Alkuvuosi oli toiminnallinen tyhjiö elämässäni. Luulin, että myös vuodenvaihteessa olisi mahdollista löytää oman alan töitä, mutta toisin osoittautui. Valmistumisen tuoksinassa ei olisi vähempää kiinnostanut miettiä seuraavaa askelta, vaan heitin sen murheen suosiolla tammikuun puolelle. Kun sitten aloin keräillä itseäni kokoon ja etsimään lisää töitä, olikin hommat kiven alla. Edes ns. tavallisia töitä ei oikein ollut missään. Ennestäänhän minulla oli vain yksi työpäivä soitonopetushommissa. Onnistuin hankkimaan toisen päivän, mutta silloinkin olen vajaatyöllistetty.
Olin juuri irrottautunut pyörälähetin osa-aikaisesta duunista, koska homma alkoi maistua puulta taas kerran. Tällä kertaa tein lähdön hieman tahdikkaammin kuin aikaisemmalla kerralla: kysyin ensin, että olisiko muuta kuin lähettihommaa, esim. toimistoa. Vastaus oli että ei. Sovimme, että etsin työtä muualta. Löysinkin yhden duunin, joka muistutti paljon aikaisempaa, mutta jossa ei käytetä polkupyörää. Lähetin hakemuksen, johon vastattiin viikon kuluttua. Minut kutsuttiin työhaastatteluun, joka olisi kahta viikkoa myöhemmin. Viikkoa ennen haastattelua sain viestin, että aikaa olisi siirrettävä taas viikolla eteenpäin. Kun päivä koitti, minulle soitettiin aamulla, että haastattelua olisi edelleenkin siirrettävä myöhemmäksi. Tässä vaiheessa aloin pitää yritystä aivan pelleilynä, ja kehittelin mielessäni kaikenlaisia vinoiluja takataskuun, mikäli haastattelu joskus oikeasti toteutuisi. Ajattelin, että tuskinpa sieltä töitä saisin, ja että eipä taida tuo firma olla kovin vakavasti otettava työnantaja.
Noh, haastattelu tosiaan toteutui lopulta. Haastattelija vaikutti hyvin kiireiseltä ja tiukalta pikkubisnesmieheltä. En oikeastaan saanut edes suunvuoroa puolituntisen alkuvaiheessa, kun kysymyksiä tuli sarjatulella. Oma asenteeni oli varsin rento, koska en oikeastaan odottanut haastattelulta enkä koko firmalta yhtään mitään. Loppupuolella pääsin latelemaan muutamia ajatuksiani yrityksen toimialasta, ja kerroin näkemyksistäni alan tulevaisuudesta ja nykyhaasteista. Haastattelija yllätyksekseni kuunteli minua, ja odotukseni kirkastuivat hieman.
Viikon kuluttua sain puhelun, että yrityksessä oli päädytty minuun, ja perehdytyksestä ennustettiin ennätyksellisen lyhyttä aikaisemmasta työkokemuksestani johtuen. Olinkin kaksi päivää perehdytyksessä, jonka jälkeen aloitin hommat itsenäisesti. Voi pojat, kuinka tämä työ tuntuukin lomailulta verrattuna aikaisempaan. Itse asiassa työn sisältö on kuin olisi lohkaistu vain yksi osa aiemmasta työstäni, johon saan keskittyä täysin häiriintymättä. Palkkakin pysyi samana; keikkamyynnin tuomasta kokemuksesta näyttää olevan jotain hyötyä, kun pystyin noudattamaan taktiikkaa jossa asiakas saa hoitaa tinkimisen. Palkkatoiveestani nimittäin sanottiin useamman kerran, että se on korkeampi kuin mitä normaalisti aloittavalle työntekijälle maksetaan. En vastannut muuta kuin "vain niin". Ja kun työnantaja ei omaa tarjoustaan kuitenkaan esittänyt, niin sopimukseen päätyi oma toivomukseni sellaisenaan.
Nyt on siis ne kaksi soitonopetuspäivää, ja kaksi tai kolme päivätyö-päivää viikossa. Satunnaisille keikoille löytyy kalenterista aikaa mukavasti. Töitä tehdään kahdessa vuorossa, joten on mahdollista vaihdella vuoroja joustavasti muiden menojen mukaan.
Koulusta päästyäni halusin sotkeutua niin moneen "oman musiikin projektiin" kuin mahdollista. Nyt niitä onkin siunaantunut laskutavasta riippuen kolme tai neljä. Kalenteri on siis täyttynyt alkuvuoden tyhjiön jälkeen, ja nyt täytyy alkaa olla taas tarkkana ettei lupaudu useampaan juttuun kuin mihin rahkeet riittävät. Olen huono keskittymään useampaan projektiin samanaikaisesti. Tai eihän sellainen ole edes keskittymistä; keskittymiseen ikäänkuin implikoituu se, että ollaan yhdessä kerrallaan. Minun kohdallani monta päällekkäistä projektia johtaa helposti siihen, etten saa tehtyä mitään yhdessäkään, ellei joku potki persuksille jatkuvasti. Ehkäpä jonkinlainen matalan intensiteetin idea pitäisi omaksua tässä tilanteessa, koska kuitenkin suurin osa projektien kuormituksesta tulee oman pääni sisäisestä myllerryksestä. Itse työsuorite ei musiikkiprojektissa välttämättä ole kovin kummoinen, mutta pitkällinen henkisen vireyden hakeminen saa sen tuntumaan aivan toiselta.
Ehkäpä tavoitteissa ja työnteon asenteessa pitäisi omaksua jatkuvasti enemmän suosiota saava downshifting-idea, eli että hiljaa hyvä tulee. Ja että yhteisillä ponnistuksilla saadaan aikaiseksi enemmän kuin yksilötason päämäärättömällä pähkäilyllä. Olenhan luonteeltani enemmänkin yksinäinen susi, joka haluaa erakoitua työntekemisen ajaksi, jotta omat alkuperäiset ideat pääsevät kasvamaan täyteen kukoistukseensa.
perjantai 27. maaliskuuta 2009
maanantai 12. tammikuuta 2009
Välitilinpäätös #1

Muutinkin sitten Kallioon, vaikka aiemmassa postauksessani vannoin ikuista rakkauttani Töölöä kohtaan. Kävi vain niin, että Kalliosta löytyi sopiva kämppä. Ja loistavahan tämä onkin, lukuunottamatta alakerran baarin edustalta öisin kantautuvia röökiporukoiden huuteluja. Oma ongelmani ei ole katumelu, vaan oikeastaan se että tuolla Hellulla menee hermot, mikä ei ole leikin asia. Mutta luulen että tuohon hölinään totutaan ajan kanssa. Pihapiirissä asuu kissa, joka laitetaan ulos joka ilta, ja se istuskelee öisin auton alla tai A-rapun edessä tarkkailemassa ohikulkijoita. Pari kertaa se on jopa ottanut kontaktiakin, vaikka on selvästi oppinut varomaan vieraita ihmisiä. Se vastailee innokkaasti ihmisen teeskentelemiin maukaisuihin, ja kerran jopa 3/4 puski Hellua, joka oli kyykistynyt sitä houkuttelemaan. Kokonaan ei puskenut tietenkään, mutta melkein, ja olemme siihen tyytyväisiä.
