään. Noh, kyseessä lienee useimmiten mielenterveyden häiriö henkilöllä, joka päivät pitkät istuu koneen ääressä ja kärkkyy haukkana uusia kirjoituksia.
Ehkä minunkin pitäisi hankkia elämä, kun olen tuollaiseen kiinnittänyt huomioni.
Ehkä minunkin pitäisi hankkia elämä, kun olen tuollaiseen kiinnittänyt huomioni.
lauantai 10. helmikuuta 2007
Poliittinen kirjoitus
Kirjoitan politiikasta, koska minua huvittaa. Olen aivan liekeissä tulevista eduskuntavaaleista. Pidän vaaleja oikeasti tärkeinä, ja äänestämistä myös. Miksi kukaan katsoo Salkkareita tai ylipäätään mitään turhanpäiväisiä televisiosarjoja, kun maailmassa tapahtuu oikeitakin asioita?
En edelleenkään ymmärrä niitä, jotka väittävät että äänestämättä jättäminen voisi olla "harkittu päätös". Minusta ajatus on naurettava. Silloin niiden, jotka äänestävät, vaikutusmahdollisuudet vain kasvavat, jolloin äänestämättä jättäminen on ilmeisesti harkittu päätös kannattaa vaalitulosta, oli se mikä hyvänsä. Toisaalta, samat ihmiset havaintojeni mukaan kuitenkin kritisoivat yhteiskunnallista päätöksentekoa sekä yhteiskuntaa itseään. Mielestäni niiden, jotka eivät äänestä tai ole itse ehdokkaana, ei tule kritisoida valtaapitäviä.
Usein kuulee sanottavan, että kaikki puolueet muistuttavat toisiaan. Minun mielestäni näin ei ole, vaikka politiikkaan perehtymättömän ihmisen silmissä jotkut asiat saattavat siltä näyttääkin. Ajattelen asiaa näin: Suomessa on suuren yleisön mielestä ilmeisesti jo asiat tarpeeksi hyvin, eikä politiikkaan puuttumisella voida enää saavuttaa mitään merkittävää. On yleinen äänioikeus, suhteellisen kehittynyt tasa-arvo, kukaan ei kuole nälkään, tuloerot ovat maailman pienimpiä, lapsikuolleisuus on pieni, elinajanodote kohtuullinen... kuitenkin viinan ja bensan hinnasta jaksetaan aina kitistä. Perustaisivat sitten oman viina- ja bensapuolueensa.
Keksinkin sille jo nimen: Viina- ja bensapuolue Vibe. Puolue ajaisi yksilön subjektiivista oikeutta viinanjuontiin ja rälläämiseen. Sen tavoitteena olisi vaikuttaa lainsäädäntöön siten, että viinansaantimahdollisuus olisi tasa-arvoinen yksilön sosiaalis-taloudelliseen asemaan katsomatta. Käytännössä tämä tapahtuisi perusviina -käytännön välityksellä: kaikille kansalaisille annettaisiin valtion toimesta kuukausittainen perusviina, joka vastaisi kahta 0,5 litran pullollista 38 -tilavuusprosenttista viinaa. Pulloannoksen saisi käyttöönsä kerran kahdessa viikossa. Kansalainen voisi valita joko kirkkaan kossun tai Jallun väliltä, ja lunastus tapahtuisi Kelalta saatavalla viinasetelillä. Tämä tukisi merkittävästi kotimaista viinatehtailua, ja siten myös työllisyyden kehitystä. Tietysti perusviinan lisäksi olisi mahdollisuus dokailla omaan laskuun myös perusviinamäärän ylittävältä osin yksilöllisten tarpeiden mukaisesti. Puolueen räälläämisohjelmaan taas kuuluisi kansalaisille jaettava rälläysseteli, jonka arvo määräytyisi kääntäen suhteessa alueen bensiiniasematiheyden mukaisesti. Asematiheys on oivallinen mittari kuvastamaan alueen todellisia asiointietäisyyksiä, ja siten todellisia rälläystarpeita.
Puolustuspolitiikka perustuisi suureen viinatykkiin, jolla ammuttaisiin vihulaista siten että se hukkuisi viinaan, tavalla tai toisella. Vähintäänkin tämä toimisi uskottavana pelotteena, joka nostaisi nimeämättömän vihollisen hyökkäyskynnystä. Virallinen doktriini kuuluisi siten, että viinapuolustusvoimien tehtävä on osoittaa viholliselle, että sen tekemät uhraukset eivät olisi mielekkäässä suhteessa sotatoimista saatuihin hyötyihin. Eli vaikka vihollinen tästä puolustuksesta selviäisikin, olisi viimeistään krapula kohtalokkaan kestämätön.
Ulkopolitiikan kulmakivenä olisi vuosittain järjestettävä kansainvälinen huippuhumalakokous, joka voitaisiin sopivasti organisoida Faces (Naamat) -etnofestivaalin yhteyteen. Näin myös kulttuurielämän intressejä edistettäisiin, jolloin ei tarvittaisi erillistä kulttuuriministeriötä. Valtiovarainministeriö hallinnoisi suurta viinapääomaa, joka sijaitsisi hajautettuna Suomen metsiin Veikko Huovisen Viinankätkijä -tarinan mukaisesti. Näin myös alueellinen tasa-arvo toteutuisi, ja valtio työllistäisi osan väestöstä viinankätkennän projektisuunnittelijoina ja ohjeistamispäälliköinä. Viskit ja konjakit olisivat sijainniltaan tarkimmin salassapidettäviä, ja niiden arvonnousuun perustuisivat myös eläkerahastot.
Energiapolitiikka perustuisi perusvoiman osalta nousuhumalatilan uhoiluun ja siitä saatavaan fyysiseen työhön, joka muunnettaisiin energiaksi mm. generaattoreihin kytkettyjen kuntopyörien ja steppereiden välityksellä. Juoppohulluuskohtauksista saataisiin kausittain tarvittavaa säätövoimaa.
