Syksyllä raahasin isäni vanhan retkipyörän kellariin odottelemaan parempia aikoja. Nyt kevään ensi tuulahdusten myötä tuli hirveä hinku alkaa laittamaan sitä kuntoon. Minullahan ei ole muutoin mitään sellaista rentoa baari-/kaupassakäyntipyörää, toistaiseksi ainoastaan tuo huippukevyt ja vikkelä maantieraaseri - tai oikeastaan se on cyclocrossari, mutta slicksit alla uhoan jättäväni sillä kenet tahansa työmatkapyöräilijän taakseni. Kilometrin päässä olevaan keskustaan on kuitenkin harvoin niin kiire, että tuo vauhtireservi tulisi tarpeeseen, eikä lukkopoljinkenkiäkään jaksaisi aina laittaa jalkaan kun lähtee asioille tai baariin. Joten, baari/kaupassakäynti/kruisailupyörä pitää olla, ja tuo isukin vanha DBS Golden Flash saa luvan kokea toisen syntymänsä.
Vehje lienee hankittu taloon jo ennen minun syntymääni, eli joskus 70 -luvun puolivälissä. Sillä on kuitenkin ajettu hyvin vähän, ja se on enimmäkseen seissyt ulkovarastossa viimeiset 30 vuotta. On sillä joskus kuitenkin ajettu, koska takarenkaan kulutuspinta on rispaantunut, ja takahaarukasta löytyi myös sellainen vanha lastenistuimen kiinnitysosa - liekö pyörällä siis kuskattu myös allekirjoittanutta aikana ennen "aktiiviuraani". Nopean kuntokartoituksen tuloksena marssin Biltemaan hakemaan kassillisen halpoja pyörän osia lähinnä haurastuneiden ja hapettuneiden osien tilalle. Ongelmaksi on muodostunut löytää 590 -vannekoon ulkorenkaita. Tuo on ilmeisesti jokin 70 -luvun standardi 26 -tuumaiseksi renkaaksi, koska nykyään kyseinen standardi on 559 milliä. Vain pari valmistajaa tekee edelleen näitä vanhoja 26" renkaita, ja olen varmasti onnekas jos edes yksikin helsinkiläinen pyöräliike pitää niitä hyllyssään. Osista vaihtoon menevät siis satula, kädensijat, jarru- ja vaihdevaijerit ja vaijerinkuoret sekä renkaat. Ensi töikseni olen repinyt rungosta irti kornin Golden Flash -tarran, joka onneksi ei sijainnut lakan alla kuten nykypyörissä. Runkoon jääköön kuitenkin DBS -logo, joka on norjalaisten ylpeys, ja tulee sanoista "den beste sykkel". DBS myytiin Monarkille vuonna 1989, joka sittemmin päätyi jonkinlaisen suuren monikansallisen urheiluvälinekonsernin huomaan. Mutta DBS:ää valmistetaan edelleen, ja haluan omalla yksilölläni kunnioittaa pohjoismaisen pyöränvalmistuksen historiaa singahdellen Kultaisena Salamana pitkin maita ja mantuja. Heh, taitaa pyörä ja kuski olla samaa vuosikertaa.
tiistai 26. helmikuuta 2008
sunnuntai 17. helmikuuta 2008
Aika aikaansa kutakin
Perjantaina hoidin viimeisen virallisen työvuoroni pyörälähettinä. Vajaa vuosi sitä tulikin tehtyä. Luulen kylläkin, että tulen jatkossa vielä keikkailemaan kyseiseen lafkaan satunnaisesti, mutta nyt olen periaatteessa vapaa katselemaan muita hommia.
Kesti kymmenen kuukautta tulla siihen johtopäätökseen, että en haluakaan tehdä sellaista hommaa. Juuri kun työn niksit on opittu, alkaa rutiinit maistumaan puulta, ja kaikki pienet puutteet työehdoissa ja -oloissa tympimään. Ihmettelen jälkeenpäin, kuinka lojaali olenkin ollut työnantajalleni. Uskoin viime aikoihin asti, että asioihin tulee pikku hiljaa parannuksia, ja pystyn vaikuttamaan työhöni. Suorittavassa portaassa tulee kuitenkin raja vastaan, ja minun kohdallani se oli se, kun esimies käski lopettamaan "kitinän ja mussutuksen" - eli rakentavan kritiikin työoloja kohtaan - ja menemään jonnekin muualle töihin, jos en halua tehdä työtä vallitsevilla ehdoilla. Olin ajatellut, että kokeneita työtekijöitä arvostettaisiin siinä määrin, että heidän haluttaisiin pysyvän palveluksessa mahdollisimman pitkään, mutta ilmeisesti näin ei ollut. Jos työehtoihin ja -olosuhteisiin ei ole odotettavissa parannusta, on silloin minun lähdettävä.
