tiistai 18. joulukuuta 2007

Syksy 2007

Lyhyessä ajassa rakkaaksi muodostunut Katukiitäjäni pöllittiin jo monta kuukautta sitten, ja yritän vain unohtaa koko asian. Tilalla on ollut jo pitkään uusi ja hienompi kiitäjä. Siitä ehkä kuvia myöhemmin.

** ** **

Myrskyluodolle on tullut määrittelemättömän pituiseksi ajaksi naikkonen asustelemaan, sanotaan vaikka Maija. Hyvä näin.

** ** **

Asuttuani nykyisessä etu-Töölön kämpässäni viisi vuotta, sain vihdoin oman kellarikopin. Asumisväljyyteni parani hieman. Seuraavan viiden vuoden aikana saattaa jo löytyä pesukoneellekin paikka.

** ** **

Olen käynyt jo puolitoista vuotta Suomenlinnassa kerran viikossa opettamassa lapsille kitaransoittoa. Aina samalla lautalla klo 16 matkustaa Suomenlinnaan myös eräs henkilö, jota en tunne lähemmin. Hänellä on päähänpinttymä hakeutua istumaan lautalla minun lähelleni. Jostain syystä en pidä siitä, ja taktiikakseni onkin muodostunut odottaa, että hän ensin valitsee oman paikkansa, ja sitten minä menen jonnekin muualle.

** ** **

Marras-joulukuun vaihteessa matkustin. Isäni täytti 60 vuotta, ja sen kunniaksi lähdimme Maltalle viikoksi. Seurueeseeni kuuluivat minä, vanhempani ja sisareni perhe. Loma oli rentouttava. En erityisesti ihastunut Maltaan, mutta välimerellinen tunnelma oli kuitenkin nasta. Yhtenä päivänä vuokrasin fillarin ja kokeilin vasemmanpuoleista liikennettä. Jostain syystä Maltalla ei juuri pyöräillä, viiden tunnin aikana näin vain yhden pyöräilijän itseni lisäksi. Liityin jäseneksi maltalaiseen dvd -vuokraamoon, ja viikon aikana katselin majapaikassamme kasan rästiin jääneitä elokuvia. En pidä lentämisestä. Nousut ja laskut ovat epämukavia ja pahoinvointia aiheuttavia. Jalkatilaa ei ole tarpeeksi. Koneen ilmastointi pitää niin kovaa meteliä ettei mp3 -soittimella voi kuunnella mitään rentouttavaa. Lentomatkustajat ovat karjaa, jota paimennellaan kilometritolkulla lähtöportilta toiselle. Loputtomissa turvatarkastuksissa jään aina metallinpaljastimessa kiinni jostain. Milloin se on vyö, milloin ruuvipohjakengät. Turvatarkastuspisteessä puolialastomaksi riisuutuessani mietin, että olenko sika- vai nautakarjaa. Frankfurtin lentokenttä tuli tutuksi.

sunnuntai 19. elokuuta 2007

Myymälävaras

Minua nauratti tänään sisäisesti, kun olin kaupassa lehtihyllyn äärellä selailemassa aikakauslehtiä. Keski-ikäinen nainen hengaili sivummalla, ja aikansa seisoskeltuaan nappasi käteen nopeasti muutaman ylähyllyn aikuisviihdejulkaisun, ja sujautti ne kassiinsa. Sitten näin kuinka hän tyynesti käveli kassajonojen ohi maksamatta. Ilmeinen myymälävarkaus, mutta minua vain nauratti enemmän, kun ajattelin mitä olisi tapahtunut jos olisin ilmiantanut hänet. Olisin saattanut itseni vielä enemmän naurunalaiseksi. Olisiko pitänyt kailottaa kovaan ääneen vartijoille, että "myymälävaras, myymälävaras! Tuo nainen pölli pornolehtiä!" Hehee, ajatus hymyilytti koko matkan kotiin.