Bensiinikomitea ostaisi Suomeen vuosittain älyttömän ison tankillisen bensaa halvimman tarjouksen mukaan, ja tämän bensiinin jälleenmyyntihinta sidottaisiin viinapääoman vakaana pysyttelevään arvoon. Mikäli bensiini kallistuisi, myytäisiin hinnannousua vastaavasta arvosta viinaa, jolloin bensan hinta saataisiin pidettyä vakaana ja kaikki olisivat tyytyväisiä.
En edelleenkään ymmärrä niitä, jotka väittävät että äänestämättä jättäminen voisi olla "harkittu päätös". Minusta ajatus on naurettava. Silloin niiden, jotka äänestävät, vaikutusmahdollisuudet vain kasvavat, jolloin äänestämättä jättäminen on ilmeisesti harkittu päätös kannattaa vaalitulosta, oli se mikä hyvänsä. Toisaalta, samat ihmiset havaintojeni mukaan kuitenkin kritisoivat yhteiskunnallista päätöksentekoa sekä yhteiskuntaa itseään. Mielestäni niiden, jotka eivät äänestä tai ole itse ehdokkaana, ei tule kritisoida valtaapitäviä.
Usein kuulee sanottavan, että kaikki puolueet muistuttavat toisiaan. Minun mielestäni näin ei ole, vaikka politiikkaan perehtymättömän ihmisen silmissä jotkut asiat saattavat siltä näyttääkin. Ajattelen asiaa näin: Suomessa on suuren yleisön mielestä ilmeisesti jo asiat tarpeeksi hyvin, eikä politiikkaan puuttumisella voida enää saavuttaa mitään merkittävää. On yleinen äänioikeus, suhteellisen kehittynyt tasa-arvo, kukaan ei kuole nälkään, tuloerot ovat maailman pienimpiä, lapsikuolleisuus on pieni, elinajanodote kohtuullinen... kuitenkin viinan ja bensan hinnasta jaksetaan aina kitistä. Perustaisivat sitten oman viina- ja bensapuolueensa.
Keksinkin sille jo nimen: Viina- ja bensapuolue Vibe. Puolue ajaisi yksilön subjektiivista oikeutta viinanjuontiin ja rälläämiseen. Sen tavoitteena olisi vaikuttaa lainsäädäntöön siten, että viinansaantimahdollisuus olisi tasa-arvoinen yksilön sosiaalis-taloudelliseen asemaan katsomatta. Käytännössä tämä tapahtuisi perusviina -käytännön välityksellä: kaikille kansalaisille annettaisiin valtion toimesta kuukausittainen perusviina, joka vastaisi kahta 0,5 litran pullollista 38 -tilavuusprosenttista viinaa. Pulloannoksen saisi käyttöönsä kerran kahdessa viikossa. Kansalainen voisi valita joko kirkkaan kossun tai Jallun väliltä, ja lunastus tapahtuisi Kelalta saatavalla viinasetelillä. Tämä tukisi merkittävästi kotimaista viinatehtailua, ja siten myös työllisyyden kehitystä. Tietysti perusviinan lisäksi olisi mahdollisuus dokailla omaan laskuun myös perusviinamäärän ylittävältä osin yksilöllisten tarpeiden mukaisesti. Puolueen räälläämisohjelmaan taas kuuluisi kansalaisille jaettava rälläysseteli, jonka arvo määräytyisi kääntäen suhteessa alueen bensiiniasematiheyden mukaisesti. Asematiheys on oivallinen mittari kuvastamaan alueen todellisia asiointietäisyyksiä, ja siten todellisia rälläystarpeita.
Puolustuspolitiikka perustuisi suureen viinatykkiin, jolla ammuttaisiin vihulaista siten että se hukkuisi viinaan, tavalla tai toisella. Vähintäänkin tämä toimisi uskottavana pelotteena, joka nostaisi nimeämättömän vihollisen hyökkäyskynnystä. Virallinen doktriini kuuluisi siten, että viinapuolustusvoimien tehtävä on osoittaa viholliselle, että sen tekemät uhraukset eivät olisi mielekkäässä suhteessa sotatoimista saatuihin hyötyihin. Eli vaikka vihollinen tästä puolustuksesta selviäisikin, olisi viimeistään krapula kohtalokkaan kestämätön.
Ulkopolitiikan kulmakivenä olisi vuosittain järjestettävä kansainvälinen huippuhumalakokous, joka voitaisiin sopivasti organisoida Faces (Naamat) -etnofestivaalin yhteyteen. Näin myös kulttuurielämän intressejä edistettäisiin, jolloin ei tarvittaisi erillistä kulttuuriministeriötä. Valtiovarainministeriö hallinnoisi suurta viinapääomaa, joka sijaitsisi hajautettuna Suomen metsiin Veikko Huovisen Viinankätkijä -tarinan mukaisesti. Näin myös alueellinen tasa-arvo toteutuisi, ja valtio työllistäisi osan väestöstä viinankätkennän projektisuunnittelijoina ja ohjeistamispäälliköinä. Viskit ja konjakit olisivat sijainniltaan tarkimmin salassapidettäviä, ja niiden arvonnousuun perustuisivat myös eläkerahastot.
Energiapolitiikka perustuisi perusvoiman osalta nousuhumalatilan uhoiluun ja siitä saatavaan fyysiseen työhön, joka muunnettaisiin energiaksi mm. generaattoreihin kytkettyjen kuntopyörien ja steppereiden välityksellä. Juoppohulluuskohtauksista saataisiin kausittain tarvittavaa säätövoimaa.