Oikeastaan onkin paljon antoisampaa ajella pyörällä vain omaksi huvikseen, kuin työn puolesta. On tietysti ollut mielenkiintoinen elämys oppia lähettipyöräilyn tavoille, kuten autokaistoilla puikkelehtiminen, nopeus, liikennesääntöjen luova soveltaminen, liikennetilanteiden ennakointi, jalankulkijoiden mielenliikkeiden ennakointi ym. Pyörän rassaaminen kenttäolosuhteissa on myös opittu kantapään kautta. Kokemus on ollut sopivasti karaiseva, kun on poljettu heinäkuun helteiden jälkeen myös loppusyksyn räntäsateissa, ja talven pakkasissa ja viimoissa. Käteni paleltuivat parikin kertaa, mutta muuten luonnonvoimien armoilla oleminen on ollut puhdistava kokemus, ja sitä mitä alunperin halusinkin.
On varsin järkevää puntaroida kriittisesti harrastuksen muuttamista työksi. Omaehtoinen tekeminen on aina eri asia kuin työvelvoitteena tekeminen. Tilanne on jokseenkin sama myös sillä alalla, jolla olen muodollisen koulutukseni hankkinut, eli siis musiikin saralla. Tottakai kuluneen vuoden aikana on ollut myös yksittäisiä ilon hetkiä tässä lopettamassani sivutyössä. Esimerkiksi, ei ollut paljoa valittamista, kun kauniina kesäpäivänä työkeikat sattuivat siten, että sain polkea vaikkapa Lauttasaaresta Kaskisaaren, Lehtisaaren ja Kuusisaaren kautta Munkkiniemeen tai Pikku-Huopalahteen, eikä ollut turhaa kiirettä. Tai vaikka olisi ollut kiirekin, mutta sillä hetkellä pyörä kulki kuin unelma, mistä sai mielettömät kiksit, ja maisemat olivat mitä parhaat. Mutta arjen rutiinit tulevat vääjämättä vastaan. Ollessani töissä, en voi päättää itse mitä reittiä tänään ajelisin, vaan on mentävä sitä samaa Sturenkatua, jota olen ajanut 300 kertaa aiemminkin. Tulee vastaan kysymys siitä, että ovatko ne hyvät hetket kaiken sen monotonisena toistuvan arjen arvoisia.
En kuitenkaan tietäisi pyöräilystä läheskään niin paljoa kuin nyt, ellen olisi tätä työrupeamaa tehnyt. Ja on kai se sanottava myös muusikkohommienikin suhteen, että vaikka nyt tekisi mieli vain lopettaa opiskelu tässä loppumetreillä ja vaihtaa alaa, niin kyllä ne kaikki käymäni kurssit ovat olleet itselleni korvaamattomia. En varmaankaan olisi ikinä viitsinyt omaehtoisesti paneutua kaikkeen siihen tietoon improvisoinnista, harmoniasta, analyysistä, sovittamisesta ja kaikesta muusta, ellen olisi tarponut läpi sitä suota tähän asti. Nyt pitäisi vain jaksaa loppuun, että vapautuisin laitoksen ikeestä ja voisin päästää persoonallisuuteni kukan rehottamaan.
Kesti kymmenen kuukautta tulla siihen johtopäätökseen, että en haluakaan tehdä sellaista hommaa. Juuri kun työn niksit on opittu, alkaa rutiinit maistumaan puulta, ja kaikki pienet puutteet työehdoissa ja -oloissa tympimään. Ihmettelen jälkeenpäin, kuinka lojaali olenkin ollut työnantajalleni. Uskoin viime aikoihin asti, että asioihin tulee pikku hiljaa parannuksia, ja pystyn vaikuttamaan työhöni. Suorittavassa portaassa tulee kuitenkin raja vastaan, ja minun kohdallani se oli se, kun esimies käski lopettamaan "kitinän ja mussutuksen" - eli rakentavan kritiikin työoloja kohtaan - ja menemään jonnekin muualle töihin, jos en halua tehdä työtä vallitsevilla ehdoilla. Olin ajatellut, että kokeneita työtekijöitä arvostettaisiin siinä määrin, että heidän haluttaisiin pysyvän palveluksessa mahdollisimman pitkään, mutta ilmeisesti näin ei ollut. Jos työehtoihin ja -olosuhteisiin ei ole odotettavissa parannusta, on silloin minun lähdettävä.
