sunnuntai 7. syyskuuta 2008

Makeistenkuluttajan asemaa on huononnettu

Fazer on suorittanut toimen, jolla se parantaa liiketaloudellista kannattavuuttaan: Ässä-mix -makeiskoosteen paino on pudonnut 200 grammasta 180 grammaan hinnan pysyessä entisellään. Hämäyksen vuoksi pussin muoto on muutettu neliömäisestä suorakaiteen muotoiseksi, millä kuitenkin onnistutaan sumuttamaan vain lapsia, jotka nyt ilmeisesti saadaan luulemaan, että pussi on suurempi koska se näyttää kaupan hyllyssä entistä korkeammalta. Muutos huonompaan ei kuitenkaan jää valveutuneelta karkinkuluttajalta noteeraamatta.

tiistai 26. elokuuta 2008

City-lehti ja vanheneminen

City-lehden lukeminen oli minulle säännöllinen rutiinitoiminto 90-luvun lopulta viime vuosiin saakka. Muistan, että pidin lehteä hyvänä ja tarpeellisena, ja puolitietoisesti olin sitä mieltä, että olen ns. nuori aikuinen niin kauan kuin luen City-lehteä säännöllisesti. En tiedä miksi, mutta siltä se vain tuntui.

En edes muista, milloin luin City-lehteä viimeksi. Ehkä jo joskus kolme vuotta sitten havahduin siihen kuinka pinnallisia ja tyhjiä lehden artikkelit ovat. Monet toimittajat haluavat tuoda omaa persoonaansa esille vähintään yhtä paljon kuin juttujen aiheita. Aiheet kiertävät kehää, eikä mihinkään oteta kantaa, tai tuoda esiin kriittistä näkökulmaa. Jos jotain tuodaan esiin, niin korkeintaan muutamassa kuukaudessa ohi meneviä muoti-ilmiöitä.

Onko City-lehti ollut aina sellainen, vai onko se muuttunut? Olenko minä oikeasti vanhentunut? Naurattaa ajatella, että City-lehti on symboloinut minulle jonkinlaista nuoruuden loputonta jatkumista, tai lähinnä 20+ -ikävaiheeseen jämähtämistä. Nyt tuntuu, että se on lähinnä symboloinut myöhäisteini-ikää ja siihen liittyvää hapuilua.

Muistan kyllä myös lapsena miettineeni sellaisia meta-ajatuksia, että olin etukäteen haikea siitä että joskus tulee aikuiseksi, ja sitten joutuu luopumaan kaikista mielikuvitusleikeistä ja kaikki tulee olemaan tylsää. Onneksi niin ei käynyt. Tai siis, joko en ole vieläkään aikuinen, tai sitten en vain ole kadottanut lapsuudesta asti periytyvää mielikuvitusleikittelyn kykyä vanhenemisen myötä. Eli antaa City-lehden vain jäädä menneisyyteen.

sunnuntai 17. elokuuta 2008

Ilmankosteus

Nyt on älyttömän kosteaa. En tiedä onko tämä normaalia vuodenaikaan nähden, mutta kosteusmittari on näyttänyt jo päivätolkulla lukemia 60 suhteellisuusprosentin tienoilla, ja ylikin.

Ostaessani kokopuisen akustisen kitaran talvella 2007, hankin myös digitaalisen kosteusmittarin voidakseni tarkkailla ilmankosteuden muutoksia. Kitaralle ihanteellinen ilmankosteus olisi se, minkä vallitessa rimoitus on liimattu sen kanteen. Kansipuu on hyvin ohut verrattuna paksuihin rimoihin, ja ne elävät kosteuden muuttuessa eri tahtiin, jolloin ääritilanteessa kansi heikompana kappaleena halkeaa ensin, koska se ei kestä kosteuselämisestä aiheutuvaa jännitystä. Useimmat kitarat liimataan kasaan 45 prosentin suhteellisesssa kosteudessa, eli se olisi ihanne myös kotona. No, digitaalinen mittari näyttää juuri nyt 62:a prosenttia. Minulla on myös perinteinen mekaaninen mittari, joka näyttää 66 prosenttia. Totuus lienee jossain niiden välissä. Mutta ei tässä vielä huolta ole, vasta 70 prosentin yläpuolella kannattaa huolestua, ja silloinkin vasta mikäli kosteus on jatkunut vähintään kolme vuorokautta. Olen siis kitarani vuoksi erityisellä tavalla tietoinen ilmankosteudesta. Keväällä se oli alimmillaan 25 prosentin tienoilla. On se hurjaa tämä kosteuden vaihtelu.