Bensiinikomitea ostaisi Suomeen vuosittain älyttömän ison tankillisen bensaa halvimman tarjouksen mukaan, ja tämän bensiinin jälleenmyyntihinta sidottaisiin viinapääoman vakaana pysyttelevään arvoon. Mikäli bensiini kallistuisi, myytäisiin hinnannousua vastaavasta arvosta viinaa, jolloin bensan hinta saataisiin pidettyä vakaana ja kaikki olisivat tyytyväisiä.
perjantai 26. tammikuuta 2007
Kylmä sydän
Harjoittelin eilen kylmäsydämisyyttä. Jostain diabetes- tms. yhdistyksestä soitti mies juuri kun olin jäämässä pois raitiovaunusta linjalla 1A Mäkelänkadulla Vallilan kohdalla mennäkseni eräisiin treeneihin. Liikenteen melu peitti puhelun alkuosan, enkä kuullut juuri muuta kuin sanan "diabetes", josta päättelin puhelun tarkoituksen. Mies vaikutti olevan juttutuulella, joten annoin hänen selittää litaniansa sillä aikaa kun ylitin kadun ja pääsin sisälle läheiseen ruokakauppaan ostaakseni eväitä. Makeishyllyn kohdalla oltiin päästy siihen tilanteeseen että minun tuli sanoa jotain. Olin kuullut tunteisiin vetoavaa avautumista tietyistä terveysvaivoista sekä siitä, ettei yhteiskunnan tuki tavoita kaikkia avuntarvitsijoita. Minä voisin kuulemma auttaa tilaamalla yhdistyksen tukilehden koko kevääksi hintaan 49,90. Kun miehen puheeseen tuli ensimmäinen tauko, tokaisin neutraalisti että "en tilaa sitä lehteä". Tätä seurasi suostuttelu yleisemmällä tasolla ja uusi ehdotus tukea yhdistyksen toimintaa. Sanoin, että "en lähde nyt mukaan". Sen jälkeen sanoimme toisillemme "hyvää päivänjatkoa".
Nyt en puutu siihen että miksi en halunnut auttaa tätä yhdistystä. Uppoudun sen sijaan omaan itseihailuuni siitä, kuinka toimivaksi tekniikkani on hioutunut vuosien varrella. Puhelinmarkkinointi tai -kampanjointi jakautuu kolmeen ryhmään: suoramyynti, tukianomukset ja tutkimushaastattelut. Edellisistä olen itse tehnyt tutkimushaastattelutyötä muutama vuosi sitten, joka hioi puhelinsupliikkini huipputerään.
Useimmat meistä kokevat tällaiset puhelinsoitot tungettelevina niiden aiheesta riippumatta. Laki kuitenkin sallii sellaiset, ellei puhelinnumerossa ole voimassaolevaa suoramarkkinointikieltoa, jollainen minullakin nykyään pitäisi olla. Halusin kiellon vain siksi, ettei tarvitsisi vastailla turhiin puheluihin. Minulla ei muuten ole mitään erityistä puhelinmyyjiä vastaan, etenkään sen jälkeen kun oivalsin mistä mahdollinen ärtymys johtuu, ja kuinka sen voi välttää.
Myynti- ja avustusanomistyössä pyritään vetoamaan tunteisiin monella tavalla. Yksi esimerkki on myyjien usein käyttämä tekniikka puhutella vastaanottajaa etunimellä ("kuule Myrskyluoto, nyt olisi tällainen erityisen kiinnostava tarjouskampanja meneillään..."). Ongelma tulee vasta siitä, että vastaaja myös ottaa sen henkilökohtaisesti. Ei tarvita muuta kuin tuon kytköksen katkaisu. Ei myyjä oikeasti soita Myrskyluodolle, hän soittaa yhdelle tuhansista numeroista. Myyjän alkuliturgian jälkeen, yleensä n. 15 - 20 sekunnin kuluttua, tulee ensimmäinen breikki, esim. "miltäs tällainen kuulostaa?". Alkuliturgia tulee kuunnella sellaisena kuin se tulee, puuttumatta siihen mitenkään. Puhelun tarkoitus tulee ilmi sen aikana, ja ensimmäiseen taukokohtaan mennessä ollaan jo päätetty, että ollaanko tarjouksesta kiinnostuneita vai ei. Muuta ei vaadita, kuin tämän ilmaiseminen. Jos olin ajatellut tilata Tekniikan Maailman, voin tilata sen kätevästi nyt. Jos en ollut ajatellut tilata, sanon että "en ole kiinnostunut tarjouksesta". Tämä toimii tarkoituksenmukaisesti 95 prosentissa tapauksista. Sillä, että annetaan myyjän rauhassa esittää asiansa, ja sitten päättäväisesti ilmaistaan oma kanta siihen, annetaan selkeä mutta neutraali signaali, jolloin myyjä siirtyy seuraavaan numeroon. Jos ryhtyy änkyttämään tai selittelemään, eikä saa sanottua selkeästi ydinasiaa, saa myyjä signaalin, että vastaaja on saatu huijattua tunnetason koukkuun, ja häntä kannattaa hiillostaa hieman lisää jolloin hän ärtyneisyyttään saattaa jopa tilata lehden. Lopulta useimmat osaavat kuitenkin ilmaista että ovatko kiinnostuneita tarjouksesta vai eivät, mutta koitoksesta voisi selvitä paljon vähemmälläkin vaivalla. Myyjiä on turha vihata, he tekevät vain työtään siten kuin laki mahdollistaa.
Tästäpä seuraa ajatus, joka on yleistettävissä elämään. Ei pitäisi samaistua tunteisiinsa. Asiat ja tapahtumat pitäisi ottaa sellaisina kuin ne tulevat, liittämättä niihin omia, tunteiden vaikuttamia tulkintojaan. Ei pitäisi turhaan yrittää vaikuttaa kaikkeen. Toisaalta, kannattaa tehdä joitakin asioita itselleen selväksi jo etukäteen. Ollaan jokseenkin tuuliajolla, jos ei tiedä että haluaako tilata Seiskan vai ei. Ja jos tietää, mutta sen ilmaisemisesta tulee ärtyneeksi, on se toinen pohdiskelun paikka.