Valmistuin kuin valmistuinkin koulusta joulukuussa. Viimeiset pari kuukautta olivat niin uuvuttavia, ettei ollut pienintäkään kiinnostusta esimerkiksi päivittää tätä blogia. Tein varmaan 40:ä opintoviikkoa vastaavan työmäärän hyvin lyhyessä ajassa, kun pakko oli. Vielä päivää ennen todistusten jakoa istuin opintotoimistossa neuvottelemassa viimeisten opintojen suoritustavasta. Tämä kertonee jotain opinahjoni suhteellisesta pienuudesta - kontaktit olivat melko välittömät. Ja itse asiassa jopa todistustenjakotilaisuudessa jännitin toisella aivopuoliskollani, että mahtaakohan siellä pinossa oikeasti olla todistusta minunkin nimelläni.
Vasta nyt, kun periaatteessa kaiken koulurutiinin pitäisi taas alkaa tältä keväältä, alan sisäistämään, että olen oikeasti valmistunut eikä minun tarvitse tehdä enää mitään sillä sektorilla. Mieltä ei kaiherra tekemättömät työt. Mutta tämä on vasta orastava tunne; taidan olla vieläkin opiskelun aiheuttaman stressin ja uupumuksen vaikutuksen alaisena. Ehkä se vie monta kuukauttakin. Mutta tämä on tavallaan ensimmäinen ja ainoa projekti elämässäni, jonka olen vienyt loppuun asti sitten lukion, josta tulee siitäkin jo 14 vuotta. Nyt on kalenteri tyhjä, ja mietin että mitähän sitä alkaisi tekemään elämässä. Syksy oli niin rankka, etten ehtinyt edes miettimään, mitä tekisin tammikuusta eteenpäin. Takaraivossa vaani joulukuun taitteeseen asti ajatus, etten kuitenkaan saa opintoja tehtyä. Sitten loppuisi opiskeluoikeus ja pitäisi hakea uudestaan sisään tai antaa koko homman olla iäksi. Mutta jotenkin ihmeellisellä tavalla sain sen tehtyä, en tiedä miten. Ehkä sitten petoksella, valehtelulla, huijauksilla, väärennöksillä, lahjonnalla, alisuoriutumisella, uhkailulla, viekkaudella... nyt kun ajattelee, niin koko marras - joulukuu oli yhtä sumua, jonka keskellä saattoi tapahtua mitä tahansa jonka mieleni ovelasti kätkee. Ajatella, tein loppukonsertinkin käytännössä kahdessa viikossa säveltämisineen kaikkineen. En ollut tehnyt mitään sellaista aiemmin, mutta täytyy sanoa että olen suoritukseen jopa tyytyväinen ottaen olosuhteet ja projektin tavoitteet huomioon. Että tulipahan harjoiteltua konsertin organisointia ja säveltämistä pikakahvityyliin.
Talven luontoelämys oli joululoma Perämerellä eräässä saaressa Hellun perheen mökillä. Eräänä aamuna oli aivan tyyntä, kun kävelin yksin jään yli mantereelle auringon noustessa. Jää vain sanoi välillä "oummhh, ouummhh" - ääni jonka olin unohtanut, vaikka olen syntynyt ja kasvanut järvi-Suomen erämaiden helmassa. Mutta ehkä se ääni tulikin jostain paljon kauempaa ulapan takaa, tuoden viestiä jolle vain hiljaisella on korvat kuulla.
keskiviikko 15. lokakuuta 2008
Mielipaikkani
Kirjoitin www.mielipaikka.net -sivustolle omasta mielipaikastani Helsingissä:
Rajasaari. Vaikka olen asunut Töölössä jo kuusi vuotta, ja käynyt Rajasaaressa kävelyillä monta kertaa viikossa, en ole vieläkään kyllästynyt siihen. Rajasaaressa on rauhaa, merellisyyttä ja luonnonläheisyyttä, mutta se on kuitenkin käytännössä osa Töölöä ja siten hyvin lähellä. Koirapuistossa voi käydä kävelemässä, ja eläinten läsnäolo lievittää stressiä. Veneiden säilytys- ja kunnostusalueella voi aistia tietyn pysähtyneisyyden ja joutilaisuuden, ja toisaalta kiireettömän puuhastelun ilmapiirin. Rajasaari on yksi suurimmista syistä pyrkimykselleni pysytellä Töölössä. Ei moottoriteitä eikä rantaväyliä, mutta hyvät virkistysmahdollisuudet ja mainiot liikenneyhteydet.
Kun muutin Töölöön joulukuussa 2002, aloitin säännölliset Rajasaaren tarkastuskäynnit. Melko pian saareen rakennettiin Seurasaarenselän puolelle pitkä penger merelle ja sen päälle laituri. Ilmeni, että rakennelma liittyi Seurasaarenselän uusien maisemoitujen voimalinjan kannatinpylväiden työmaahan. Seurasinkin työtä intensiivisesti koko sen keston ajan; tein välillä jopa päivittäistarkastuksia, ja arvioin työn etenemistä ja laatua. Kun pylväät lopulta olivat pystyssä, ja työmaarakennelmat purettu, jatkoi Rajasaari normaalia rauhallista untaan kaupungin kainalossa. Mitä nyt amisjätkät välillä kävivät ajamassa hiekkakentällä rinkiä. Parina kesänä oli yhdessä pusikossa myös puolijoukkueteltta pystyssä, jossa ilmeisesti joku elämäntapaintiaani majaansa piti. Viirus-teatteri elävöitti saarta hetken verran, kunnes joutui muuttamaan pois. Sitten tuli talonvaltaus-episodi, joka ei kauaa kestänyt. Samaan aikaan toteutettiin telakointikentän asfaltointi ja viherrakennus. Nyt Rajasaari on mielestäni hienompi ja siistimpi kuin koskaan ennen. Jossain vaiheessa oli suunnitelmia kylpylähotellin sijoittamisesta Rajasaareen, ja sitä vastustaakseni olisin voinut mennä vaikka nälkälakkoon. Onneksi saari päätettiin laittaa kuntoon sen alkuperäisen käyttötarkoituksen pohjalta, ja nyt se toimii entistä tehokkaampana venetelakointialueena ja viihtyisämpänä virkistyssaarena. Samaa toivon myös Taivalsaarelle, joka odottaa kohtaloaan Hietarannan kupeessa. Sinnekin on suunniteltu kylpylähotellia vain siksi, että paikka sopisi joidenkin mielestä hyvin kylpylähotellille.