Oikeastaan onkin paljon antoisampaa ajella pyörällä vain omaksi huvikseen, kuin työn puolesta. On tietysti ollut mielenkiintoinen elämys oppia lähettipyöräilyn tavoille, kuten autokaistoilla puikkelehtiminen, nopeus, liikennesääntöjen luova soveltaminen, liikennetilanteiden ennakointi, jalankulkijoiden mielenliikkeiden ennakointi ym. Pyörän rassaaminen kenttäolosuhteissa on myös opittu kantapään kautta. Kokemus on ollut sopivasti karaiseva, kun on poljettu heinäkuun helteiden jälkeen myös loppusyksyn räntäsateissa, ja talven pakkasissa ja viimoissa. Käteni paleltuivat parikin kertaa, mutta muuten luonnonvoimien armoilla oleminen on ollut puhdistava kokemus, ja sitä mitä alunperin halusinkin.
On varsin järkevää puntaroida kriittisesti harrastuksen muuttamista työksi. Omaehtoinen tekeminen on aina eri asia kuin työvelvoitteena tekeminen. Tilanne on jokseenkin sama myös sillä alalla, jolla olen muodollisen koulutukseni hankkinut, eli siis musiikin saralla. Tottakai kuluneen vuoden aikana on ollut myös yksittäisiä ilon hetkiä tässä lopettamassani sivutyössä. Esimerkiksi, ei ollut paljoa valittamista, kun kauniina kesäpäivänä työkeikat sattuivat siten, että sain polkea vaikkapa Lauttasaaresta Kaskisaaren, Lehtisaaren ja Kuusisaaren kautta Munkkiniemeen tai Pikku-Huopalahteen, eikä ollut turhaa kiirettä. Tai vaikka olisi ollut kiirekin, mutta sillä hetkellä pyörä kulki kuin unelma, mistä sai mielettömät kiksit, ja maisemat olivat mitä parhaat. Mutta arjen rutiinit tulevat vääjämättä vastaan. Ollessani töissä, en voi päättää itse mitä reittiä tänään ajelisin, vaan on mentävä sitä samaa Sturenkatua, jota olen ajanut 300 kertaa aiemminkin. Tulee vastaan kysymys siitä, että ovatko ne hyvät hetket kaiken sen monotonisena toistuvan arjen arvoisia.
En kuitenkaan tietäisi pyöräilystä läheskään niin paljoa kuin nyt, ellen olisi tätä työrupeamaa tehnyt. Ja on kai se sanottava myös muusikkohommienikin suhteen, että vaikka nyt tekisi mieli vain lopettaa opiskelu tässä loppumetreillä ja vaihtaa alaa, niin kyllä ne kaikki käymäni kurssit ovat olleet itselleni korvaamattomia. En varmaankaan olisi ikinä viitsinyt omaehtoisesti paneutua kaikkeen siihen tietoon improvisoinnista, harmoniasta, analyysistä, sovittamisesta ja kaikesta muusta, ellen olisi tarponut läpi sitä suota tähän asti. Nyt pitäisi vain jaksaa loppuun, että vapautuisin laitoksen ikeestä ja voisin päästää persoonallisuuteni kukan rehottamaan.
tiistai 18. joulukuuta 2007
Syksy 2007
Lyhyessä ajassa rakkaaksi muodostunut Katukiitäjäni pöllittiin jo monta kuukautta sitten, ja yritän vain unohtaa koko asian. Tilalla on ollut jo pitkään uusi ja hienompi kiitäjä. Siitä ehkä kuvia myöhemmin.
** ** **
Myrskyluodolle on tullut määrittelemättömän pituiseksi ajaksi naikkonen asustelemaan, sanotaan vaikka Maija. Hyvä näin.
** ** **
Asuttuani nykyisessä etu-Töölön kämpässäni viisi vuotta, sain vihdoin oman kellarikopin. Asumisväljyyteni parani hieman. Seuraavan viiden vuoden aikana saattaa jo löytyä pesukoneellekin paikka.