Diabetes - tai mikä se nyt oli - yhdistyksen puhelinsoittelija ei varmaankaan ajattele että "olipa tuo numero 040 xxxxxxx kovin epäsolidaarinen". Hän lienee korkeintaan iloinen niistä avustuksista joita onnistuu työllään hankkimaan yhdistykselle. Minä olen jo vuosia ostanut itselleni puhtaan omantunnon maksamalla kuukausittain avustusta Greenpeacelle, SPR:lle ja Unicefille, ja äänestän puoluetta joka ajaa järjestelmällisesti kehitysyhteistyörahojen nostoa sekä erilaisten vähemmistöjen oikeuksien ja tarpeiden huomioimista.
Toisaalta olen sitä mieltä, että tärkein auttaminen tehdään siellä, missä tarve on lähimpänä. Omassa yhteisössään voi auttaa kaikkein konkreettisimmin. Tästä seuraa se paradoksi, että minulla ei satu olemaan ainuttakaan apuani tarvitsevaa sukulaista tai ystävää tahi muuta läheistä, joten valitsen auttamiseni kohteen olemassa olevista vaihtoehdoista omien mahdollisuuksieni mukaan.
** ** **
Hmm, kuulostanpa kovinkin itsevarmalta ja laskelmoivalta tässä asiassa. Oikeasti puntaroin omaa paikkaani maailmassa, ja sitä että olenko tehnyt oman osani yhteisestä vastuunkannosta. Häpeän toisinaan sitä, että auttaminen ei välttämättä tule minusta sisäsyntyisesti, vaan velvollisuudentunnon kautta. Auttamistyötä tehneiden kanssa on tullut usein puheeksi se, että on tärkeää tiedostaa omat auttamisen motiivinsa. Mutta eikö kaikki auttaminen ole silti hyvästä, vaikka se tulisi itsekkäistäkin motiiveista käsin? Edellä mainitsemani puhtaan omantunnon ostaminen on tietysti kärjistetty ilmaisu. En todellakaan haluaisi korvata käytännön auttamista rahalahjoituksella. Mutta ilmeisesti rahaakin otetaan mielellään vastaan, ja silläkin jotain saadaan aikaan, joten menköön.
Nyt en puutu siihen että miksi en halunnut auttaa tätä yhdistystä. Uppoudun sen sijaan omaan itseihailuuni siitä, kuinka toimivaksi tekniikkani on hioutunut vuosien varrella. Puhelinmarkkinointi tai -kampanjointi jakautuu kolmeen ryhmään: suoramyynti, tukianomukset ja tutkimushaastattelut. Edellisistä olen itse tehnyt tutkimushaastattelutyötä muutama vuosi sitten, joka hioi puhelinsupliikkini huipputerään.
Useimmat meistä kokevat tällaiset puhelinsoitot tungettelevina niiden aiheesta riippumatta. Laki kuitenkin sallii sellaiset, ellei puhelinnumerossa ole voimassaolevaa suoramarkkinointikieltoa, jollainen minullakin nykyään pitäisi olla. Halusin kiellon vain siksi, ettei tarvitsisi vastailla turhiin puheluihin. Minulla ei muuten ole mitään erityistä puhelinmyyjiä vastaan, etenkään sen jälkeen kun oivalsin mistä mahdollinen ärtymys johtuu, ja kuinka sen voi välttää.
Myynti- ja avustusanomistyössä pyritään vetoamaan tunteisiin monella tavalla. Yksi esimerkki on myyjien usein käyttämä tekniikka puhutella vastaanottajaa etunimellä ("kuule Myrskyluoto, nyt olisi tällainen erityisen kiinnostava tarjouskampanja meneillään..."). Ongelma tulee vasta siitä, että vastaaja myös ottaa sen henkilökohtaisesti. Ei tarvita muuta kuin tuon kytköksen katkaisu. Ei myyjä oikeasti soita Myrskyluodolle, hän soittaa yhdelle tuhansista numeroista. Myyjän alkuliturgian jälkeen, yleensä n. 15 - 20 sekunnin kuluttua, tulee ensimmäinen breikki, esim. "miltäs tällainen kuulostaa?". Alkuliturgia tulee kuunnella sellaisena kuin se tulee, puuttumatta siihen mitenkään. Puhelun tarkoitus tulee ilmi sen aikana, ja ensimmäiseen taukokohtaan mennessä ollaan jo päätetty, että ollaanko tarjouksesta kiinnostuneita vai ei. Muuta ei vaadita, kuin tämän ilmaiseminen. Jos olin ajatellut tilata Tekniikan Maailman, voin tilata sen kätevästi nyt. Jos en ollut ajatellut tilata, sanon että "en ole kiinnostunut tarjouksesta". Tämä toimii tarkoituksenmukaisesti 95 prosentissa tapauksista. Sillä, että annetaan myyjän rauhassa esittää asiansa, ja sitten päättäväisesti ilmaistaan oma kanta siihen, annetaan selkeä mutta neutraali signaali, jolloin myyjä siirtyy seuraavaan numeroon. Jos ryhtyy änkyttämään tai selittelemään, eikä saa sanottua selkeästi ydinasiaa, saa myyjä signaalin, että vastaaja on saatu huijattua tunnetason koukkuun, ja häntä kannattaa hiillostaa hieman lisää jolloin hän ärtyneisyyttään saattaa jopa tilata lehden. Lopulta useimmat osaavat kuitenkin ilmaista että ovatko kiinnostuneita tarjouksesta vai eivät, mutta koitoksesta voisi selvitä paljon vähemmälläkin vaivalla. Myyjiä on turha vihata, he tekevät vain työtään siten kuin laki mahdollistaa.