Pidän Rajasaaresta oikeastaan kaikkina vuodenaikoina. Kesällä telakointikenttä ammottaa tyhjyyttään, ja sen antamasta avaruuden tunteesta voi nauttia vastapainona kaupungin tiiviille asuinkortteleille ja katukuiluille, joissa ei näe kymmentä metriä kauemmaksi. Jotkut ovat käyttäneet avointa kenttää rc-autojen ajamiseen, mikä on varsin veikeää puuhaa. Syksyllä ja etenkin keväällä koittaa veneiden kunnostuksen aika. Pohjia pestään ja maalataan, ja puuveneiden työstöstä leviävät männyn, mahongin sekä tervan tuoksut tuovat maanläheistä tunnelmaa. Veneen kunnostus on juuri sellaista kiireetöntä puuhastelua, jota ihminen tarvitsee. Talvella saari taas uinuu talviuntaan, kun veneet nukkuvat pressujen alla, ja niiden välissä on hauska kuljeskella ja katsella yksityiskohtia, joita ei normaalisti näe veneen ollessa vesillä.
Pengertien ylitys on siirtymäriitti arjen tuoksinan ja hetkellisen rauhan ja ykseyden tunteen välillä. Oikeastaan koen vähän samanlaisen tunteen kulkiessani lautalla Suomenlinnaan joka maanantai, mutta Rajasaaren kaltaiset, hieman sivussa olevat vapaan oleskelun paikat ovat varsinaisia kaltaiseni yksinäisen harhailijasuden mielen asuinpaikkoja.
Rajasaari. Vaikka olen asunut Töölössä jo kuusi vuotta, ja käynyt Rajasaaressa kävelyillä monta kertaa viikossa, en ole vieläkään kyllästynyt siihen. Rajasaaressa on rauhaa, merellisyyttä ja luonnonläheisyyttä, mutta se on kuitenkin käytännössä osa Töölöä ja siten hyvin lähellä. Koirapuistossa voi käydä kävelemässä, ja eläinten läsnäolo lievittää stressiä. Veneiden säilytys- ja kunnostusalueella voi aistia tietyn pysähtyneisyyden ja joutilaisuuden, ja toisaalta kiireettömän puuhastelun ilmapiirin. Rajasaari on yksi suurimmista syistä pyrkimykselleni pysytellä Töölössä. Ei moottoriteitä eikä rantaväyliä, mutta hyvät virkistysmahdollisuudet ja mainiot liikenneyhteydet.
Kun muutin Töölöön joulukuussa 2002, aloitin säännölliset Rajasaaren tarkastuskäynnit. Melko pian saareen rakennettiin Seurasaarenselän puolelle pitkä penger merelle ja sen päälle laituri. Ilmeni, että rakennelma liittyi Seurasaarenselän uusien maisemoitujen voimalinjan kannatinpylväiden työmaahan. Seurasinkin työtä intensiivisesti koko sen keston ajan; tein välillä jopa päivittäistarkastuksia, ja arvioin työn etenemistä ja laatua. Kun pylväät lopulta olivat pystyssä, ja työmaarakennelmat purettu, jatkoi Rajasaari normaalia rauhallista untaan kaupungin kainalossa. Mitä nyt amisjätkät välillä kävivät ajamassa hiekkakentällä rinkiä. Parina kesänä oli yhdessä pusikossa myös puolijoukkueteltta pystyssä, jossa ilmeisesti joku elämäntapaintiaani majaansa piti. Viirus-teatteri elävöitti saarta hetken verran, kunnes joutui muuttamaan pois. Sitten tuli talonvaltaus-episodi, joka ei kauaa kestänyt. Samaan aikaan toteutettiin telakointikentän asfaltointi ja viherrakennus. Nyt Rajasaari on mielestäni hienompi ja siistimpi kuin koskaan ennen. Jossain vaiheessa oli suunnitelmia kylpylähotellin sijoittamisesta Rajasaareen, ja sitä vastustaakseni olisin voinut mennä vaikka nälkälakkoon. Onneksi saari päätettiin laittaa kuntoon sen alkuperäisen käyttötarkoituksen pohjalta, ja nyt se toimii entistä tehokkaampana venetelakointialueena ja viihtyisämpänä virkistyssaarena. Samaa toivon myös Taivalsaarelle, joka odottaa kohtaloaan Hietarannan kupeessa. Sinnekin on suunniteltu kylpylähotellia vain siksi, että paikka sopisi joidenkin mielestä hyvin kylpylähotellille.
Pidän Rajasaaresta oikeastaan kaikkina vuodenaikoina. Kesällä telakointikenttä ammottaa tyhjyyttään, ja sen antamasta avaruuden tunteesta voi nauttia vastapainona kaupungin tiiviille asuinkortteleille ja katukuiluille, joissa ei näe kymmentä metriä kauemmaksi. Jotkut ovat käyttäneet avointa kenttää rc-autojen ajamiseen, mikä on varsin veikeää puuhaa. Syksyllä ja etenkin keväällä koittaa veneiden kunnostuksen aika. Pohjia pestään ja maalataan, ja puuveneiden työstöstä leviävät männyn, mahongin sekä tervan tuoksut tuovat maanläheistä tunnelmaa. Veneen kunnostus on juuri sellaista kiireetöntä puuhastelua, jota ihminen tarvitsee. Talvella saari taas uinuu talviuntaan, kun veneet nukkuvat pressujen alla, ja niiden välissä on hauska kuljeskella ja katsella yksityiskohtia, joita ei normaalisti näe veneen ollessa vesillä.
Pengertien ylitys on siirtymäriitti arjen tuoksinan ja hetkellisen rauhan ja ykseyden tunteen välillä. Oikeastaan koen vähän samanlaisen tunteen kulkiessani lautalla Suomenlinnaan joka maanantai, mutta Rajasaaren kaltaiset, hieman sivussa olevat vapaan oleskelun paikat ovat varsinaisia kaltaiseni yksinäisen harhailijasuden mielen asuinpaikkoja.
maanantai 13. lokakuuta 2008
Säveltämisestä
En ole säveltänyt mitään sitten lukiovuosien. Musiikinopiskelu ja kaikenlaisissa freelance-kuvioissa seikkailu on vienyt aikani ja huomioni. Nyt on ollut kuitenkin pakko säveltää, kun oman pääinstrumenttini B-kurssi lähestyy, ja jotain materiaalia on oltava esitettäväksi. Päädyin originaalin matskun tekemiseen, koska en oikein koe yhtäkään esikuvaa tai genreä niin läheiseksi, että olisin halunnut koostaa ohjelman lainamateriaalista. Säveltäminen onkin ollut nyt hurjan mielenkiintoista, koska tuntuu että prosessissa purkautuu kaikki ne ideat joita vuosien varrella kollektiiviseen tajuntaan on kerääntynyt.
Mietin tässä syitä siihen, miksi en ole sävellellyt oikeastaan yli kymmeneen vuoteen.
- Ei ole ollut yhtään projektia, joka olisi vaatinut biisien tekemistä juuri minulta. Tarvitsen näköjään jonkin ulkoisen tehtävänannon voidakseni tuottaa materiaalia.
- Estot ja itsekritiikki. Olen tiedostanut jonkinlaisen sävellyskammon sisälläni. Tuo esto on kasvanut sitä suuremmaksi, mitä kauemmin se on kestänyt. Oman materiaalin tekeminen on hyvin henkilökohtaista, mutta sitä ei tarvitsisi ottaa niin henkilökohtaisesti kuin olen tehnyt. Vaatii uskallusta paljastaa, että tällaista matskua minä teen. Sävellykset ovat kuvaus itsestäni, mutta ne eivät ole osa minua. Tämä on uusi havainto. Sävellykset ovat vain heijastus minusta.