** ** **
Olen käynyt jo puolitoista vuotta Suomenlinnassa kerran viikossa opettamassa lapsille kitaransoittoa. Aina samalla lautalla klo 16 matkustaa Suomenlinnaan myös eräs henkilö, jota en tunne lähemmin. Hänellä on päähänpinttymä hakeutua istumaan lautalla minun lähelleni. Jostain syystä en pidä siitä, ja taktiikakseni onkin muodostunut odottaa, että hän ensin valitsee oman paikkansa, ja sitten minä menen jonnekin muualle.
** ** **
Marras-joulukuun vaihteessa matkustin. Isäni täytti 60 vuotta, ja sen kunniaksi lähdimme Maltalle viikoksi. Seurueeseeni kuuluivat minä, vanhempani ja sisareni perhe. Loma oli rentouttava. En erityisesti ihastunut Maltaan, mutta välimerellinen tunnelma oli kuitenkin nasta. Yhtenä päivänä vuokrasin fillarin ja kokeilin vasemmanpuoleista liikennettä. Jostain syystä Maltalla ei juuri pyöräillä, viiden tunnin aikana näin vain yhden pyöräilijän itseni lisäksi. Liityin jäseneksi maltalaiseen dvd -vuokraamoon, ja viikon aikana katselin majapaikassamme kasan rästiin jääneitä elokuvia. En pidä lentämisestä. Nousut ja laskut ovat epämukavia ja pahoinvointia aiheuttavia. Jalkatilaa ei ole tarpeeksi. Koneen ilmastointi pitää niin kovaa meteliä ettei mp3 -soittimella voi kuunnella mitään rentouttavaa. Lentomatkustajat ovat karjaa, jota paimennellaan kilometritolkulla lähtöportilta toiselle. Loputtomissa turvatarkastuksissa jään aina metallinpaljastimessa kiinni jostain. Milloin se on vyö, milloin ruuvipohjakengät. Turvatarkastuspisteessä puolialastomaksi riisuutuessani mietin, että olenko sika- vai nautakarjaa. Frankfurtin lentokenttä tuli tutuksi.
** ** **
Myrskyluodolle on tullut määrittelemättömän pituiseksi ajaksi naikkonen asustelemaan, sanotaan vaikka Maija. Hyvä näin.
** ** **
Asuttuani nykyisessä etu-Töölön kämpässäni viisi vuotta, sain vihdoin oman kellarikopin. Asumisväljyyteni parani hieman. Seuraavan viiden vuoden aikana saattaa jo löytyä pesukoneellekin paikka.
** ** **
Olen käynyt jo puolitoista vuotta Suomenlinnassa kerran viikossa opettamassa lapsille kitaransoittoa. Aina samalla lautalla klo 16 matkustaa Suomenlinnaan myös eräs henkilö, jota en tunne lähemmin. Hänellä on päähänpinttymä hakeutua istumaan lautalla minun lähelleni. Jostain syystä en pidä siitä, ja taktiikakseni onkin muodostunut odottaa, että hän ensin valitsee oman paikkansa, ja sitten minä menen jonnekin muualle.
** ** **
Marras-joulukuun vaihteessa matkustin. Isäni täytti 60 vuotta, ja sen kunniaksi lähdimme Maltalle viikoksi. Seurueeseeni kuuluivat minä, vanhempani ja sisareni perhe. Loma oli rentouttava. En erityisesti ihastunut Maltaan, mutta välimerellinen tunnelma oli kuitenkin nasta. Yhtenä päivänä vuokrasin fillarin ja kokeilin vasemmanpuoleista liikennettä. Jostain syystä Maltalla ei juuri pyöräillä, viiden tunnin aikana näin vain yhden pyöräilijän itseni lisäksi. Liityin jäseneksi maltalaiseen dvd -vuokraamoon, ja viikon aikana katselin majapaikassamme kasan rästiin jääneitä elokuvia. En pidä lentämisestä. Nousut ja laskut ovat epämukavia ja pahoinvointia aiheuttavia. Jalkatilaa ei ole tarpeeksi. Koneen ilmastointi pitää niin kovaa meteliä ettei mp3 -soittimella voi kuunnella mitään rentouttavaa. Lentomatkustajat ovat karjaa, jota paimennellaan kilometritolkulla lähtöportilta toiselle. Loputtomissa turvatarkastuksissa jään aina metallinpaljastimessa kiinni jostain. Milloin se on vyö, milloin ruuvipohjakengät. Turvatarkastuspisteessä puolialastomaksi riisuutuessani mietin, että olenko sika- vai nautakarjaa. Frankfurtin lentokenttä tuli tutuksi.