Tästäpä seuraa ajatus, joka on yleistettävissä elämään. Ei pitäisi samaistua tunteisiinsa. Asiat ja tapahtumat pitäisi ottaa sellaisina kuin ne tulevat, liittämättä niihin omia, tunteiden vaikuttamia tulkintojaan. Ei pitäisi turhaan yrittää vaikuttaa kaikkeen. Toisaalta, kannattaa tehdä joitakin asioita itselleen selväksi jo etukäteen. Ollaan jokseenkin tuuliajolla, jos ei tiedä että haluaako tilata Seiskan vai ei. Ja jos tietää, mutta sen ilmaisemisesta tulee ärtyneeksi, on se toinen pohdiskelun paikka.
Diabetes - tai mikä se nyt oli - yhdistyksen puhelinsoittelija ei varmaankaan ajattele että "olipa tuo numero 040 xxxxxxx kovin epäsolidaarinen". Hän lienee korkeintaan iloinen niistä avustuksista joita onnistuu työllään hankkimaan yhdistykselle. Minä olen jo vuosia ostanut itselleni puhtaan omantunnon maksamalla kuukausittain avustusta Greenpeacelle, SPR:lle ja Unicefille, ja äänestän puoluetta joka ajaa järjestelmällisesti kehitysyhteistyörahojen nostoa sekä erilaisten vähemmistöjen oikeuksien ja tarpeiden huomioimista.
Toisaalta olen sitä mieltä, että tärkein auttaminen tehdään siellä, missä tarve on lähimpänä. Omassa yhteisössään voi auttaa kaikkein konkreettisimmin. Tästä seuraa se paradoksi, että minulla ei satu olemaan ainuttakaan apuani tarvitsevaa sukulaista tai ystävää tahi muuta läheistä, joten valitsen auttamiseni kohteen olemassa olevista vaihtoehdoista omien mahdollisuuksieni mukaan.
** ** **
Hmm, kuulostanpa kovinkin itsevarmalta ja laskelmoivalta tässä asiassa. Oikeasti puntaroin omaa paikkaani maailmassa, ja sitä että olenko tehnyt oman osani yhteisestä vastuunkannosta. Häpeän toisinaan sitä, että auttaminen ei välttämättä tule minusta sisäsyntyisesti, vaan velvollisuudentunnon kautta. Auttamistyötä tehneiden kanssa on tullut usein puheeksi se, että on tärkeää tiedostaa omat auttamisen motiivinsa. Mutta eikö kaikki auttaminen ole silti hyvästä, vaikka se tulisi itsekkäistäkin motiiveista käsin? Edellä mainitsemani puhtaan omantunnon ostaminen on tietysti kärjistetty ilmaisu. En todellakaan haluaisi korvata käytännön auttamista rahalahjoituksella. Mutta ilmeisesti rahaakin otetaan mielellään vastaan, ja silläkin jotain saadaan aikaan, joten menköön.
perjantai 12. tammikuuta 2007
Kymmenen vuotta
Torstai tuntui hyvältä päivältä. Erikoista oli se, että kävin illalla soittamassa soitinmusiikkia erään lapsuudenystäväni kanssa, jota en ollut nähnyt yli kymmeneen vuoteen ennen viime kesää.
Hän oli rumpali ja minä kitaristi. Kokeilimme yhdessä soittamista monet kerrat jo yläasteella, mutta niistä kokeiluista ei koskaan päässyt sikiämään yhtään kunnollista bändiä. Olimme molemmat myös vahvatahtoisia ja suuriegoisia murrosikäisiä, emmekä kaikista asioista suinkaan samaa mieltä. Koulun jälkeen hän lipesi valokuvauksen maailmaan, ja minä puolestani musiikkiopintoihin.
Heinäkuussa 2006 eräässä baarissa pöytääni lähestyi kolmen ikäiseni miehen seurue, joka tiedusteli josko pöydässä olisi tilaa. Vastapäätä minua istuutui tutut kasvonpiirteet omaava mies, joka tunnisti minut viiden sekunnin katsekontaktin lopuksi. Kohtaaminen oli odottamaton ja mielenkiintoinen. Edellisen kerran nähdessämme välimme olivat jo etääntyneet ja ristiriitaiset. Kaikki palautui mieleeni, joskin ajatuksiani kymmenen vuotta kypsyttäneeseen mieleeni. Aistin tietyn jännitteen välillämme, mutta myös ne kymmenen hyvin terveellistä vuotta. Tunnelma oli lämminhenkinen.
Joulukuussa törmäsin häneen uudestaan, ja samalla tuli puheeksi että voisihan sitä soitellakin, kun rummutkin sattuu vielä olemaan. Eilen sitten mentiin ja soitettiin. Paikalla olivat myös Riku ja Pepe bassoineen ja syntikoineen.
Lähdimme monissa sessioissa hyväksi havaitusta "soitetaan jotain" -strategiasta. Tilanne oli mielenkiintoinen varmasti kaikille paikalla olijoille, mutta itselleni useastakin syystä. En tuntenut paikalla olijoista muita kuin rumpalin. En ollut kuullut hänen soittoaan yli kymmeneen vuoteen, hän ei ollut kuullut minun soittoani yhtä pitkään aikaan, en tiennyt kahdesta muusta soittajasta yhtikäs mitään, enkä heidän tyyleistään tahi taidoistaan. Sellaisessa tilanteessa ei voi toimia muuten kuin puhtaasti vaiston varassa, sekä ihmisenä että soittajana.