- Keskittyminen uusien asioiden opiskeluun, historiaan ja analyysiin. Nämä sekoittavat ainakin omassa tapauksessani käsitystä siitä, mikä on hyvää musiikkia ja millaista tavaraa haluaisin tehdä.
- Eksistentialistiset kysymykset. Mitä merkitystä minun biiseilläni on? Maailma on täynnä hyvää musiikkia. Miksi minun pitäisi tehdä uutta, kun se todennäköisesti ei kuitenkaan olisi mitään uutta? Tästä pääsin vain ajattelemalla, että ei niillä biiseillä mitään merkitystä olekaan, mutta teen ne, koska satun vain tarvitsemaan niitä juuri nyt.
Ja kun sitten pääsin vauhtiin, tein 7 sävellysaihiota suhteellisen lyhyessä ajassa. Huomasin, että musiikin analyysi-, kirjoittamis- ja sovittamisopit vaikuttavat sävellysprosessiin mielenkiintoisella tavalla. Olen ikäänkuin kerännyt ja omaksunut tietoa ja käsityötaitoa kymmenen vuotta, ja nyt annan vain kaiken tapahtua ja tulla ulos. Ilmeisesti olen ainakin jotain omaksunut kouluopeista, kun pystyn ratkomaan ongelmatilanteita analyyttisesti, eikä läpipääsemättömiä umpikujia ole vastaan tullut. Työtä monet kohdat ovat kyllä vaatineet, mutta sekin on ollut oikeastaan samanlaista puurtamista kuin ne kymmenet sovitukset eri kokoonpanoille, joita olen kirjoittanut vuosien varrella. Nyt on hauskaa ajatella, että työstän melkein samalla tavalla biisejä, mutta sillä erolla, että voin halutessani muuttaa itse pohjamateriaalia, että se tukisi paremmin sovitusideoitani, koska olen itse sen säveltänyt:) Eli tietyllä tavalla säveltäminen on jopa helpompaa kuin sovittaminen, koska ei ole mitään tiukkoja reunaehtoja joiden puitteissa pitäisi työskennellä. Toisin sanoen, kerrankin on "oikein" sävellettyjä biisejä, ettei materiaalin muokkaaminen ole pelkästään uuvuttavaa ongelmanratkontaa.
On sanottava, ettei Suomen musiikinopiskelujärjestelmä kannusta ollenkaan oman materiaalin tuottamiseen. Tämä on sääli, sillä parhaimmillaan säveltäminen ja biisinteko on erittäin mielenkiintoinen ja tehokas oppimisprosessi. Se laittaa kaiken tiedon ja taidon työskentelemään; ne aktivoituvat tavallaan toisesta näkökulmasta. Tiedolle tulee merkitystä, kun tekee jotain omakohtaista. Oman materiaalin luominen myös syventää muusikkoutta. Olin ihmeissäni, kun taannoin kuulin Norjassa vaihto-oppilaana olleelta pianistikaveriltani, että ensimmäisellä tunnilla norjalainen opettaja oli tokaissut heti alkuun että "katsotaanpa vaikka jotain sun biisiä". En ole moisesta meiningistä täällä koto-Suomessa kuullutkaan. Luovuuteen ja säveltämiseen ei kannusteta, eikä sitä potentiaalia hyödynnetä mikä kaikissa meissä piilee. Opiskeluun tulisi aivan toinen motivaatio ja sitoutuminen, jos osa opiskeluprosessia olisi oman materiaalin tekeminen ja käyttäminen.
Nämähän ovat lähinnä oppilaitoskulttuuriin liittyviä ongelmia. Ehkä se kertoo vain jotain omasta sulkeutuneisuudestani oppilaitoksen sisään, ja toisaalta siitä kuinka olen mahdollisesti heräämässä omaan muusikkoidentiteettiini. Kouluhan loppuu väkisinkin nyt jouluun mennessä, kun opiskeluoikeus päättyy. Sitten olen vapaa kuin taivaan lintu, kävi valmistumisen kanssa miten kävi.
Mietin tässä syitä siihen, miksi en ole sävellellyt oikeastaan yli kymmeneen vuoteen.
- Ei ole ollut yhtään projektia, joka olisi vaatinut biisien tekemistä juuri minulta. Tarvitsen näköjään jonkin ulkoisen tehtävänannon voidakseni tuottaa materiaalia.
- Estot ja itsekritiikki. Olen tiedostanut jonkinlaisen sävellyskammon sisälläni. Tuo esto on kasvanut sitä suuremmaksi, mitä kauemmin se on kestänyt. Oman materiaalin tekeminen on hyvin henkilökohtaista, mutta sitä ei tarvitsisi ottaa niin henkilökohtaisesti kuin olen tehnyt. Vaatii uskallusta paljastaa, että tällaista matskua minä teen. Sävellykset ovat kuvaus itsestäni, mutta ne eivät ole osa minua. Tämä on uusi havainto. Sävellykset ovat vain heijastus minusta.
- Keskittyminen uusien asioiden opiskeluun, historiaan ja analyysiin. Nämä sekoittavat ainakin omassa tapauksessani käsitystä siitä, mikä on hyvää musiikkia ja millaista tavaraa haluaisin tehdä.
- Eksistentialistiset kysymykset. Mitä merkitystä minun biiseilläni on? Maailma on täynnä hyvää musiikkia. Miksi minun pitäisi tehdä uutta, kun se todennäköisesti ei kuitenkaan olisi mitään uutta? Tästä pääsin vain ajattelemalla, että ei niillä biiseillä mitään merkitystä olekaan, mutta teen ne, koska satun vain tarvitsemaan niitä juuri nyt.
Ja kun sitten pääsin vauhtiin, tein 7 sävellysaihiota suhteellisen lyhyessä ajassa. Huomasin, että musiikin analyysi-, kirjoittamis- ja sovittamisopit vaikuttavat sävellysprosessiin mielenkiintoisella tavalla. Olen ikäänkuin kerännyt ja omaksunut tietoa ja käsityötaitoa kymmenen vuotta, ja nyt annan vain kaiken tapahtua ja tulla ulos. Ilmeisesti olen ainakin jotain omaksunut kouluopeista, kun pystyn ratkomaan ongelmatilanteita analyyttisesti, eikä läpipääsemättömiä umpikujia ole vastaan tullut. Työtä monet kohdat ovat kyllä vaatineet, mutta sekin on ollut oikeastaan samanlaista puurtamista kuin ne kymmenet sovitukset eri kokoonpanoille, joita olen kirjoittanut vuosien varrella. Nyt on hauskaa ajatella, että työstän melkein samalla tavalla biisejä, mutta sillä erolla, että voin halutessani muuttaa itse pohjamateriaalia, että se tukisi paremmin sovitusideoitani, koska olen itse sen säveltänyt:) Eli tietyllä tavalla säveltäminen on jopa helpompaa kuin sovittaminen, koska ei ole mitään tiukkoja reunaehtoja joiden puitteissa pitäisi työskennellä. Toisin sanoen, kerrankin on "oikein" sävellettyjä biisejä, ettei materiaalin muokkaaminen ole pelkästään uuvuttavaa ongelmanratkontaa.