sunnuntai 19. elokuuta 2007
Myymälävaras
Minua nauratti tänään sisäisesti, kun olin kaupassa lehtihyllyn äärellä selailemassa aikakauslehtiä. Keski-ikäinen nainen hengaili sivummalla, ja aikansa seisoskeltuaan nappasi käteen nopeasti muutaman ylähyllyn aikuisviihdejulkaisun, ja sujautti ne kassiinsa. Sitten näin kuinka hän tyynesti käveli kassajonojen ohi maksamatta. Ilmeinen myymälävarkaus, mutta minua vain nauratti enemmän, kun ajattelin mitä olisi tapahtunut jos olisin ilmiantanut hänet. Olisin saattanut itseni vielä enemmän naurunalaiseksi. Olisiko pitänyt kailottaa kovaan ääneen vartijoille, että "myymälävaras, myymälävaras! Tuo nainen pölli pornolehtiä!" Hehee, ajatus hymyilytti koko matkan kotiin.
Itse tarkastin vain, olisiko ollut uutta Fillari- tai Pikseli -lehteä tarjolla; ei ollut.
Itse tarkastin vain, olisiko ollut uutta Fillari- tai Pikseli -lehteä tarjolla; ei ollut.
tiistai 7. elokuuta 2007
Törmäsinpä dokumenttiin
Olen varmaan pahasti missannut jotain, kun tämä dokkari tuli minulle puolittain yllätyksenä. Sen verran monta vuotta tapauksesta on jo kulunut, että sen hyväksyy osana historiaa. Dokumentin katsottuaan ei kuitenkaan voi juuri muuta hyväksyä kuin sen, että tehtyä ei saa tekemättömäksi. Jos joku minun lisäkseni ei ollut vielä tästä näkökulmasta tietoinen, niin ole hyvä ja katso. Vedä sitten omat johtopäätöksesi. Toisaalta, mitäpä muuta voisi enää lisätä kyseisen maantieteellisen alueen hallinnollisiin sotkuihin.
tiistai 10. heinäkuuta 2007
Katukiitäjä 2.0

Keväällä hankkimani pyörä ei kauaa pysynyt kuluttajamallisena, vaan muutama oleellinen muutos oli selkästi tarpeellinen käytännön käyttökokemusten perusteella. Ensiksi ajoasento tuntui liian pystyltä, ja tuuli hidasti vauhtia turhan usein. Pyöräliikkeen setä myi minulle ns. joutsenkaula -ohjainkannattimen, jolla stongan saa säädettyä mihin asentoon haluaa. Ajelinkin sillä muutaman viikon, kunnes parempi ratkaisu kirkastui mieleen: käänsin vain alkuperäisen stemmin väärinpäin, ja laitoin leveän riser -tangon tilalle kapeamman suoran tangon. Johan tuli pyörästä urheilullinen. Joutsenkaula -stemmi oli umpirautaa, ja siten hurjan painavakin.
Seuraavaksi alkoi risomaan vaihteet - tai ennemminkin se, että vaikka en käytä niitä, niin rattaan kuluessa on uusittava koko rataspakka. Toisaalta, paras välityssuhde muodostui keskiöpakan 36 -piikkisen ja takapakan 13 -piikkisen yhteispelillä, mutta en voinut silläkään ajaa koska silloin ketjulinja ei ollut suora. Enimmäkseen ajelinkin yhdistelmällä 36 - 15, ja kovemmissa vauhdeissa heitin vaihtajalla eteen 48 -piikkisen. Ihannevälitys oli kuitenkin jostain siltä väliltä.
Apu löytyi Da Bomb -merkkisestä sinkula-adapterista, jolla vaihdepyörän voi muuttaa yksivaihteiseksi. Pakettia myy ainakin Best Brakes Lauttasaaressa. Poistin pyörästä taka- ja etuvaihtajat, vaijerit, rataspakan ja keskiörattaat. Jätin eteen ainoastaan ison 48:n, jonka siirsin keskelle. Taakse valitsin sinkulakitin mukana tulleen 18 -piikkisen, jolloin välityssuhteeksi muodostui loistava yleiskäyttöinen - ja sopivan urheilullinen - 2,67:1. Useimmiten sinkuloissa käytetään settiä 42 - 16, jolloin suhteeksi tulee 2,63:1, joten varsin lähellä mennään.
