Ihmisten kohtaaminen

Mieleeni on noussut viime päivinä sekalaisia ajatuksia ihmisten välisistä kohtaamisista ja kanssakäymisestä sekä siitä, että mikä on se yksilöiden välinen rajapinta jolla kohtaaminen tapahtuu. Edelleen minua askarruttaa se, että missä määrin olisi velvollisuus koulia itseään siihen, että voisi osoittaa tasapuolisesti kiinnostusta kaikkia tapaamiaan ihmisiä kohtaan. Vilpitöntä kanssaihmisiin kohdistuvaa kiinnostusta pidetään eräänlaisena osoituksena pitkälle kehittyneestä myötätunnosta, joka taas on monien mielestä yksi tärkeimmistä ihmisen henkisen kasvun päämääristä. Kaltaiseni ikuinen itsensä etsijä suorastaan masentuu huomatessaan epäonnistuvansa kerta toisensa jälkeen tämän haastavan päämäärän tavoittelussa. En voi kieltää sitä etteikö sisimmässäni toisten ihmisten kohtaamiseen vaikuttaisi myös se ajatus, että mitä hyötyä heistä on minulle, tai että mitä minä heistä haluan. Myönnän siis vaillinaisuuteni heti kättelyssä; olkoon tämä jonkinlainen disclaimer, jonka turvin voin kirjoittaa mitä mieleeni juolahtaa.

Luin joskus täydellisen dialogisen vuorovaikutuksen periaatteesta, jossa ihanteena on se, että kommunikoinnista riisutaan kaikki tarkoitushakuisuus, ennakkoluulot, retoriikka, persoonasta riippuvat ilmaisutavat ynnä muut itse asiaan liittymättömät ulkoiset aspektit. Lopputuloksena saadaan tilanne, jossa itse asiasisällöt ja ajatukset ikäänkuin keskustelevat keskenään persoonien sijasta, ja kaikki osapuolet tulevat tasavertaisesti kuulluiksi. Pidän tätä erittäin hienona ja arvostettavana periaatteena silloin, kun kaksi tai useampia ihmisiä pyrkivät yhdessä ratkaisemaan ongelmia ja päättämään yhteisistä asioista. Vapaamuotoisemmissa kohtaamisissa näen asiat kuitenkin hieman toisin; jos kohtaaminen tapahtuu puhtaasti ajatusten tasolla, on se melkein sama kuin että kaksi kirjaa keskustelisivat keskenään. Tiedossa on siis varsin kuivaa läppää. Ihminen ei ole sama kuin hänen ajatuksensa, sen enempää kuin tunteensa, pelkonsa ja toiveensa. Ihminen on kaikkia niitä, tai vaihtoehtoisesti ei mitään niistä.

Mielestäni kohtaaminen tapahtuu ensisijaisesti koko olemuksen tasolla. Ei pitäisi kokea syyllisyyttä siitä, että huomaa muodostavansa mielikuvia ja käsityksiä toisista. Jos on aidosti avoin, voi nämä käsitykset muuttaa jälkeenpäinkin. Kehittymätöntä olisi pitäytyä jossain tilanteessa muodostuvissa ennakkokäsityksissä, ei se että ennakkoluuloja ylipäätään syntyy. Ailahtelevuus, epärationaalisuus, sekä viettien, halujen, toiveiden ja odotusten mukaan käyttäytyminen on varsin inhimillistä. Pidänkin ihmisenä kasvamiseni lähimpänä välitavoitteena sitä, että tiedostaisin nämä sidonnaisuudet ja hyväksyisin ne omina heikkouksinani.

Miksi mietin tällaisia asioita? Varmaankin siksi, että ajatuksissani on kuviteltuja toisten ihmisten minuun kohdistamia odotuksia, joita yritän käsitellä - joko vastatakseni niihin, tai puolustautuakseni niiltä. Ehkä etsin jotain, josta koen jääväni paitsi, ja tämä vaikuttaa käyttäytymiseeni kohtaamistilanteissa, ja edelleen saa minut kokemaan syyllisyyttä. Kärvistelläänpä nyt tässä.

Toisinaan ruoskin itseäni siitä, että huomaan valitsevani juttuseuraksi kiinnostavan oloisia ihmisiä. He vaikuttavat siis kiinnostavilta omasta näkökulmastani käsin. Huomaan jakavani kanssaihmisiä mielessäni kiinnostaviin ja vähemmän kiinnostaviin. Kuitenkin niiden, jotka koen jossain tilanteessa vähemmän kiinnostaviksi, ajatukset ovat yhtä arvokkaita kuin muidenkin, ja on omaa itsekkyyttäni suosia niitä joiden kanssa kommunikointi tuottaa mielihyvää. Jos lähdetään siitä, että ihminen pyrkii vaistomaisesti välttämään mielipahaa ja kasvattamaan mielihyvää, on kiinnostavan tuntuisten seurassa oleminen tavallaan sitä mielihyvän hakemista. Kuinka vajavainen olenkaan, suorastaan apinan tasolla.

Ihmisellä voidaan ajatella olevan käyttöliittymä ja sisällöt. Voidaan ajatella olevan pintapuolista, jos kohtaaminen perustuu vain näiden käyttöliittymien väliseen kommunikointiin sen sijaan, että myös sisällöt olisivat kosketuksissa keskenään. Semminkin, on vaikea nähdä missä menee sisältöjen ja käyttöliittymän välinen raja, ja onko sellaista ensinkään. Olen viehättynyt siitä, jos jonkun henkilön käyttöliittymä itsessään jo henkii hänen sisäisyyttään. Koen joskus suurta syvyyttä jopa sinällään arkikokemuksena pintapuoliselta vaikuttavassa vuorovaikutustilanteessa, kuten vaikkapa kättelyssä, tai siinä kuinka henkilöt asettuvat toisiinsa nähden jossain fyysisessä tilassa. Ehkäpä sisäisyyden ja ulkoisuuden on tarkoitus kasvaa toisiinsa kiinni ja sekoittua erottamattomaksi mössöksi.

Vuosia sitten olin vetäytyvä ja vakavamietteinen pohdiskelija, joka heräsi eloon ainoastaan syvällisissä keskusteluissa. Nykyään koen olevani ennemminkin arkisesti ja toiminnallisesti syvällinen. Se, etten osoita huomiota jollekulle yhtä paljon kuin jollekin toiselle, ei kuitenkaan tarkoita ettenkö arvostaisi häntä ihmisenä yhtä paljon. Heh, tällä tavalla minun pitää selittää asiat sisälläni olevalle pienelle lapselle.

Niinpä niin, kirjoitin ylempänä että ehkä pyrin vain puolustelemaan käyttäytymistäni, koska oletan että joku ei kuitenkaan pidä siitä. Olkoon tämä sitten sellainen puolustuspuheenvuoro... Hmm, itsekritiikistä ja -analyysista voisi kirjoittaa erikseen toisen jutun, sekä siitä että kannattaako sitä nyt ylipäätään niin paljoa asioita miettiä.