Hiukseni kihartuvat näissä ilmankosteuksissa. Mekaanisessa kosteusmittarissa on sisällä synteettinen hius, jonka asennon perusteella viisari kääntyy. Päässäni on siis luomu-kosteusmittari, tai oikeastaan tuhansia sellaisia. Ehkä voisin alkaa myydä kosteusmittauspalvelua hyvään hintaan? Marssin vain paikalle ja mittaan hiuksieni vallitsevan pituuden. Helppo elämä.

Arveluttaa ajatella, kuinka kosteaksi meininki voi mennä nyt iltaisin, kun on meneillään Art Goes Kapakka -baarifestivaali. Onneksi minulla on kosteusmittaukset hallussa.

sunnuntai 15. kesäkuuta 2008

Viruksista ja haittaohjelmista

Sain koneeseeni sitkeän Messenger -viruksen, jonka kimpussa tuli painittua pari viikkoa. Virus saatiin poistettua, ja koko episodin ansiosta sain kosolti uusia skrädäilytaitoja. Tapahtumat saivat alkunsa, kun virus pääsi ensin heilan koneeseen. Hänen Messengerinsä aloitti "keskustelun" kaverin nimissä, ja ruudussa oli linkki jollekin nettisivulle. Pahaa-aavistamattoman klikkauksen seurauksena läppärille latautui raskas haittaohjelma, joka jumitti konetta pahoin. Otin koneen luokseni hoitoon, ja siirrellessäni usb-tikulla virusohjelmia omalta koneeltani saastuneelle koneelle, sai myös oma auttajakoneeni tartunnan. Siinä sitä sitten oltiin. Onneksi nurkasta löytyi vielä kolmas kone, vanhemmiltani vanhuuspäiviään viettämään pelastettu läppäri. Sillä pystyttiin surffailemaan netissä tuskastuttavan kamppailun aikana.

Virus oli ilmeisen tunnettu Backdoor.win32... jotain -niminen. Latasin Avastin, Avirin, Ad-awaren, SmitFraudin, Kasperskyn ja Spybotin, joista ensimmäiset eivät löytäneet virusta. Kasperskya en ensin asentanut, koska se vaati ensin Zone Alarm-palomuurin poistamista. Kun tulosta ei kuitenkaan tullut, poistin Zone Alarmin ja asensin Kasperskyn, joka ilokseni löysi viruksen välittömästi. Oma kone puhdistui ilmeisesti kokonaan. Heilan läppäri ei jostain syystä puhdistunut, paitsi lopulta yllättävän sattuman kautta: asentaessani Spybotia koneeseen, aktivoitui virus, ja sitten Kaspersky nappasi sen pois kuljeksimasta. Sinnikkään yrittämisen ansiosta säästyimme kalliin kaupallisen virustorjuntaohjelmiston hankkimiselta - vaikka esim. F-secure kyllä toimii hyvin. Mutta vuoden päivityksen ostaminen yhden viruksen vuoksi ei tuntunut mielekkäältä ajatukselta, ja päätin yrittää kotikonstein viimeiseen asti.