Ketjua piti lyhentää, ja onnistuinkin aluksi ryssimään ketjunkatkaisut aloittelijamaisesti. Milloin välitappi pääsi putoamaan kokonaan, milloin ketjun ulkopalan levy vääntyi. Pyörän takahaarukan drop-out on vaihdepyörien tyylisesti vertikaalinen, joten takavaihtajan korvakkeeseen piti laittaa erillinen ketjunkiristäjäratas. Lisäksi passailin ketjun ihanteellisen mittaiseksi laittamalla siihen lyhyen, ns. half-link -palan.
Vanhat osat ovat yhdessä muovipussissa, ja arvioisin pussin painoksi n. 2 kiloa. Lähes sen verran pyörä siis keveni, ja sen kyllä huomaa etenkin ylämäissä. Nälkä kasvaa syödessä; vielä kun laittaisi kunnolliset, kevyet kiekot ja kapeammat slicksit alle, niin vauhti kasvaisi entisestään. Nykyisen stongan tilalle haluaisin ehkä myös maantietangon, jolloin vastatuuleen puskeminen olisi kevyempää, ja mahtuisi helpommin myös bussien väliin puikkelehtimaan. Sitten Konani olisi melkein kuin cyclocross -sinkula, ehkäpä ainoa lajiaan.
** ** **
Osallistuin tänään spontaanisti Kriittiselle Pyöräretkelle. Mielenosoituskulkue muodostui muutamista kymmenistä pyöräilijöistä, jotka haluavat kohdistaa kaupunkilaisten huomion pyöräilijän huonoon asemaan Helsingin liikenteessä. Ajelu kesti ehkä tunnin ja vartin, ja kulkueelle avasi tietä kaksi moottoripyöräpoliisia sekä kaksi fillarikyttää. Vauhti oli odottamattoman rauhallinen, mutta muuten letka ei kai olisi pysynyt kasassa. Ajauduin kuitenkin toistamiseen ryhmän keulille, ja olo tuntui hieman vaivaantuneelta kun en kuitenkaan kokenut olevani varsinainen mielenosoittaja. Lähinnä olin tsekkaamassa meininkiä. Mutta kyllähän pyöräilijät pitäisi huomioida paljon paremmin liikennesuunnittelussa. Monilla valtaväylillä ei ole ollenkaan pyöräteitä, kuten Hämeentiellä Hakaniemestä Kurviin, tai lähes koko Mechelininkadulla, eikä usealla keskustan kadulla, joilla kuitenkin on vilkas autoliikenne. Ongelmaan löytyy kuitenkin ratkaisu, jos ajaa autokaistalla itse tarpeeksi kovaa ja katselee vain ympärilleen ettei jää kenenkään alle. Pyörä on kuitenkin tien tukkeena, jos se alistetaan autoliikenteen ehdoille. Otankin liikenteessä tiettyjä vapauksia silloin, kun poliisia ei ole näköpiirissä. Tämä ärsyttää joitakin autoilijoita, jotka seurauksena alentuvat suorastaan lapselliseen käyttäytymiseen.
Yksikin idiootti alkoi seuraamaan minua Mannerheimintiellä Oopperalta keskustaan päin. Ohitti, soitti torvea ja hidasteli edessäni. No, helppohan minun oli ohittaa hänet jokaisissa punaisissa valoissa, kun risteäviltä kaduilta ei tullut ketään. Tämä kiehutti autoilijaa entistä enemmän, ja painostus vain yltyi, kunnes hän joutui antautumaan Eduskuntatalon kulmalla kevyen liikenteen vihreille valoille. Olen ajatellut jo pitkään, että auto on liikenteessä eräänlainen norsunluutorni, josta voi osoittaa millaista tahansa käyttäytymistä anonyymisti. Ikäänkuin kirjoittaisi ala-arvoisia haukkumakirjoituksia mielipidepalstalle nimimerkin takaa. Jos kuljettajan naamataulu olisi isona kuvana auton jokaisessa kyljessä, oltaisiin liikenteessäkin ystävällisempiä ja ymmärtäväisempiä. Mutta nykyisellään auto on jokaisen kuljettajan oma valtakunta, ja jotkut käyvät lapsellista valtataistelua valtakuntiensa välillä. Minä ohitan heidän oikealta tai vasemmalta ja jätän tappelemaan keskenään hiekkalaatikolleen.