Itse tarkastin vain, olisiko ollut uutta Fillari- tai Pikseli -lehteä tarjolla; ei ollut.

tiistai 7. elokuuta 2007

Törmäsinpä dokumenttiin

Olen varmaan pahasti missannut jotain, kun tämä dokkari tuli minulle puolittain yllätyksenä. Sen verran monta vuotta tapauksesta on jo kulunut, että sen hyväksyy osana historiaa. Dokumentin katsottuaan ei kuitenkaan voi juuri muuta hyväksyä kuin sen, että tehtyä ei saa tekemättömäksi. Jos joku minun lisäkseni ei ollut vielä tästä näkökulmasta tietoinen, niin ole hyvä ja katso. Vedä sitten omat johtopäätöksesi. Toisaalta, mitäpä muuta voisi enää lisätä kyseisen maantieteellisen alueen hallinnollisiin sotkuihin.

tiistai 10. heinäkuuta 2007

Katukiitäjä 2.0


Keväällä hankkimani pyörä ei kauaa pysynyt kuluttajamallisena, vaan muutama oleellinen muutos oli selkästi tarpeellinen käytännön käyttökokemusten perusteella. Ensiksi ajoasento tuntui liian pystyltä, ja tuuli hidasti vauhtia turhan usein. Pyöräliikkeen setä myi minulle ns. joutsenkaula -ohjainkannattimen, jolla stongan saa säädettyä mihin asentoon haluaa. Ajelinkin sillä muutaman viikon, kunnes parempi ratkaisu kirkastui mieleen: käänsin vain alkuperäisen stemmin väärinpäin, ja laitoin leveän riser -tangon tilalle kapeamman suoran tangon. Johan tuli pyörästä urheilullinen. Joutsenkaula -stemmi oli umpirautaa, ja siten hurjan painavakin.

Seuraavaksi alkoi risomaan vaihteet - tai ennemminkin se, että vaikka en käytä niitä, niin rattaan kuluessa on uusittava koko rataspakka. Toisaalta, paras välityssuhde muodostui keskiöpakan 36 -piikkisen ja takapakan 13 -piikkisen yhteispelillä, mutta en voinut silläkään ajaa koska silloin ketjulinja ei ollut suora. Enimmäkseen ajelinkin yhdistelmällä 36 - 15, ja kovemmissa vauhdeissa heitin vaihtajalla eteen 48 -piikkisen. Ihannevälitys oli kuitenkin jostain siltä väliltä.

Apu löytyi Da Bomb -merkkisestä sinkula-adapterista, jolla vaihdepyörän voi muuttaa yksivaihteiseksi. Pakettia myy ainakin Best Brakes Lauttasaaressa. Poistin pyörästä taka- ja etuvaihtajat, vaijerit, rataspakan ja keskiörattaat. Jätin eteen ainoastaan ison 48:n, jonka siirsin keskelle. Taakse valitsin sinkulakitin mukana tulleen 18 -piikkisen, jolloin välityssuhteeksi muodostui loistava yleiskäyttöinen - ja sopivan urheilullinen - 2,67:1. Useimmiten sinkuloissa käytetään settiä 42 - 16, jolloin suhteeksi tulee 2,63:1, joten varsin lähellä mennään.

Ketjua piti lyhentää, ja onnistuinkin aluksi ryssimään ketjunkatkaisut aloittelijamaisesti. Milloin välitappi pääsi putoamaan kokonaan, milloin ketjun ulkopalan levy vääntyi. Pyörän takahaarukan drop-out on vaihdepyörien tyylisesti vertikaalinen, joten takavaihtajan korvakkeeseen piti laittaa erillinen ketjunkiristäjäratas. Lisäksi passailin ketjun ihanteellisen mittaiseksi laittamalla siihen lyhyen, ns. half-link -palan.

Vanhat osat ovat yhdessä muovipussissa, ja arvioisin pussin painoksi n. 2 kiloa. Lähes sen verran pyörä siis keveni, ja sen kyllä huomaa etenkin ylämäissä. Nälkä kasvaa syödessä; vielä kun laittaisi kunnolliset, kevyet kiekot ja kapeammat slicksit alle, niin vauhti kasvaisi entisestään. Nykyisen stongan tilalle haluaisin ehkä myös maantietangon, jolloin vastatuuleen puskeminen olisi kevyempää, ja mahtuisi helpommin myös bussien väliin puikkelehtimaan. Sitten Konani olisi melkein kuin cyclocross -sinkula, ehkäpä ainoa lajiaan.