Kun oikein eläytyy tilanteeseen, ja hommassa on henkilökohtaisia panoksia, voi virustorjunnasta saada jopa primitiivisiä metsästysviettiin vetoavia fiiliksiä. Eniten tyydytystä antaisi tietysti, jos voisi kostoksi lähettää virustehtailijan omaan koneeseen sellaisen vastalahjan, että sen nilkin kone räjähtäisi silmille käynnistyksen yhteydessä. Mutta pitää olla tyytyväinen, että näinkin pitkään on pärjätty ilman kaupallisia virustorjuntaohjelmia. Pitkällä aikavälillä ne tulevat maksamaan yhtä paljon kuin itse konekin. Onneksi on valmistajia, jotka jakavat netissä ilmaisia kokeiluversioita; vaatii vain huomattavan paljon omaa aktiivisuutta ja vaivannäköä, että esim. tämän kaltaiset haittaohjelmat saadaan eliminoitua. Ensimmäinen varotoimi olisi tietysti, että mitään epäilyttävää ei pitäisi koskaan mennä klikkaamaan netissä. Se taas vaatii paljon netissä surffaamista, jotta oppii erottamaan epäilyttävän ei-epäilyttävästä.

** ** **

Tänään tuli kännykkään ilmeinen haittaohjelmaviesti: lähettäjänä oli nimi H-E Law Firm, ja itse viestissä sanottiin, että olen ko. "lakimiehen" asiakkaan perinnön edunsaaja, ja koko kuusi miljoonaa dollaria tulee tililleni, jos vain vierailen annetulla nettisivulla. Tämä viesti oli minulle lajissaan ensimmäinen, mutta tuli vain mieleen, että kyllä varmaan joku vähemmän mediaa seuraava ja nettiä käyttävä ihminen haksahtaa siihen vastaamaan. Arveluttaa vain, että tuntematon lähettäjä pääsee lähettämään kännykkääni viestin, jossa lukee suoraan lähettäjän nimi, ikäänkuin numero löytyisi valmiiksi puhelimeni muistiosta. Varokaa sitä viestiä.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2008

Viekää mut pois täältä

Eilen illalla minulle tuli voimakkaasti sellainen olo, että Helsinki on pieni kaupunki jossa ei tapahdu koskaan mitään, ja että Suomessa on kylmää ja pimeää suurimman osan vuotta, ja haluaisin mennä johonkin oikeasti suureen ja eläväiseen, tiheästi rakennettuun, sykkivään kaupunkiin, jossa kadut eivät ole pelkästään välttämättömiä kulkuväyliä, vaan myös ihmisten ajanviettopaikkoja. Olisiko Lontoo, Pariisi, Berliini, New York tai Los Angeles mitään?

Tunne vain vahvistui tänään päivällä käydessäni asioilla keskustassa. Kyllähän Helsinkikin herää eloon kesän tultua, mutta siltikin kaupunkitilan haltuunotto on täällä vielä varsin alkutekijöissään. Nämähän eivät ole mitään ennenkuulumattomia ajatuksia, mutta on mielenkiintoista kuinka minulle tuli tämä juuri nyt niin voimakkaasti mieleen. On aina sanottu, että suomalaiset ovat sisäänpäinkääntyneitä johtuen kylmästä ilmastosta ja talven pimeydestä. Aikaisemmin en ole lotkauttanut korvaani tälle kliseelle, mutta eilen illalla kävellessäni kadulla en voinut ajatusta toisinkaan pukea. Tämä on jopa itseironista, koska olen maalta kotoisin, ja olen aina pitänyt tilasta ja rauhallisuudesta. Olen aina etsinyt rauhaa, ja olen halunnut ottaa oman tilani ja etäisyyteni toisiin. Nyt yhtäkkiä kaipaan johonkin eloisaan, lämpimään ja sykkivään paikkaan, joka olisi yhteisöllisempi.