tiistai 5. kesäkuuta 2007
Katukiitäjä
Poljen pyörällä kaiket päivät. Uusi Kona -pyöräni kiitää pitkin Helsingin katuja. Toiset pyöräilijät ovat pujottelukeppejä. Puolen tunnin jaksoissa menevät aikataulut piiskaavat minut viikoittain uusiin ennätyksiin. Munkkiniemestä Eiraan 15 minuuttia, tai Kalasataman metroasemalta Lauttasaaren Essolle. Kun olen töissä, muutun aivan eri persoonaksi. Ajan päin punaisia, kikkailen autojen välissä, hypin ajoradan ja jalkakäytävän väliä sen mukaan missä milloinkin on nopein reitti. Saan välillä äänimerkkejä autoilijoilta, mutta tiedän että heitä vain ärsyttää se että joutuvat jumittamaan omissa ruuhkissaan. Taistelen tuulta vasten, hengitän bussien sylkemiä pienhiukkasia ja pakenen Aleksanterinkadulla ratikkaa henkeni edestä. Työssäni on vahva elossa olemisen tunne. Sadetta ei oikeastaan edes huomaa, jos välillä vaikka sataa. Sade ei hidasta, vaan toiset pyöräilijät, kävelijät ja vastatuuli.
Olen ryhtynyt syömään kaksi lämmintä ateriaa päivässä, ja silti koko ajan on nälkä. Ruumiiseeni ovat kasvaneet pakarat. Nukun yöt makeasti. Vyötä pitää tiukentaa pari reikää entiseen verrattuna, mutta kehoni massa on kuitenkin kasvanut. Sain siis sitä mitä tilasinkin.
Huhtikuun lopulla aloitin työn, jossa saan tehdä jotain aivan muuta. Tätä olen kaivannut ja tarvinnut jo jonkin aikaa. Olen kyllästynyt leikkimään muusikkoa, ja haluan aikalisän muusikon identiteetistä. Haluan vain tehdä työtä, saada palkkaa ja elää tässä ja nyt. En halua kasailla jotain ainaisia projekteja, tehdä epäkiitollisia bilekeikkoja ja odottaa että sitten kun. Ikuinen keskeneräisyyden tunne on kuluttava. Aina pitäisi olla jokin projekti työn alla, ja pitäisi treenata sitä ja tätä. Tämähän on kuitenkin minun elämäni, ja saan tehdä sillä mitä haluan. Nyt haluan elää näin.
Muutama keikka on siunaantunut tämänkin kesän kiusaksi. Yritän selvitä niistä mahdollisimman vähällä stressillä. Onhan nekin tehtävä, en haluaisi katkaista vähäisiä kontaktejani muusikkoyhteisössä. Mutta olen näköjään jossain vaiheessa alkanut ajatella että soittaminen yleisön edessä ei välttämättä olekaan kaikkein siisteintä mitä voi tehdä. Pyörällä viilettäminen on ainakin tällä hetkellä paljon siistimpää kuin hyppyyttää kännistä karjalaumaa virtsanpolttamilla eilisen hiteillä.
Toki haluaisin rakennella aivan oman, henkilökohtaisen musiikkiprojektini. Ehkäpä siihen löytyy parempi inspiraatio, kun tarkastelen koko touhua hieman etäämmältä ja eri vinkkelistä. Ihmisen identiteetti muodostuu näköjään edelleen hyvin pitkälle ammatin perusteella. Tämä cross-over -elämä onkin mielenkiintoista, koska olen aidosti hyvilläni kertoessani mitä teen tällä hetkellä. Suruttaa ne muusikot, joiden täytyy pitää muusikon mainetta yllä keksimällä aina jotain kuumia "projekteja" jotka ovat "työn alla". Toisaalta tiedän soittajia, jotka tekevät jotain muuta työtä, mutta vaikenevat siitä visusti. Kukin tekee oman valintansa; tiedän että jotkut tahot eivät välttämättä ota minua vakavasti muusikkona, jos tietäisivät tämän hetkisestä ratkaisustani. No, se ei minua kiinnosta, pääasia on että itsestä tuntuu hyvältä. Jos katu-uskottavuus menee työkuvioiden vuoksi, niin minulla ei toisaalta olisi siinä myöskään paljoa hävittävää. Tähänkin asti minut on leimattu ties miksi, toisaalta taas joillekin se tuntuu olevan ongelma etteivät keksi minulle mitään leimaa. Leimaamisen tarve on huvittava ja perseestä.