On sanottava, ettei Suomen musiikinopiskelujärjestelmä kannusta ollenkaan oman materiaalin tuottamiseen. Tämä on sääli, sillä parhaimmillaan säveltäminen ja biisinteko on erittäin mielenkiintoinen ja tehokas oppimisprosessi. Se laittaa kaiken tiedon ja taidon työskentelemään; ne aktivoituvat tavallaan toisesta näkökulmasta. Tiedolle tulee merkitystä, kun tekee jotain omakohtaista. Oman materiaalin luominen myös syventää muusikkoutta. Olin ihmeissäni, kun taannoin kuulin Norjassa vaihto-oppilaana olleelta pianistikaveriltani, että ensimmäisellä tunnilla norjalainen opettaja oli tokaissut heti alkuun että "katsotaanpa vaikka jotain sun biisiä". En ole moisesta meiningistä täällä koto-Suomessa kuullutkaan. Luovuuteen ja säveltämiseen ei kannusteta, eikä sitä potentiaalia hyödynnetä mikä kaikissa meissä piilee. Opiskeluun tulisi aivan toinen motivaatio ja sitoutuminen, jos osa opiskeluprosessia olisi oman materiaalin tekeminen ja käyttäminen.
Nämähän ovat lähinnä oppilaitoskulttuuriin liittyviä ongelmia. Ehkä se kertoo vain jotain omasta sulkeutuneisuudestani oppilaitoksen sisään, ja toisaalta siitä kuinka olen mahdollisesti heräämässä omaan muusikkoidentiteettiini. Kouluhan loppuu väkisinkin nyt jouluun mennessä, kun opiskeluoikeus päättyy. Sitten olen vapaa kuin taivaan lintu, kävi valmistumisen kanssa miten kävi.
keskiviikko 1. lokakuuta 2008
Huolletaan kieltä
Ärsyttää sellaiset alati yleistyvät, kuvailevat termit kuten "hitsaantuminen" ja "reivaaminen" väärissä asiayhteyksissä. Ajatellaanpa tarkemmin:
Hitsaantuminen
Esimerkkilause "Tiimi on hyvin yhteen hitsaantunut". En ainakaan itse haluaisi sanoa jonkun porukan tai vaikkapa jalkapallojoukkueen olevan hitsaantunut. Hitsaaminenhan on kappaleiden yhdistämistä siten, että ne ovat kiinteästi yhteydessä toisiinsa ilman rajapintoja. Hitsaaminen lukitsee kappaleet toisiinsa, eikä salli liitoksessa minkäänlaista liikkumavaraa. Tämä ei mielestäni kuvaa inhimillistä toimintaa oikein missään yhteydessä. Termi on varmaankin kehittynyt "hioutua" -termistä, mikä olisi mielestäni paljon parempi useimmissa yhteyksissä. Kun puhutaan toimivuudesta, niin hioutuminen kuvastaa asioiden luistavuutta ja sujuvuutta, toisiinsa sulautuvuutta, mutta kuitenkin siten että se sallii kappaleiden keskinäisen liikkeen - tai suoranaisesti edellyttää sitä. Hitsautuminen taas on sitä, kun esim. moottori leikkaa kiinni ylikuumentumisen seurauksena, eikä mikään liiku.
Reivaaminen
Milloin mikäkin puolue on "reivannut kurssiaan" johonkin suuntaan. Tämä purjehdustermi on selvästikin ymmärretty täysin väärin. Reivaaminen on purjepinta-alan vähentämistä. Yleensä reivataan silloin, kun tuulen nopeus kasvaa niin suureksi, että purjeiden teho kasvaa veneen jäykkyyteen nähden liian suureksi. Jos ei reivata, niin sitten joko vene kaatuu, tai purje tai masto hajoaa. Jos "reivaaminen" -termiä haluttaisiin käyttää oikein, niin voitaisiin sanoa, että esim. puolue reivaa purjeitaan silloin, kun se pyrkii vähentämään näkyvyyttään ja madaltamaan profiiliaan. Ja tätä tuskin mikään puolue tai järjestö haluaa. On tietysti niin, että organisaatiota voidaan verrata laivaan, joka on menossa jonnekin. Siinä mielessä merellinen termi on paikallaan, mutta pitäisi puhua vain yksinkertaisesti kurssin muutoksesta. Kurssi on siis aluksen suunta silloin, kun se on kulussa.
Kielitoimisto, täältä tullaan.
** ** **
Viikonloppu meni Valkeakoskella hääkeikalla, tai oikeastaan pilettämässä, kun oli kyseessä tutun häät. Harvemmin on alkoholin saatavuuden merkitys hyvän meiningin kannalta yhtä syvällisesti ymmärretty kuin näissä häissä. Viinaksia oli kylvetty kaikkialle; jopa vessoihin oli lavuaarien yhteyteen sijoitettu pienet välitankkausasemat. Oikeastaan kaikki oli niin loistavaa kuin hääjuhlassa vain voi olla: aikataulusta pidettiin kiinni, sopivasti ohjelmaa, hyvät sapuskat, alkoholit, hyvä tila ym. Ja sopivasti bilettäjäjengiä paikalla. Soitimme kaverin kanssa akustisesti duona häävalssin ja muutamat humpat, sekä myöhemmin toisen setin rennompaa kamaa. Bändi soitti bändin bileohjelmistoa. Ärsytti vain, kun meidän setin aikana toinen kaappipiuha pätki, ja juuri se joka oli minun puolellani lavaa. Tulee kestämätön kuohitsemisen tunne, kun vola tippuu puoleen juuri silloin kun voimainsa tunnossa sitä eniten tarvitsee. Kukaan paikalla ei ottanut ääniteknikon roolia, enkä voinut soittamisen kanssa yhtä aikaa ryhtyä juoksemaan piuhoja läpi. Yllätyin itsekin, kun setin jälkeen painuin turhautunein diivaelkein ulos aitan rapulle kittaamaan sinne jemmattua sherrypulloa. Ei siinä kauaa mennyt, kun seuraan jo hakeutui IT-alan insinööri kehumaan, kuinka hienoa on että me soitetaan, ja että olisi itsekin halunnut muusikoksi tai tehdä jotain muuta "luovaa". Lopulta tullaan aina siihen, että kyllä se viiden tonnin säännöllinen kuukausipalkka ihan hyvä lohtu on, vaikkei itseilmaisumahdollisuuksia niin olisikaan. Ja on salibandy myös hyvä harrastus, ei kaikkien tarvitse soittaa tai maalata.
Ja nyt iski taas flunssa, jonka jo luulin selättäneeni. Tämä taitaa olla viime viikon flunssan peruja, nyt ne tulehduspesäkkeet alkavat tulla ulos, aikansa nielussa lymyiltyään. Kirjoitin opinnäytetyön johdannon, mitä menen huomenna koululle esittelemään.
