Kalenteri täyteen ja downshifting

Alkuvuosi oli toiminnallinen tyhjiö elämässäni. Luulin, että myös vuodenvaihteessa olisi mahdollista löytää oman alan töitä, mutta toisin osoittautui. Valmistumisen tuoksinassa ei olisi vähempää kiinnostanut miettiä seuraavaa askelta, vaan heitin sen murheen suosiolla tammikuun puolelle. Kun sitten aloin keräillä itseäni kokoon ja etsimään lisää töitä, olikin hommat kiven alla. Edes ns. tavallisia töitä ei oikein ollut missään. Ennestäänhän minulla oli vain yksi työpäivä soitonopetushommissa. Onnistuin hankkimaan toisen päivän, mutta silloinkin olen vajaatyöllistetty.

Olin juuri irrottautunut pyörälähetin osa-aikaisesta duunista, koska homma alkoi maistua puulta taas kerran. Tällä kertaa tein lähdön hieman tahdikkaammin kuin aikaisemmalla kerralla: kysyin ensin, että olisiko muuta kuin lähettihommaa, esim. toimistoa. Vastaus oli että ei. Sovimme, että etsin työtä muualta. Löysinkin yhden duunin, joka muistutti paljon aikaisempaa, mutta jossa ei käytetä polkupyörää. Lähetin hakemuksen, johon vastattiin viikon kuluttua. Minut kutsuttiin työhaastatteluun, joka olisi kahta viikkoa myöhemmin. Viikkoa ennen haastattelua sain viestin, että aikaa olisi siirrettävä taas viikolla eteenpäin. Kun päivä koitti, minulle soitettiin aamulla, että haastattelua olisi edelleenkin siirrettävä myöhemmäksi. Tässä vaiheessa aloin pitää yritystä aivan pelleilynä, ja kehittelin mielessäni kaikenlaisia vinoiluja takataskuun, mikäli haastattelu joskus oikeasti toteutuisi. Ajattelin, että tuskinpa sieltä töitä saisin, ja että eipä taida tuo firma olla kovin vakavasti otettava työnantaja.

Noh, haastattelu tosiaan toteutui lopulta. Haastattelija vaikutti hyvin kiireiseltä ja tiukalta pikkubisnesmieheltä. En oikeastaan saanut edes suunvuoroa puolituntisen alkuvaiheessa, kun kysymyksiä tuli sarjatulella. Oma asenteeni oli varsin rento, koska en oikeastaan odottanut haastattelulta enkä koko firmalta yhtään mitään. Loppupuolella pääsin latelemaan muutamia ajatuksiani yrityksen toimialasta, ja kerroin näkemyksistäni alan tulevaisuudesta ja nykyhaasteista. Haastattelija yllätyksekseni kuunteli minua, ja odotukseni kirkastuivat hieman.

Viikon kuluttua sain puhelun, että yrityksessä oli päädytty minuun, ja perehdytyksestä ennustettiin ennätyksellisen lyhyttä aikaisemmasta työkokemuksestani johtuen. Olinkin kaksi päivää perehdytyksessä, jonka jälkeen aloitin hommat itsenäisesti. Voi pojat, kuinka tämä työ tuntuukin lomailulta verrattuna aikaisempaan. Itse asiassa työn sisältö on kuin olisi lohkaistu vain yksi osa aiemmasta työstäni, johon saan keskittyä täysin häiriintymättä. Palkkakin pysyi samana; keikkamyynnin tuomasta kokemuksesta näyttää olevan jotain hyötyä, kun pystyin noudattamaan taktiikkaa jossa asiakas saa hoitaa tinkimisen. Palkkatoiveestani nimittäin sanottiin useamman kerran, että se on korkeampi kuin mitä normaalisti aloittavalle työntekijälle maksetaan. En vastannut muuta kuin "vain niin". Ja kun työnantaja ei omaa tarjoustaan kuitenkaan esittänyt, niin sopimukseen päätyi oma toivomukseni sellaisenaan.

Nyt on siis ne kaksi soitonopetuspäivää, ja kaksi tai kolme päivätyö-päivää viikossa. Satunnaisille keikoille löytyy kalenterista aikaa mukavasti. Töitä tehdään kahdessa vuorossa, joten on mahdollista vaihdella vuoroja joustavasti muiden menojen mukaan.

Koulusta päästyäni halusin sotkeutua niin moneen "oman musiikin projektiin" kuin mahdollista. Nyt niitä onkin siunaantunut laskutavasta riippuen kolme tai neljä. Kalenteri on siis täyttynyt alkuvuoden tyhjiön jälkeen, ja nyt täytyy alkaa olla taas tarkkana ettei lupaudu useampaan juttuun kuin mihin rahkeet riittävät. Olen huono keskittymään useampaan projektiin samanaikaisesti. Tai eihän sellainen ole edes keskittymistä; keskittymiseen ikäänkuin implikoituu se, että ollaan yhdessä kerrallaan. Minun kohdallani monta päällekkäistä projektia johtaa helposti siihen, etten saa tehtyä mitään yhdessäkään, ellei joku potki persuksille jatkuvasti. Ehkäpä jonkinlainen matalan intensiteetin idea pitäisi omaksua tässä tilanteessa, koska kuitenkin suurin osa projektien kuormituksesta tulee oman pääni sisäisestä myllerryksestä. Itse työsuorite ei musiikkiprojektissa välttämättä ole kovin kummoinen, mutta pitkällinen henkisen vireyden hakeminen saa sen tuntumaan aivan toiselta.

Ehkäpä tavoitteissa ja työnteon asenteessa pitäisi omaksua jatkuvasti enemmän suosiota saava downshifting-idea, eli että hiljaa hyvä tulee. Ja että yhteisillä ponnistuksilla saadaan aikaiseksi enemmän kuin yksilötason päämäärättömällä pähkäilyllä. Olenhan luonteeltani enemmänkin yksinäinen susi, joka haluaa erakoitua työntekemisen ajaksi, jotta omat alkuperäiset ideat pääsevät kasvamaan täyteen kukoistukseensa.