Kuukauteen en ole saanut vapaapäivää. Koko ajan on ollut jotain menoja työn lisäksi. Tosin sunnuntaina ja maanantaina minulle siunaantui kunnon vapaapäivät, enkä muuta tehnyt kuin nukkunut. Toivotaan että kesän edetessä rutiinit asettuvat uomiinsa kuin myös työn, levon ja vapaa-ajan suhteet.
Olen ryhtynyt syömään kaksi lämmintä ateriaa päivässä, ja silti koko ajan on nälkä. Ruumiiseeni ovat kasvaneet pakarat. Nukun yöt makeasti. Vyötä pitää tiukentaa pari reikää entiseen verrattuna, mutta kehoni massa on kuitenkin kasvanut. Sain siis sitä mitä tilasinkin.
Huhtikuun lopulla aloitin työn, jossa saan tehdä jotain aivan muuta. Tätä olen kaivannut ja tarvinnut jo jonkin aikaa. Olen kyllästynyt leikkimään muusikkoa, ja haluan aikalisän muusikon identiteetistä. Haluan vain tehdä työtä, saada palkkaa ja elää tässä ja nyt. En halua kasailla jotain ainaisia projekteja, tehdä epäkiitollisia bilekeikkoja ja odottaa että sitten kun. Ikuinen keskeneräisyyden tunne on kuluttava. Aina pitäisi olla jokin projekti työn alla, ja pitäisi treenata sitä ja tätä. Tämähän on kuitenkin minun elämäni, ja saan tehdä sillä mitä haluan. Nyt haluan elää näin.
Muutama keikka on siunaantunut tämänkin kesän kiusaksi. Yritän selvitä niistä mahdollisimman vähällä stressillä. Onhan nekin tehtävä, en haluaisi katkaista vähäisiä kontaktejani muusikkoyhteisössä. Mutta olen näköjään jossain vaiheessa alkanut ajatella että soittaminen yleisön edessä ei välttämättä olekaan kaikkein siisteintä mitä voi tehdä. Pyörällä viilettäminen on ainakin tällä hetkellä paljon siistimpää kuin hyppyyttää kännistä karjalaumaa virtsanpolttamilla eilisen hiteillä.
Toki haluaisin rakennella aivan oman, henkilökohtaisen musiikkiprojektini. Ehkäpä siihen löytyy parempi inspiraatio, kun tarkastelen koko touhua hieman etäämmältä ja eri vinkkelistä. Ihmisen identiteetti muodostuu näköjään edelleen hyvin pitkälle ammatin perusteella. Tämä cross-over -elämä onkin mielenkiintoista, koska olen aidosti hyvilläni kertoessani mitä teen tällä hetkellä. Suruttaa ne muusikot, joiden täytyy pitää muusikon mainetta yllä keksimällä aina jotain kuumia "projekteja" jotka ovat "työn alla". Toisaalta tiedän soittajia, jotka tekevät jotain muuta työtä, mutta vaikenevat siitä visusti. Kukin tekee oman valintansa; tiedän että jotkut tahot eivät välttämättä ota minua vakavasti muusikkona, jos tietäisivät tämän hetkisestä ratkaisustani. No, se ei minua kiinnosta, pääasia on että itsestä tuntuu hyvältä. Jos katu-uskottavuus menee työkuvioiden vuoksi, niin minulla ei toisaalta olisi siinä myöskään paljoa hävittävää. Tähänkin asti minut on leimattu ties miksi, toisaalta taas joillekin se tuntuu olevan ongelma etteivät keksi minulle mitään leimaa. Leimaamisen tarve on huvittava ja perseestä.
Kuukauteen en ole saanut vapaapäivää. Koko ajan on ollut jotain menoja työn lisäksi. Tosin sunnuntaina ja maanantaina minulle siunaantui kunnon vapaapäivät, enkä muuta tehnyt kuin nukkunut. Toivotaan että kesän edetessä rutiinit asettuvat uomiinsa kuin myös työn, levon ja vapaa-ajan suhteet.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)