YLE:n vaalikone on avattu, ja korkkasin sen saman tien. Yllättävän tasaisesti putoili vihreitä, kokkareita, demareita ynnä muita puolueita. Vihreitä tosin oli määrällisesti eniten kärjessä, mutta mielenkiinnolla luin kaikkien top 20 -ehdokkaiden vastaukset. Onkin mielenkiintoista, kuinka häilyvät ovat puolueiden rajat, kun tarkastellaan yksittäisiä asiakysymyksiä. Toisaalta ihmetyttää se, että vaalikoneessa edelleen esiintyy kysymyksiä, joissa asetetaan vastakkain asioita, joilla ei ole keskinäistä yhteyttä. Tässä tapauksessa kyseessä oli "kummalta vähennetään ennemmin rahaa, koulutoimelta vai terveyskeskuksilta". No, osaava ehdokas ei lankea tuohon ansaan, mutta kyllä vaalikone vie äänestäjää harhaan, jos kysymykset ovat näinkin huonoja. Etenkin niitä äänestäjiä, jotka eivät tiedä mitkä puolueet ovat hallituksessa ja mitkä eivät, eivätkä vaivaudu selvittämään. Yksityiskohtaisemmissa asioissa kansalaisen perehtyneisyyteen ei voi luottaa senkään vertaa.
Hitsaantuminen
Esimerkkilause "Tiimi on hyvin yhteen hitsaantunut". En ainakaan itse haluaisi sanoa jonkun porukan tai vaikkapa jalkapallojoukkueen olevan hitsaantunut. Hitsaaminenhan on kappaleiden yhdistämistä siten, että ne ovat kiinteästi yhteydessä toisiinsa ilman rajapintoja. Hitsaaminen lukitsee kappaleet toisiinsa, eikä salli liitoksessa minkäänlaista liikkumavaraa. Tämä ei mielestäni kuvaa inhimillistä toimintaa oikein missään yhteydessä. Termi on varmaankin kehittynyt "hioutua" -termistä, mikä olisi mielestäni paljon parempi useimmissa yhteyksissä. Kun puhutaan toimivuudesta, niin hioutuminen kuvastaa asioiden luistavuutta ja sujuvuutta, toisiinsa sulautuvuutta, mutta kuitenkin siten että se sallii kappaleiden keskinäisen liikkeen - tai suoranaisesti edellyttää sitä. Hitsautuminen taas on sitä, kun esim. moottori leikkaa kiinni ylikuumentumisen seurauksena, eikä mikään liiku.
Reivaaminen
Milloin mikäkin puolue on "reivannut kurssiaan" johonkin suuntaan. Tämä purjehdustermi on selvästikin ymmärretty täysin väärin. Reivaaminen on purjepinta-alan vähentämistä. Yleensä reivataan silloin, kun tuulen nopeus kasvaa niin suureksi, että purjeiden teho kasvaa veneen jäykkyyteen nähden liian suureksi. Jos ei reivata, niin sitten joko vene kaatuu, tai purje tai masto hajoaa. Jos "reivaaminen" -termiä haluttaisiin käyttää oikein, niin voitaisiin sanoa, että esim. puolue reivaa purjeitaan silloin, kun se pyrkii vähentämään näkyvyyttään ja madaltamaan profiiliaan. Ja tätä tuskin mikään puolue tai järjestö haluaa. On tietysti niin, että organisaatiota voidaan verrata laivaan, joka on menossa jonnekin. Siinä mielessä merellinen termi on paikallaan, mutta pitäisi puhua vain yksinkertaisesti kurssin muutoksesta. Kurssi on siis aluksen suunta silloin, kun se on kulussa.
Kielitoimisto, täältä tullaan.
** ** **
Viikonloppu meni Valkeakoskella hääkeikalla, tai oikeastaan pilettämässä, kun oli kyseessä tutun häät. Harvemmin on alkoholin saatavuuden merkitys hyvän meiningin kannalta yhtä syvällisesti ymmärretty kuin näissä häissä. Viinaksia oli kylvetty kaikkialle; jopa vessoihin oli lavuaarien yhteyteen sijoitettu pienet välitankkausasemat. Oikeastaan kaikki oli niin loistavaa kuin hääjuhlassa vain voi olla: aikataulusta pidettiin kiinni, sopivasti ohjelmaa, hyvät sapuskat, alkoholit, hyvä tila ym. Ja sopivasti bilettäjäjengiä paikalla. Soitimme kaverin kanssa akustisesti duona häävalssin ja muutamat humpat, sekä myöhemmin toisen setin rennompaa kamaa. Bändi soitti bändin bileohjelmistoa. Ärsytti vain, kun meidän setin aikana toinen kaappipiuha pätki, ja juuri se joka oli minun puolellani lavaa. Tulee kestämätön kuohitsemisen tunne, kun vola tippuu puoleen juuri silloin kun voimainsa tunnossa sitä eniten tarvitsee. Kukaan paikalla ei ottanut ääniteknikon roolia, enkä voinut soittamisen kanssa yhtä aikaa ryhtyä juoksemaan piuhoja läpi. Yllätyin itsekin, kun setin jälkeen painuin turhautunein diivaelkein ulos aitan rapulle kittaamaan sinne jemmattua sherrypulloa. Ei siinä kauaa mennyt, kun seuraan jo hakeutui IT-alan insinööri kehumaan, kuinka hienoa on että me soitetaan, ja että olisi itsekin halunnut muusikoksi tai tehdä jotain muuta "luovaa". Lopulta tullaan aina siihen, että kyllä se viiden tonnin säännöllinen kuukausipalkka ihan hyvä lohtu on, vaikkei itseilmaisumahdollisuuksia niin olisikaan. Ja on salibandy myös hyvä harrastus, ei kaikkien tarvitse soittaa tai maalata.
Ja nyt iski taas flunssa, jonka jo luulin selättäneeni. Tämä taitaa olla viime viikon flunssan peruja, nyt ne tulehduspesäkkeet alkavat tulla ulos, aikansa nielussa lymyiltyään. Kirjoitin opinnäytetyön johdannon, mitä menen huomenna koululle esittelemään.