** ** **

Osallistuin tänään spontaanisti Kriittiselle Pyöräretkelle. Mielenosoituskulkue muodostui muutamista kymmenistä pyöräilijöistä, jotka haluavat kohdistaa kaupunkilaisten huomion pyöräilijän huonoon asemaan Helsingin liikenteessä. Ajelu kesti ehkä tunnin ja vartin, ja kulkueelle avasi tietä kaksi moottoripyöräpoliisia sekä kaksi fillarikyttää. Vauhti oli odottamattoman rauhallinen, mutta muuten letka ei kai olisi pysynyt kasassa. Ajauduin kuitenkin toistamiseen ryhmän keulille, ja olo tuntui hieman vaivaantuneelta kun en kuitenkaan kokenut olevani varsinainen mielenosoittaja. Lähinnä olin tsekkaamassa meininkiä. Mutta kyllähän pyöräilijät pitäisi huomioida paljon paremmin liikennesuunnittelussa. Monilla valtaväylillä ei ole ollenkaan pyöräteitä, kuten Hämeentiellä Hakaniemestä Kurviin, tai lähes koko Mechelininkadulla, eikä usealla keskustan kadulla, joilla kuitenkin on vilkas autoliikenne. Ongelmaan löytyy kuitenkin ratkaisu, jos ajaa autokaistalla itse tarpeeksi kovaa ja katselee vain ympärilleen ettei jää kenenkään alle. Pyörä on kuitenkin tien tukkeena, jos se alistetaan autoliikenteen ehdoille. Otankin liikenteessä tiettyjä vapauksia silloin, kun poliisia ei ole näköpiirissä. Tämä ärsyttää joitakin autoilijoita, jotka seurauksena alentuvat suorastaan lapselliseen käyttäytymiseen.

Yksikin idiootti alkoi seuraamaan minua Mannerheimintiellä Oopperalta keskustaan päin. Ohitti, soitti torvea ja hidasteli edessäni. No, helppohan minun oli ohittaa hänet jokaisissa punaisissa valoissa, kun risteäviltä kaduilta ei tullut ketään. Tämä kiehutti autoilijaa entistä enemmän, ja painostus vain yltyi, kunnes hän joutui antautumaan Eduskuntatalon kulmalla kevyen liikenteen vihreille valoille. Olen ajatellut jo pitkään, että auto on liikenteessä eräänlainen norsunluutorni, josta voi osoittaa millaista tahansa käyttäytymistä anonyymisti. Ikäänkuin kirjoittaisi ala-arvoisia haukkumakirjoituksia mielipidepalstalle nimimerkin takaa. Jos kuljettajan naamataulu olisi isona kuvana auton jokaisessa kyljessä, oltaisiin liikenteessäkin ystävällisempiä ja ymmärtäväisempiä. Mutta nykyisellään auto on jokaisen kuljettajan oma valtakunta, ja jotkut käyvät lapsellista valtataistelua valtakuntiensa välillä. Minä ohitan heidän oikealta tai vasemmalta ja jätän tappelemaan keskenään hiekkalaatikolleen.

tiistai 5. kesäkuuta 2007

Katukiitäjä

Poljen pyörällä kaiket päivät. Uusi Kona -pyöräni kiitää pitkin Helsingin katuja. Toiset pyöräilijät ovat pujottelukeppejä. Puolen tunnin jaksoissa menevät aikataulut piiskaavat minut viikoittain uusiin ennätyksiin. Munkkiniemestä Eiraan 15 minuuttia, tai Kalasataman metroasemalta Lauttasaaren Essolle. Kun olen töissä, muutun aivan eri persoonaksi. Ajan päin punaisia, kikkailen autojen välissä, hypin ajoradan ja jalkakäytävän väliä sen mukaan missä milloinkin on nopein reitti. Saan välillä äänimerkkejä autoilijoilta, mutta tiedän että heitä vain ärsyttää se että joutuvat jumittamaan omissa ruuhkissaan. Taistelen tuulta vasten, hengitän bussien sylkemiä pienhiukkasia ja pakenen Aleksanterinkadulla ratikkaa henkeni edestä. Työssäni on vahva elossa olemisen tunne. Sadetta ei oikeastaan edes huomaa, jos välillä vaikka sataa. Sade ei hidasta, vaan toiset pyöräilijät, kävelijät ja vastatuuli.