Jos saisin valita vapaasti, haluaisin että asuinpaikkani olisi suurehko eloisa kaupunki lähellä merta. Siellä olisi puhdas ilma, virikkeellinen kulttuurielämä, eikä teollisuuden ja autoliikenteen haittoja. Siellä olisi tiivis yhdyskuntarakenne ja paljon palveluelinkeinoja. Koko kaupunki olisi yhtä suurta tiiviisti rakennettua kantakaupunkia, jossa olisi siellä täällä vehreitä puistoja. Kantakaupungin ja sitä ympäröivän maaseudun raja olisi tarkka, ja kaupungin ulkopuolelle olisi nopeaa ja kätevää mennä kaupunkijunalla vaikkapa maastopyöräilemään. Kaupunki olisi sellainen, että lähes koko nykyisen pk-seudun väestö olisi kehä I:n sisäpuolella, ja ulkopuolella olevat omakotitalopesäkkeet olisivat sijoitetut kaupungista poispäin lähtevien junaraiteiden varrelle. Kaikki asumismuodot ja väestöryhmät olisi sekoitettu keskenään ympäri kaupunkia, samoin kuin asunnot ja työpaikat ylipäätään. Kaduilla ja puistoissa olisi tilaa pelata jalkapalloa ja pitää spontaaneja bileitä. Ihmiset liikkuisivat paljon ulkona kävellen ja pyöräillen, kohtaisivat toisiaan ja kokisivat olevansa jonkinlaisessa yhteisössä keskenään. Helsinki on hieman tämänsuuntainen paikka kesäisin, mutta syksyn tullen ihmisten on pakko vetäytyä sisätiloihin ja keskittyä vain ansiotöihinsä.

Ehkäpä Amsterdam tai jokin muu Helsinkiä hieman eteläisempi vastaava kaupunki voisi olla tuollainen?

Onkohan sisälläni nyt tapahtunut suurikin muutos, kun kaipaan toisenlaiseen ympäristöön kuin ennen? Tosin, muutto Helsinkiin kahdeksan vuotta sitten oli toivottu asia, että sikäli olen kyllä aina halunnut kaupunkiin. Mutta katsellessani eilen illalla google mapsista maailman metropoleja, ja sitten menin Helsinkiin, niin ensimmäinen ajatukseni oli, että "kuinka soma pieni kylä". Olen aina nauranut maakunnissa asuvien ajatukselle siitä, että Helsinki olisi jotenkin erityisen suuri ja vilkas paikka, vaikken ole itse edes käynyt paljoa isommissa kaupungeissa, paitsi Istanbulissa. Onhan tämä vilkas seutu verrattuna vaikkapa Saarijärveen, mutta varsin kuollut ajatellen koko maailman mittakaavassa. Ehkäpä minulla kesti lähes kahdeksan vuotta tulla lopullisesti sinuiksi tämän kaupungin kanssa, ehkä jopa koko synnyinmaani kanssa. Nyt olisin valmis näkemään hieman toisenlaista elämää. Tosin, en sitten kyllä pidä jatkuvista paahtavista helteistäkään, mutta oikeastaan minne tahansa saisi minut nyt viedä.

tiistai 18. maaliskuuta 2008

Katukiitäjä II


Kevään lähestyessä on toinenkin pyörä laitettu priimakuntoon. Alla on tosin vielä talvirenkaat, eli edessä 40 mm Hakkapeliitta w240 ja takana 37 mm Schwalbe Racing Ralph. Näillä sitä mentiin koko talvi, vaikka oikeastaan tuota nastoitettua eturengasta tarvitsi ehkä vain 5 - 10 päivänä. Mutta kunhan hiekoitussepelit on harjattu pois kaduilta, niin alkaa slicksikausi, ja pyörä varmaankin lentää allani.

Tässä huollossa vaihdoin siis jarru- ja vaihdevaijerit, vaijerinkuoret, jarrupalat ja tankonauhan, koska entiset olivat kuluneet. Suurempi syy oli kuitenkin se, että pääsin samalla vaihtamaan ne mustiksi - inhosin sitä alkuperäistä hopeanharmaata väriä niissä. Sain myös säädettyä jarrukahvat hieman alemmas, maantiepyörässähän se edellyttää tankonauhan poistamista joka tapauksessa.

keskiviikko 12. maaliskuuta 2008

Rokkarin elämänkerta

Minulle käy harvoin näin, mutta kun Slash -nimisen pohjoisamerikkalaisen rocktähden omaelämänkerta ilmestyi kirjakauppoihin lopputalvesta, oli sen ostaminen minulle päivänselvää. En edes harkinnut tilaavani sitä kirjastosta, vaan ostin kirjan suoraan omakseni. Syy on selvä: joskus vuosien 1988-89 aikaan kuulin Guns ´n Roses -yhtyeen levyä "Appetite For Destruction", ja sen seurauksena ns. tulin uskoon. Levy jätti minuun lähtemättömät jäljet. Se oli tuolloin mielestäni parasta rokkia mitä on koskaan tehty, ja vieläkin pidän tuota levyä ja bändiä yhtenä kovimmista ikinä.