YLE:n vaalikone on avattu, ja korkkasin sen saman tien. Yllättävän tasaisesti putoili vihreitä, kokkareita, demareita ynnä muita puolueita. Vihreitä tosin oli määrällisesti eniten kärjessä, mutta mielenkiinnolla luin kaikkien top 20 -ehdokkaiden vastaukset. Onkin mielenkiintoista, kuinka häilyvät ovat puolueiden rajat, kun tarkastellaan yksittäisiä asiakysymyksiä. Toisaalta ihmetyttää se, että vaalikoneessa edelleen esiintyy kysymyksiä, joissa asetetaan vastakkain asioita, joilla ei ole keskinäistä yhteyttä. Tässä tapauksessa kyseessä oli "kummalta vähennetään ennemmin rahaa, koulutoimelta vai terveyskeskuksilta". No, osaava ehdokas ei lankea tuohon ansaan, mutta kyllä vaalikone vie äänestäjää harhaan, jos kysymykset ovat näinkin huonoja. Etenkin niitä äänestäjiä, jotka eivät tiedä mitkä puolueet ovat hallituksessa ja mitkä eivät, eivätkä vaivaudu selvittämään. Yksityiskohtaisemmissa asioissa kansalaisen perehtyneisyyteen ei voi luottaa senkään vertaa.
maanantai 22. syyskuuta 2008
Väittely piristää päivää
Tänään ajauduin kuin varkain kiihkeään väittelyyn tulevasta Kruunuvuorenrannan raitiotielinjasta. Kävin Esplanadilla viettämässä autotonta päivää, ja pysähdyin Rakennusviraston kojulle keskustelemaan liikennesuunnittelijan kanssa Helsingin tulevista pyöräteistä. Hieman minun jälkeeni paikalle saapui vanhempi herrasmies, joka hetken karttaa töllisteltyään aloitti mielenilmaisunsa suunniteltua Kruunuvuorenrannan ratikka- ja kevyenliikenteen siltaa vastaan. Viraston edustaja mainitsi, että muitakaan vaihtoehtoja ei ollut yhteyttä linjattaessa. Nythän on käytännössä päätetty, että ratikkalinja tulee kulkemaan Kruununhaasta Tervasaaren kautta Kalasatamaan, Korkeasaareen ja siitä edelleen Kruunuvuorenrantaan. Miekkonen silti väitti, että tunneli olisi ollut paras vaihtoehto. Puutuin tässä vaiheessa keskusteluun, ja huomautin että tunnelivaihtoehto kyllä tutkittiin hankkeen selvityksessä, mutta se todettiin liian kalliiksi ja hankalaksi tehdä, koska meren alla kyseisessä paikassa on kallio pahasti ruhjeilla. Arvon herra ei kuitenkaan hellittänyt, vaan toisti toistamasta päästyään kuinka tunneli olisi pitänyt päättää tehdä. Asiasta jokseenkin perillä olevana en voinut vastustaa kiusausta argumentoida virheellisiä käsityksiä vastaan. Toisaalta, voittajan puolella on helppo olla, kun on selvää että silta sinne tulee joka tapauksessa eikä tunnelia. Pidän sillasta itsekin, se olisi Helsingin ensimmäinen kaunis silta, joka kehittäisi kaupunkikuvaa ja toimisi suorastaan maamerkkinä. Lisäksi se on suora yhteys Kruunuvuorenrantaan ja toimii ratikoiden ja kevyen liikenteen yhteiskäytössä. Ilman tuollaista suoraa joukkoliikenneyhteyttä kasvaisi idän henkilöautoliikenne kestämättömäksi.
Jälkeenpäin mietin, että miksi lähdin väittelyyn mukaan. Kiivas sananvaihto kesti kymmenisen minuuttia. Onnistuin murskaamaan vastaväittelijän argumentit, kun osoitin ettei hän ollut perehtynyt aiheen viralliseen selvitykseen ollenkaan, vaikka väitti olevansa asiantuntija tunnelirakentamisessa. Yhtäkkiä hän mukamas loukkaantui, ja väitti minun sanoneen ettei hän "tietäisi mistään mitään". Oikaisin, että olin sanonut vain ettei hän tunnu tietävän Kruunuvuorenrannan raideyhteyden selvityksestä mitään, mutta silti jyrisi itsevarmoja väitteitään aiheesta ("puhukaa vaikka enkelin kielellä, mutta ette saa minua muuttamaan mielipidettäni tässä asiassa":). Seuraavaksi hän näki selässäni olevan kitararepun, ja sanoi soittavansa myös viulua ja tietävänsä musiikista kaiken. Lisäksi hän sanoi tietävänsä kaikista asioista niin paljon, etten minä tulisi koskaan oppimaan niin paljon. Ehkäpä jaksoinkin käydä väittelyn loppuun asti, koska tiesin että kamelin selkä on nyt murrettu, ja loppu on vain viimeisten naulojen niittaamista vastaväittäjän arkkuun. Toisaalta en hyväksynyt sitä, että toinen voisi vain ikäänsä vedoten yrittää hankkia valta-aseman mielipiteellään ilman minkäänlaisia asiaperusteita. Ehkä juuri tämä mies ei kuitenkaan ole niitä, jotka aina tietävät Hesarin keskustelupalstoilla kaikki asiat kaikissa aiheissa, mutta joku niitäkin kirjoituksia sinne väsää. Ehkäpä halusin vain lähettää kosmokseen viestin, että tulee myös niitä tilanteita missä väitteiden veri punnitaan. Kuitenkin, heillä on yhtäläinen äänioikeus, ja toisinaan minua hieman pelottaa sekin. Ja toisaalta, jopa päättäjätasolta löytyy yllättävän paljon suorastaan epä-älyllistä mutu-argumenttipohjaista kannanottoa.
Olen monesti miettinyt, että pitäisikö lähteä kunnallispolitiikkaan, kun kaupunkisuunnittelu, rakentaminen ja liikenne kiinnostaa niin kovasti. Joskus kuvittelen millaista olisi seistä jossain vaalikojun nurkalla räntäsateessa ja jaella flaijereita ja pinssejä, ja ottaa niskaan myös kaikki se epäasiallinen kuona jota poliitikkojen niskaan jotkut haluavat kaataa, ja ilmeisesti pitävät sitä oikeutenaan. Tämä ajatusleikki on toistaiseksi pitänyt minut kaukana niistä piireistä. En tiedä kuinka pystyisin hillitsemään itseni, jos joku tulisi väittelemään kanssani jostain asiasta josta tiedän olevani paremmin perillä kuin vastaväittelijä. Tai lähinnä se, että vaadin itseltäni paljon kovaa dataa ja asia-argumentteja mielipiteideni tueksi, mutta niin moni ylenkatsoo toisia vain mielikuvien vallassa. Tiedän, että poliitikkojen täytyy kasvattaa ympärilleen tietynlainen suojakuori, etteivät ota itseensä mitään kritiikkiä, vaan pitävät asiat asioina. En kuitenkaan pääse pakoon sitä ajatusta, että esimerkiksi asumisviihtyvyys kaupungissa muodostuu selkeistä, konkreettisista asioista, jotka voitaisiin muuttaa jos vain haluttaisiin, ja kaikilla olisi parempi olla. Jotkut asiat ovat minulle liian tärkeitä, ja ajattelen niiden merkityksen olevan niin suuren, että olen oikeasti harmissani jos hanketta ei voida edistää. Hyväksyn asialliset vasta-argumentit, mutta en hyväksy mielikuvapohjaista toisten päälle sylkemistä. Poliitikko joutuu olemaan se sylkykuppi, jonka ajatustensa eritteillä jotkut turhautuneisuudessaan täyttävät. Ja minä turhautuisin siitä, ettei järkevää keskustelua välttämättä edes saada aikaiseksi monista tärkeistä asioista. Turhaudun jo nyt, vaikken edes ole poliitikko. Ehkäpä osallistumiseni kiivaaseen väittelyyn oli juuri tämän turhauman purkamista.