Olen ryhtynyt syömään kaksi lämmintä ateriaa päivässä, ja silti koko ajan on nälkä. Ruumiiseeni ovat kasvaneet pakarat. Nukun yöt makeasti. Vyötä pitää tiukentaa pari reikää entiseen verrattuna, mutta kehoni massa on kuitenkin kasvanut. Sain siis sitä mitä tilasinkin.

Huhtikuun lopulla aloitin työn, jossa saan tehdä jotain aivan muuta. Tätä olen kaivannut ja tarvinnut jo jonkin aikaa. Olen kyllästynyt leikkimään muusikkoa, ja haluan aikalisän muusikon identiteetistä. Haluan vain tehdä työtä, saada palkkaa ja elää tässä ja nyt. En halua kasailla jotain ainaisia projekteja, tehdä epäkiitollisia bilekeikkoja ja odottaa että sitten kun. Ikuinen keskeneräisyyden tunne on kuluttava. Aina pitäisi olla jokin projekti työn alla, ja pitäisi treenata sitä ja tätä. Tämähän on kuitenkin minun elämäni, ja saan tehdä sillä mitä haluan. Nyt haluan elää näin.

Muutama keikka on siunaantunut tämänkin kesän kiusaksi. Yritän selvitä niistä mahdollisimman vähällä stressillä. Onhan nekin tehtävä, en haluaisi katkaista vähäisiä kontaktejani muusikkoyhteisössä. Mutta olen näköjään jossain vaiheessa alkanut ajatella että soittaminen yleisön edessä ei välttämättä olekaan kaikkein siisteintä mitä voi tehdä. Pyörällä viilettäminen on ainakin tällä hetkellä paljon siistimpää kuin hyppyyttää kännistä karjalaumaa virtsanpolttamilla eilisen hiteillä.

Toki haluaisin rakennella aivan oman, henkilökohtaisen musiikkiprojektini. Ehkäpä siihen löytyy parempi inspiraatio, kun tarkastelen koko touhua hieman etäämmältä ja eri vinkkelistä. Ihmisen identiteetti muodostuu näköjään edelleen hyvin pitkälle ammatin perusteella. Tämä cross-over -elämä onkin mielenkiintoista, koska olen aidosti hyvilläni kertoessani mitä teen tällä hetkellä. Suruttaa ne muusikot, joiden täytyy pitää muusikon mainetta yllä keksimällä aina jotain kuumia "projekteja" jotka ovat "työn alla". Toisaalta tiedän soittajia, jotka tekevät jotain muuta työtä, mutta vaikenevat siitä visusti. Kukin tekee oman valintansa; tiedän että jotkut tahot eivät välttämättä ota minua vakavasti muusikkona, jos tietäisivät tämän hetkisestä ratkaisustani. No, se ei minua kiinnosta, pääasia on että itsestä tuntuu hyvältä. Jos katu-uskottavuus menee työkuvioiden vuoksi, niin minulla ei toisaalta olisi siinä myöskään paljoa hävittävää. Tähänkin asti minut on leimattu ties miksi, toisaalta taas joillekin se tuntuu olevan ongelma etteivät keksi minulle mitään leimaa. Leimaamisen tarve on huvittava ja perseestä.