Taisin olla silloin ala-asteen viidennellä tai kuudennella luokalla. Minusta tuntui ehkä hieman oudolta, että yksikään koulukaverini ei erityisemmin noteerannut tätä bändiä. Raahasin heitä koulun jälkeen mukanani kirjastoon kuuntelemaan kyseistä lp-levyä musiikkiostaston kuunteluhuoneeseen tuon tuostakin. Jostain syystä meille kotiin ostettiin äänilevyjä hyvin harkiten, vaikka meillä kyllä oli levysoitin. Kävin siis kuuntelemassa Appetitea kirjaston kuunteluhuoneessa, ikäänkuin se olisi ollut hyvinkin ylevä valinta kaikista saatavilla olevista musiikkiosaston levyistä. Kirjastossa oli myös kasettikopio, joka oli aina lainassa. Onnistuin lainaamaan sen keväällä 1990, kun kävimme isäni kanssa kahdestaan kahden viikon automatkalla Italiassa. Kuuntelin kasettia korvalappustereolla uudestaan ja uudestaan koko matkan ajan, ja opin muistamaan kappaleet ulkoa niin, että saatoin "soittaa" niitä mielessäni milloin vain. Paluumatkalla ostimme Saksasta myös edellisenä vuonna ilmestyneen "Lies" -ep:n. Isossa matka-Mersussa oli paljon tilaa, ja minulla oli mukana myös nylon-kielinen kitara. Rämpytin sillä Lies'in kappaleita aina iltaisin majapaikoissamme. Kun nämä kaksi albumia olivat absorboituneet sisimpääni, aloin kuumeisesti odottaa seuraavaa Use Your Illusion -levyä, jonka julkaisua lykättiin lähes vuoden ajan. Lopulta se ilmestyi elokuussa 1991, jolloin myös hankimme sen (tai siis ne molemmat) vinyyliversiona. Osaan myös kaikki tuon levyn kappaleet ulkoa.

Minua ei ehkä persoonallisuuteni ja ulkoisen olemukseni puolesta arvaisi rankemman katurockin lämpimäksi ystäväksi. G'nR:n jälkeen kuitenkin suurin osa uudemmasta rockista on kuulostanut enemmän tai vähemmän nynnyilyltä, ja kutsunkin sitä tuttavallisesti pissismusiikiksi. Minusta f-sanan viljeleminen ei tee rockista yhtään rankempaa, mutta se oli oikeastaan vain yksi lieveilmiö tässä pitämässäni suorasanaisessa ja blues-pohjaisessa runttauksessa. Itse soittotapa ja biisit puhuvat puolestaan. Kuulen jotain samaa myös suurelle yleisölle tuntemattomaksi jääneessä Shooting Gallery -yhtyeessä, jonka Andy McCoy perusti Los Angelesissa joskus 90-luvun taitteessa. Musiikin suoruus ja raakuus yhdistyvät syvempään tunteellisuuteen, osaamiseen ja perinteiden tuntemiseen. Minun olisi vaikea kuvitella itseni tyypilliseen tuota genreä edustavaan kokoonpanoon. Oli kuitenkin hauska sattuma, kun eräällä hääkeikalla bändiltämme toivottiin Sweet Child 'O Mine -kappaletta, ja pystyin vetäisemään sen lonkalta silmääkään räpäyttämättä.

Jos voisin aikakoneella valita jonkin kohdan historiasta, olisin hyvin kiinnostunut siirtymään vuoden 1985 Los Angelesiin tarkkailemaan sen ajan paikallisten bändien edesottamuksia. En kuitenkaan haluaisi jäädä sinne. Toisaalta, olen nyt niin uppoutunut tähän Slashin kirjaan, että tunnen olevanikin jonkinlaisessa aikakoneessa.