** ** **
Aika aikaansa kutakin. Routa porsaan kotiin ajaa. Annoin paholaiselle pikkusormen ja ryhdyin tekemään taas lähettihommia yhden päivän viikossa. Katsotaan mitä tapahtuu.
Jälkeenpäin mietin, että miksi lähdin väittelyyn mukaan. Kiivas sananvaihto kesti kymmenisen minuuttia. Onnistuin murskaamaan vastaväittelijän argumentit, kun osoitin ettei hän ollut perehtynyt aiheen viralliseen selvitykseen ollenkaan, vaikka väitti olevansa asiantuntija tunnelirakentamisessa. Yhtäkkiä hän mukamas loukkaantui, ja väitti minun sanoneen ettei hän "tietäisi mistään mitään". Oikaisin, että olin sanonut vain ettei hän tunnu tietävän Kruunuvuorenrannan raideyhteyden selvityksestä mitään, mutta silti jyrisi itsevarmoja väitteitään aiheesta ("puhukaa vaikka enkelin kielellä, mutta ette saa minua muuttamaan mielipidettäni tässä asiassa":). Seuraavaksi hän näki selässäni olevan kitararepun, ja sanoi soittavansa myös viulua ja tietävänsä musiikista kaiken. Lisäksi hän sanoi tietävänsä kaikista asioista niin paljon, etten minä tulisi koskaan oppimaan niin paljon. Ehkäpä jaksoinkin käydä väittelyn loppuun asti, koska tiesin että kamelin selkä on nyt murrettu, ja loppu on vain viimeisten naulojen niittaamista vastaväittäjän arkkuun. Toisaalta en hyväksynyt sitä, että toinen voisi vain ikäänsä vedoten yrittää hankkia valta-aseman mielipiteellään ilman minkäänlaisia asiaperusteita. Ehkä juuri tämä mies ei kuitenkaan ole niitä, jotka aina tietävät Hesarin keskustelupalstoilla kaikki asiat kaikissa aiheissa, mutta joku niitäkin kirjoituksia sinne väsää. Ehkäpä halusin vain lähettää kosmokseen viestin, että tulee myös niitä tilanteita missä väitteiden veri punnitaan. Kuitenkin, heillä on yhtäläinen äänioikeus, ja toisinaan minua hieman pelottaa sekin. Ja toisaalta, jopa päättäjätasolta löytyy yllättävän paljon suorastaan epä-älyllistä mutu-argumenttipohjaista kannanottoa.
Olen monesti miettinyt, että pitäisikö lähteä kunnallispolitiikkaan, kun kaupunkisuunnittelu, rakentaminen ja liikenne kiinnostaa niin kovasti. Joskus kuvittelen millaista olisi seistä jossain vaalikojun nurkalla räntäsateessa ja jaella flaijereita ja pinssejä, ja ottaa niskaan myös kaikki se epäasiallinen kuona jota poliitikkojen niskaan jotkut haluavat kaataa, ja ilmeisesti pitävät sitä oikeutenaan. Tämä ajatusleikki on toistaiseksi pitänyt minut kaukana niistä piireistä. En tiedä kuinka pystyisin hillitsemään itseni, jos joku tulisi väittelemään kanssani jostain asiasta josta tiedän olevani paremmin perillä kuin vastaväittelijä. Tai lähinnä se, että vaadin itseltäni paljon kovaa dataa ja asia-argumentteja mielipiteideni tueksi, mutta niin moni ylenkatsoo toisia vain mielikuvien vallassa. Tiedän, että poliitikkojen täytyy kasvattaa ympärilleen tietynlainen suojakuori, etteivät ota itseensä mitään kritiikkiä, vaan pitävät asiat asioina. En kuitenkaan pääse pakoon sitä ajatusta, että esimerkiksi asumisviihtyvyys kaupungissa muodostuu selkeistä, konkreettisista asioista, jotka voitaisiin muuttaa jos vain haluttaisiin, ja kaikilla olisi parempi olla. Jotkut asiat ovat minulle liian tärkeitä, ja ajattelen niiden merkityksen olevan niin suuren, että olen oikeasti harmissani jos hanketta ei voida edistää. Hyväksyn asialliset vasta-argumentit, mutta en hyväksy mielikuvapohjaista toisten päälle sylkemistä. Poliitikko joutuu olemaan se sylkykuppi, jonka ajatustensa eritteillä jotkut turhautuneisuudessaan täyttävät. Ja minä turhautuisin siitä, ettei järkevää keskustelua välttämättä edes saada aikaiseksi monista tärkeistä asioista. Turhaudun jo nyt, vaikken edes ole poliitikko. Ehkäpä osallistumiseni kiivaaseen väittelyyn oli juuri tämän turhauman purkamista.
** ** **
Aika aikaansa kutakin. Routa porsaan kotiin ajaa. Annoin paholaiselle pikkusormen ja ryhdyin tekemään taas lähettihommia yhden päivän viikossa. Katsotaan mitä tapahtuu.
keskiviikko 10. syyskuuta 2008
Otin kuvan
Satuin paikalle tänään, kun ratikka ja rekka olivat juuri kolaroineet. Nappasin muutaman kuvan kännykällä, kiirehdin kotiin, photoshoppasin hieman ja lähetin kuvan Hesariin. Ehdin ensimmäisenä, ja näin ollen tapporahat olivat minun.
Linkki uutiseen
Tästä se lehtikuvaajan ura urkenee varmasti.
Kännykkäkamera on sikäli kätevä, että on ainakin teoriassa mahdollisuus ottaa kuvia milloin ja missä tahansa. Harvemmin se parempi kamera on silloin mukana, kun maailmalla sattuu ja tapahtuu. Ei sillä, että tuo kuva mitään suurta lisäarvoa verkkohesarin uutiselle antaisi; ratikan ja auton yhteentörmäyksessä ei liene mitään erikoista useimmille. Mutta tuleepahan päivään hieman säpinää, kun voi kilvoitella että ehtiikö ensin. Kaikillahan on nykyään kännykkäkamerat, ja netti hukkuu kuviin.
Nyt on siis treenattu tällaisella Mannerheimintien rutiinitapauksella. Seuraavalla kerralla olen jo näppärämpi, tiedä vaikka ohi pyyhältäisi lentävä lautanen.
Linkki uutiseen
Tästä se lehtikuvaajan ura urkenee varmasti.
Kännykkäkamera on sikäli kätevä, että on ainakin teoriassa mahdollisuus ottaa kuvia milloin ja missä tahansa. Harvemmin se parempi kamera on silloin mukana, kun maailmalla sattuu ja tapahtuu. Ei sillä, että tuo kuva mitään suurta lisäarvoa verkkohesarin uutiselle antaisi; ratikan ja auton yhteentörmäyksessä ei liene mitään erikoista useimmille. Mutta tuleepahan päivään hieman säpinää, kun voi kilvoitella että ehtiikö ensin. Kaikillahan on nykyään kännykkäkamerat, ja netti hukkuu kuviin.
Nyt on siis treenattu tällaisella Mannerheimintien rutiinitapauksella. Seuraavalla kerralla olen jo näppärämpi, tiedä vaikka ohi pyyhältäisi lentävä lautanen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)