Kuukauteen en ole saanut vapaapäivää. Koko ajan on ollut jotain menoja työn lisäksi. Tosin sunnuntaina ja maanantaina minulle siunaantui kunnon vapaapäivät, enkä muuta tehnyt kuin nukkunut. Toivotaan että kesän edetessä rutiinit asettuvat uomiinsa kuin myös työn, levon ja vapaa-ajan suhteet.

maanantai 7. toukokuuta 2007

Peikonpojan Turo 1998 - 2007




Perheemme rakas koira Turo nukutettiin tänään iltapäivällä, jotta se välttyisi loppuvaiheiden kärsimyksiltä taistelussaan syöpää vastaan. Turo haudattiin kotipihan laidalla olevaan metsikköön valkoiseen lakanaan kiedottuna. Mukaan leposijaan laitettiin sen rakas punainen purulelu.

Olin halunnut koiran tai kissan jo lapsesta asti, mutta vanhempani keksivät kaikenlaisia esteitä lemmikin hankinnalle: kissa voisi jäädä helposti auton alle läheisellä valtatiellä, isä on allerginen... jne. Lopulta koira kuitenkin tuli taloon vuonna 1998, kun asuin viimeistä vuottani vanhempieni kanssa. Isäni oli tykästynyt berninpaimenkoiriin, ja eräänä päivänä kesän alussa bongasimme Keltaisesta Pörssistä koiran myynti-ilmoituksen: ”myydään berninpaimenkoiran ja rottweilerin sekarotuisia pentuja”. Hinta oli 800 markkaa kappaleelta. Isäni soitti siltä istumalta, ja äidin kanssa kuuntelimme vieressä puhelinkeskustelua kennelin emännän kanssa. Langan toinen pää oli Outokummussa Peikonpojan kennelissä. Kesken puhelun isäni kysyi meiltä, että otetaanko se koira. Nyökyttelimme äidin kanssa, ja niin isä lupasi maksaa satasen varausmaksun. Jäljellä oli enää pentueen suurin urospentu, mutta emme kavahtaneet tätä pelottavaa faktaa, vaikkei meillä ollut koiraa ennen ollutkaan tässä perheessä.

Turo noudettiin 8 –viikkoisena heinäkuussa 1998. Outokumpua se ei jäänyt kaipaamaan, mutta oksensi koko matkan ajan auton lattialle, joka onneksi kuitenkin oli vuorattu sanomalehdillä. Heti kotiin päästyä alkoi täysinäinen pennun elämä; ruoka neljä kertaa päivässä, koko ajan leikkiä ja kaiken mahdollisen pureskelua, ja vähän väliä pikanokoset kun veto loppui. Ensimmäiset yöt menivät ongelmitta, kun kukin vuorollaan nukkui alakerrassa patjalla Turon kanssa. Ensimmäinen kriisi syntyi, kun päätimme vieroittaa sen yöllisestä läheisyydestä ja jätimme sen alakertaan yksin nukkumaan. Muutama yö meni ulvontaa kuunnellessa, mutta sitten helpotti. Muutaman viikon kuluttua Turo oli oppinut sisäsiistiksi, joten se voitiin ottaa yläkertaan yöksi nukkumaan. Siitä lähtien se olikin aina siellä missä laumakin.

Talven 98 – 99 olin välivuodella ja tein tilapäistöitä, joten minulla oli paljon aikaa olla Turon kanssa. Monien mielestä minusta tulikin sen eräänlainen henkinen isäntä, mikä huomattiin aina kun myöhemmin tulin käymään kotona tai Turo oli minulla hoidossa. Vaikka olinkin jo aikuinen, elin selvästi lapsuuttani uudestaan koiran kanssa, jota en ollut aiemmin saanut. Turo kulki mukanani moniin paikkoihin, ja se oli myös aina valmis lähtemään mukaan.