Rumpaliystäväni soitti melko pitkälle kuten odotinkin, mutta yllätyin positiivisesti hänen soittonsa kypsyydestä ja monipuolistuneisuudesta. Toisaalta, ovathan omatkin korvani kymmenen vuotta sivistyneemmät; ehkä en vain aiemmin osannut arvostaa samoja hienouksia hänen soitossaan. Jokin yhteys välillämme kuitenkin oli aistittavissa, koska tunsin helpoksi kommunikoida hänen kanssaan improvisaatiotilanteessa. Toiset soittajat esiintyivät matalammalla profiililla, mutta pidin heidänkin soittotavastaan. Välillä ajattelin soittavani liian testosteronisesti heihin nähden, mutta toistaalta on hyvä että yhtyeessä on erilaisia soittajapersoonallisuuksia. Saimme sovitettua renkutuksemme hyvin yhteen.
Ulkopuoliselle on vaikeaa kuvailla synnyttämämme melun tyylipiirteitä. Ehkäpä hyvä ilmaisu olisi luokittelematon rytmimusiikki. Viittauksia voisi heitellä sellaisiin asioihin kuin funk, jazz, rock, proge, iskelmä, laulelma, free, ambient... Soitimme muun muassa "Mä kolmatta linjaa takaisin" -kappaletta hieman poikkeavana sovituksena, sekä myös jameissa pakollista, niin sanottua paskafunkkia.
Noin tunnin - puolitoista soitettuamme paikalle tuli vielä yksi uusi tuttavuus, jonka nimeä en nyt millään muista. Kuulin kuitenkin, että hänellä on vahvoja kytköksiä reggae -maailmaan. Hän kasasi monimutkaista kalustoaan varmaan puoli tuntia, ja vasta aivan pystytyksen lopussa minulle selvisi mitä instrumenttia hän aikoi soittaa. Sitä hän kuitenkin soitti hyvin epäkonventionaalisesti, ja sellaiseksi voisi kuvailla myös hänen musiikillisia ideoitaan. Hän kytki sekä laulumikrofoninsa että Paul McCartney -tyylisen bassonsa jonkinlaiseen vehkeeseen joka tuotti kaikua, viivettä ja säröä. Siitä signaali meni kämpän laulukamoihin, jotka olivat varmaankin 60 -luvulta ja soundi oli sen mukainen. Sanoista ei luonnollisestikaan saanut mitään selvää edellä luettelemieni mausteiden ansiosta, ja se varmaan oli myös tarkoitus. Otimme lähestymistavaksi sen, että hän aloitti jonkin ideansa, ja me muut uimme vähitellen mukaan. Sitten hän alkoi jossain vaiheessa laulaa hoilotella spontaanisti keksimiään lyriikoita, joita muistelimme jälkeenpäin metrossa. Kuulin itse ainakin "musiikin talo"- ja "liskopallo" -fraasit. Joku toinen oli kuullut kokonaisen lauseen, joka meni että "mies meni metsään eikä tullut pois". Joka tapauksessa tämä laulaja-basisti-visionääri oli hyvin uppoutunut tekemiseensä sillä hetkellä kun soitimme, ja se on omakin ihanteeni. Tulimme viettäneeksi kämpällä nelisen tuntia, mutta en varsinaisesti huomannut ajan kulkua.
Jamisessiossamme oli hienoja hetkiä, vaikka välillä ajattelin että kaikkeen sitä tuleekin lähdettyä. Mutta asiat hakeutuivat uomiinsa, kun annoimme niille mahdollisuuden. Jamittelen mielellään tämän kokoonpanon kanssa toistekin. Siinä vaiheessa kun seuraavan kerran mahdollisesti kohtaamme, on paikkakin toivottavasti vaihtunut Mellunmäestä Erottajaan. Jonkinlaisessa väestönsuojassa tulemme kuitenkin edelleen soittamaan. Siellä on lapsen hyvä jamitella vaikka tulisi ydinsota. Siitä vitsailimmekin pois lähtiessä: jos Suomeen kohdistuisi ydinasehyökkäys, ja väestönsuojassa joutuisi asumaan kaksi kuukautta, niin Suomen bändien taso nousisi varmasti hämmästyttävän korkeaksi. "En voi nyt poistua tästä väestönsuojasta kahteen kuukauteen. Hmm, täällähän on kaikenlaisia soittimia...".
Jokainen soittaja tarvitsee tuollaisia täysin älyvapaita jamisessioita. Ne ovat tyhjentäviä; kuin kirjoittaisi paperille pysähtymättä tunnin putkeen aivan kaiken mitä mielessä liikkuu, tai roiskisi maalipöntöillä valkoiselle seinälle mitä mieleen juolahtaa. Tai riehuisi leikkipuistossa innoissaan kun luulee ettei kukaan näe, eikä oikeastaan ole väliä vaikka näkisikin. Niin sanotut ammattilaiset soittavat tiukasti luokiteltua musiikkia, ja yhteistä harjoitteluaikaa käytetään ainoastaan välttämättömimpään yhteissoittoon. Toiminta on usein niin tarkoitushakuista ja rutiininomaista, että se ei paljoakaan eroa Valintatalon kassalla työskentelemisestä. Keikat tietysti voivat olla hyvinkin mielikuvituksellisia, mutta olisi hyvä kokeilla villeimpiä ideoitaan ensin jossain muualla kuin yleisön edessä. Yhteissoiton vuorovaikutteista tunnelmaa ei kuitenkaan voi saavuttaa yksin harjoitellessaan.
Joku voisi kysyä, että eivätkö ammattimuusikot sitten koskaan pelleile vapaasti keskenään? Pääsääntöisesti eivät. Siitä ei maksa kukaan, ja muutenkin menee aivan tarpeeksi aikaa kaikkeen treenaamiseen ja muuhun. Katsokaa vaikka Yleisradion musiikkiohjelmia ja vetäkää johtopäätöksenne.
Aiemmin päivällä kävin nytkäyttämässä jumissa olleita opintoasioitani askeleen eteenpäin. Äsken kotiin tultuani nautin kylmän Karjala -oluen. Päivä oli siis hyvä.