Turo kasvatettiin tarkoituksellisesti mahdollisimman kiltiksi, koska suurikokoinen uroskoira ei sellaisenaan ole helpoimmasta päästä. Turosta tuli hyvin ihmisläheinen, ja se oppi tunnistamaan satoja sanoja ja ilmauksia. Sille puhuttiin paljon, ja se myös kuunteli tarkkaavaisesti kun ihmiset puhuivat keskenään. Usein se poimi puheen seasta yksittäisiä sanoja jotka se tunnisti, ja sille tuli monia huvittavia väärinkäsityksiä. Toisia koiria kohtaan Turo käyttäytyi mielenkiintoisesti. Se ei juurikaan leikkinyt niiden kanssa, vaan häntä pystyssä vain haisteli ja tutki lajikumppaneitaan. Koirapuistoissa saikin usein kuulla koiramme olevan ”varsinainen tutkijaluonne”. Turon kuono haistoi tarkasti, ja haisteleminen oli sen lempipuuhaa lenkillä ollessa. Niin tylsää paikkaa ei ollutkaan, missä ei olisi ollut jotain haisteltavaa.

Turo vietti kanssani monia rattoisia viikkoja Helsingissä. Vanhempani matkustelevat kohtuullisen paljon, ja alusta asti oli selvää että koko perhe osallistuu koiran hoitoon. Turo oli asunnossani monta kertaa vuodessa aina viikon tai kaksi kerrallaan. Se saikin aina välillä aimo annoksen kaupunkilaiselämää vastapainoksi maaseudulla olevalle kodillensa. Kerran matkustimme raitiovaunussa, jossa Turo olisi halunnut moikata kaikkia kanssamatkustajia, ja kerran menimme lähijunalla Oulunkylään ja takaisin. Kaupassa käyntikin piti opetella erikseen, Turo ei ensimmäisellä kerralla suostunut jäämään kadulle kytköksiin niin kuin toiset koirat. Mutta sekin tuli myöhemmin tutuksi.

Turo oli todellakin tärkeä eläinpersoona minulle. Tieto keuhkosyövästä tuli äkillisesti perjantaina, ja nyt jo maanantaina koiralle tehtiin eutanasia ystävän palveluksena. Olin jo vuosia ajatellut, että koiran elämä voi olla arvaamatonta ja mitä tahansa voi sattua milloin vain. Silti tämä tuli yllättäen. Tiesin kyllä kuinka rakas Turo oli minulle, mutta nyt se viimeistään realisoitui kun lauantaina pillitin valtoimenaan kämpässäni, enkä kaupungillakaan pystynyt peittämään kyyneliäni, kun ajattelin ystävääni. Sunnuntaina matkustin aamun ensimmäisellä junalla katsomaan Turoa viimeisen kerran. Kohtaaminen oli sikäli helppo, että olin suurimman surutyön jo tehnyt, ja toisaalta Turo näytti olevan yllättävän hyvässä kunnossa. Se oli lähtenyt autoon mukaan hakemaan minua asemalta. Tänään maanantai-aamuna se ei kuitenkaan enää halunnut syödä mitään, ja sen jalat vapisivat. Ehdin kuitenkin hyvästellä Turon, ja se minut. Turolla oli pitkä ja hyvä elämä, ja sitä rakastettiin valtavasti, ja se rakasti myös kaikkia.

Lämmöllä hyvää ystävää muistaen,

Antti

lauantai 5. toukokuuta 2007

Suruviesti

Eilen illalla äitini soitti ja kertoi, että perheemme 9-vuotiaalla koiralla todettiin pitkälle edennyt syöpä. Sen keuhkot ovat täynnä kasvaimia. Koiran poismeno on päivien kysymys, mutta vielä se ei osoita varsinaisia kärsimyksen merkkejä. Ruoka ei oikein maita sille, eikä ulkoilemaankaan tee mieli. Mutta häntä heilahtelee, ja puruluu maistuu.

Iso mies on tänä aamuna tirauttanut itkua, jopa omaksi yllätyksekseen. Tulee ristiriitainen olo siitä, että kuinka koira voikin olla niin tärkeä. Toivottavasti ehdin nähdä eläinystäväni vielä sunnuntaina. Tänään en voi matkustaa sen luokse, koska täytyy käydä keikalla. Mutta huomenna hyppään aamujunaan, mikäli ei ole vielä myöhäistä. Tai vaikka olisikin, isäni ollessa työmatkalla ei äitini jaksaisi nostella lähes 50 -kiloista koiraa sen mahdolliselle viimeiselle matkalle. Sen palveluksen tekisin mielelläni.