Hän oli rumpali ja minä kitaristi. Kokeilimme yhdessä soittamista monet kerrat jo yläasteella, mutta niistä kokeiluista ei koskaan päässyt sikiämään yhtään kunnollista bändiä. Olimme molemmat myös vahvatahtoisia ja suuriegoisia murrosikäisiä, emmekä kaikista asioista suinkaan samaa mieltä. Koulun jälkeen hän lipesi valokuvauksen maailmaan, ja minä puolestani musiikkiopintoihin.
Heinäkuussa 2006 eräässä baarissa pöytääni lähestyi kolmen ikäiseni miehen seurue, joka tiedusteli josko pöydässä olisi tilaa. Vastapäätä minua istuutui tutut kasvonpiirteet omaava mies, joka tunnisti minut viiden sekunnin katsekontaktin lopuksi. Kohtaaminen oli odottamaton ja mielenkiintoinen. Edellisen kerran nähdessämme välimme olivat jo etääntyneet ja ristiriitaiset. Kaikki palautui mieleeni, joskin ajatuksiani kymmenen vuotta kypsyttäneeseen mieleeni. Aistin tietyn jännitteen välillämme, mutta myös ne kymmenen hyvin terveellistä vuotta. Tunnelma oli lämminhenkinen.
Joulukuussa törmäsin häneen uudestaan, ja samalla tuli puheeksi että voisihan sitä soitellakin, kun rummutkin sattuu vielä olemaan. Eilen sitten mentiin ja soitettiin. Paikalla olivat myös Riku ja Pepe bassoineen ja syntikoineen.
Lähdimme monissa sessioissa hyväksi havaitusta "soitetaan jotain" -strategiasta. Tilanne oli mielenkiintoinen varmasti kaikille paikalla olijoille, mutta itselleni useastakin syystä. En tuntenut paikalla olijoista muita kuin rumpalin. En ollut kuullut hänen soittoaan yli kymmeneen vuoteen, hän ei ollut kuullut minun soittoani yhtä pitkään aikaan, en tiennyt kahdesta muusta soittajasta yhtikäs mitään, enkä heidän tyyleistään tahi taidoistaan. Sellaisessa tilanteessa ei voi toimia muuten kuin puhtaasti vaiston varassa, sekä ihmisenä että soittajana.
Rumpaliystäväni soitti melko pitkälle kuten odotinkin, mutta yllätyin positiivisesti hänen soittonsa kypsyydestä ja monipuolistuneisuudesta. Toisaalta, ovathan omatkin korvani kymmenen vuotta sivistyneemmät; ehkä en vain aiemmin osannut arvostaa samoja hienouksia hänen soitossaan. Jokin yhteys välillämme kuitenkin oli aistittavissa, koska tunsin helpoksi kommunikoida hänen kanssaan improvisaatiotilanteessa. Toiset soittajat esiintyivät matalammalla profiililla, mutta pidin heidänkin soittotavastaan. Välillä ajattelin soittavani liian testosteronisesti heihin nähden, mutta toistaalta on hyvä että yhtyeessä on erilaisia soittajapersoonallisuuksia. Saimme sovitettua renkutuksemme hyvin yhteen.
Ulkopuoliselle on vaikeaa kuvailla synnyttämämme melun tyylipiirteitä. Ehkäpä hyvä ilmaisu olisi luokittelematon rytmimusiikki. Viittauksia voisi heitellä sellaisiin asioihin kuin funk, jazz, rock, proge, iskelmä, laulelma, free, ambient... Soitimme muun muassa "Mä kolmatta linjaa takaisin" -kappaletta hieman poikkeavana sovituksena, sekä myös jameissa pakollista, niin sanottua paskafunkkia.
Noin tunnin - puolitoista soitettuamme paikalle tuli vielä yksi uusi tuttavuus, jonka nimeä en nyt millään muista. Kuulin kuitenkin, että hänellä on vahvoja kytköksiä reggae -maailmaan. Hän kasasi monimutkaista kalustoaan varmaan puoli tuntia, ja vasta aivan pystytyksen lopussa minulle selvisi mitä instrumenttia hän aikoi soittaa. Sitä hän kuitenkin soitti hyvin epäkonventionaalisesti, ja sellaiseksi voisi kuvailla myös hänen musiikillisia ideoitaan. Hän kytki sekä laulumikrofoninsa että Paul McCartney -tyylisen bassonsa jonkinlaiseen vehkeeseen joka tuotti kaikua, viivettä ja säröä. Siitä signaali meni kämpän laulukamoihin, jotka olivat varmaankin 60 -luvulta ja soundi oli sen mukainen. Sanoista ei luonnollisestikaan saanut mitään selvää edellä luettelemieni mausteiden ansiosta, ja se varmaan oli myös tarkoitus. Otimme lähestymistavaksi sen, että hän aloitti jonkin ideansa, ja me muut uimme vähitellen mukaan. Sitten hän alkoi jossain vaiheessa laulaa hoilotella spontaanisti keksimiään lyriikoita, joita muistelimme jälkeenpäin metrossa. Kuulin itse ainakin "musiikin talo"- ja "liskopallo" -fraasit. Joku toinen oli kuullut kokonaisen lauseen, joka meni että "mies meni metsään eikä tullut pois". Joka tapauksessa tämä laulaja-basisti-visionääri oli hyvin uppoutunut tekemiseensä sillä hetkellä kun soitimme, ja se on omakin ihanteeni. Tulimme viettäneeksi kämpällä nelisen tuntia, mutta en varsinaisesti huomannut ajan kulkua.
Jamisessiossamme oli hienoja hetkiä, vaikka välillä ajattelin että kaikkeen sitä tuleekin lähdettyä. Mutta asiat hakeutuivat uomiinsa, kun annoimme niille mahdollisuuden. Jamittelen mielellään tämän kokoonpanon kanssa toistekin. Siinä vaiheessa kun seuraavan kerran mahdollisesti kohtaamme, on paikkakin toivottavasti vaihtunut Mellunmäestä Erottajaan. Jonkinlaisessa väestönsuojassa tulemme kuitenkin edelleen soittamaan. Siellä on lapsen hyvä jamitella vaikka tulisi ydinsota. Siitä vitsailimmekin pois lähtiessä: jos Suomeen kohdistuisi ydinasehyökkäys, ja väestönsuojassa joutuisi asumaan kaksi kuukautta, niin Suomen bändien taso nousisi varmasti hämmästyttävän korkeaksi. "En voi nyt poistua tästä väestönsuojasta kahteen kuukauteen. Hmm, täällähän on kaikenlaisia soittimia...".
Jokainen soittaja tarvitsee tuollaisia täysin älyvapaita jamisessioita. Ne ovat tyhjentäviä; kuin kirjoittaisi paperille pysähtymättä tunnin putkeen aivan kaiken mitä mielessä liikkuu, tai roiskisi maalipöntöillä valkoiselle seinälle mitä mieleen juolahtaa. Tai riehuisi leikkipuistossa innoissaan kun luulee ettei kukaan näe, eikä oikeastaan ole väliä vaikka näkisikin. Niin sanotut ammattilaiset soittavat tiukasti luokiteltua musiikkia, ja yhteistä harjoitteluaikaa käytetään ainoastaan välttämättömimpään yhteissoittoon. Toiminta on usein niin tarkoitushakuista ja rutiininomaista, että se ei paljoakaan eroa Valintatalon kassalla työskentelemisestä. Keikat tietysti voivat olla hyvinkin mielikuvituksellisia, mutta olisi hyvä kokeilla villeimpiä ideoitaan ensin jossain muualla kuin yleisön edessä. Yhteissoiton vuorovaikutteista tunnelmaa ei kuitenkaan voi saavuttaa yksin harjoitellessaan.
Joku voisi kysyä, että eivätkö ammattimuusikot sitten koskaan pelleile vapaasti keskenään? Pääsääntöisesti eivät. Siitä ei maksa kukaan, ja muutenkin menee aivan tarpeeksi aikaa kaikkeen treenaamiseen ja muuhun. Katsokaa vaikka Yleisradion musiikkiohjelmia ja vetäkää johtopäätöksenne.
Aiemmin päivällä kävin nytkäyttämässä jumissa olleita opintoasioitani askeleen eteenpäin. Äsken kotiin tultuani nautin kylmän Karjala -oluen. Päivä oli siis hyvä.
perjantai 5. tammikuuta 2007
Julistetaan Welho pois pannasta
Welholle langettamani kirkonkirous ehti olla voimassa pari päivää. Nyt julistettakoon Welho taas kunnialliseksi palveluntarjoajaksi. Ei tarvinnut kuin kolme äkäistä puhelinsoittoa ja painokkaan äänensävyn, niin johan nörtin sormi osui oikeaan nappulaan ja allekirjoittaneen meilit toimivat taas. Olin kyllä varautunut jo vaihtamaan operaattoria. Ihmeiden aika ei ole ohi!
Joskus tuntuu, että reklamaatiomenettely on osa normaalia asioiden hoitamisen proseduuria. Valituksen tekeminen tulee ehkä otettua omalta puoleltaan liian henkilökohtaisesti; ikään kuin olisin henkilökohtaisesti vihainen sille ihmiselle jonka tehtävä on painaa sitä nappulaa jolla asiani edistyy jossain kankeassa koneistossa. No, ehkä vähän olinkin vihainen, mutta en usko että asia olisi korjaantunut muutoin.
Useinkin tuntuu, että pienellä yksilöllä on suhteettoman suuri todistustaakka suuren koneiston edesssä. Jos vaikka saa aiheettoman parkkisakon, saa oikeutta ehkä vasta valittaessaan asiasta, jos silloinkaan. Jos hakee jotain yhteiskunnallista tukea, joutuu valitusmenettelyn kautta osoittamaan, että on siihen oikeutettu. Valittaminen on siis osa tavallista asioiden hoitamista. Suruttaa niiden puolesta, joilla ei ole voimia tai rohkeutta nousta taisteluun oikeuksiensa puolesta.
Seuratkaa minua, niin johdatan teidät pois sorron yöstä kohti uuden oikeudenmukaisuuden auringonnousua.
Osanottajilta edellytetään vähintään 50 dollarin siirtoa tililleni Zürichiin.
Joskus tuntuu, että reklamaatiomenettely on osa normaalia asioiden hoitamisen proseduuria. Valituksen tekeminen tulee ehkä otettua omalta puoleltaan liian henkilökohtaisesti; ikään kuin olisin henkilökohtaisesti vihainen sille ihmiselle jonka tehtävä on painaa sitä nappulaa jolla asiani edistyy jossain kankeassa koneistossa. No, ehkä vähän olinkin vihainen, mutta en usko että asia olisi korjaantunut muutoin.
Useinkin tuntuu, että pienellä yksilöllä on suhteettoman suuri todistustaakka suuren koneiston edesssä. Jos vaikka saa aiheettoman parkkisakon, saa oikeutta ehkä vasta valittaessaan asiasta, jos silloinkaan. Jos hakee jotain yhteiskunnallista tukea, joutuu valitusmenettelyn kautta osoittamaan, että on siihen oikeutettu. Valittaminen on siis osa tavallista asioiden hoitamista. Suruttaa niiden puolesta, joilla ei ole voimia tai rohkeutta nousta taisteluun oikeuksiensa puolesta.
Seuratkaa minua, niin johdatan teidät pois sorron yöstä kohti uuden oikeudenmukaisuuden auringonnousua.
Osanottajilta edellytetään vähintään 50 dollarin siirtoa tililleni Zürichiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)