keskiviikko 1. lokakuuta 2008

Huolletaan kieltä

Ärsyttää sellaiset alati yleistyvät, kuvailevat termit kuten "hitsaantuminen" ja "reivaaminen" väärissä asiayhteyksissä. Ajatellaanpa tarkemmin:

Hitsaantuminen

Esimerkkilause "Tiimi on hyvin yhteen hitsaantunut". En ainakaan itse haluaisi sanoa jonkun porukan tai vaikkapa jalkapallojoukkueen olevan hitsaantunut. Hitsaaminenhan on kappaleiden yhdistämistä siten, että ne ovat kiinteästi yhteydessä toisiinsa ilman rajapintoja. Hitsaaminen lukitsee kappaleet toisiinsa, eikä salli liitoksessa minkäänlaista liikkumavaraa. Tämä ei mielestäni kuvaa inhimillistä toimintaa oikein missään yhteydessä. Termi on varmaankin kehittynyt "hioutua" -termistä, mikä olisi mielestäni paljon parempi useimmissa yhteyksissä. Kun puhutaan toimivuudesta, niin hioutuminen kuvastaa asioiden luistavuutta ja sujuvuutta, toisiinsa sulautuvuutta, mutta kuitenkin siten että se sallii kappaleiden keskinäisen liikkeen - tai suoranaisesti edellyttää sitä. Hitsautuminen taas on sitä, kun esim. moottori leikkaa kiinni ylikuumentumisen seurauksena, eikä mikään liiku.

Reivaaminen

Milloin mikäkin puolue on "reivannut kurssiaan" johonkin suuntaan. Tämä purjehdustermi on selvästikin ymmärretty täysin väärin. Reivaaminen on purjepinta-alan vähentämistä. Yleensä reivataan silloin, kun tuulen nopeus kasvaa niin suureksi, että purjeiden teho kasvaa veneen jäykkyyteen nähden liian suureksi. Jos ei reivata, niin sitten joko vene kaatuu, tai purje tai masto hajoaa. Jos "reivaaminen" -termiä haluttaisiin käyttää oikein, niin voitaisiin sanoa, että esim. puolue reivaa purjeitaan silloin, kun se pyrkii vähentämään näkyvyyttään ja madaltamaan profiiliaan. Ja tätä tuskin mikään puolue tai järjestö haluaa. On tietysti niin, että organisaatiota voidaan verrata laivaan, joka on menossa jonnekin. Siinä mielessä merellinen termi on paikallaan, mutta pitäisi puhua vain yksinkertaisesti kurssin muutoksesta. Kurssi on siis aluksen suunta silloin, kun se on kulussa.

Kielitoimisto, täältä tullaan.

** ** **

Viikonloppu meni Valkeakoskella hääkeikalla, tai oikeastaan pilettämässä, kun oli kyseessä tutun häät. Harvemmin on alkoholin saatavuuden merkitys hyvän meiningin kannalta yhtä syvällisesti ymmärretty kuin näissä häissä. Viinaksia oli kylvetty kaikkialle; jopa vessoihin oli lavuaarien yhteyteen sijoitettu pienet välitankkausasemat. Oikeastaan kaikki oli niin loistavaa kuin hääjuhlassa vain voi olla: aikataulusta pidettiin kiinni, sopivasti ohjelmaa, hyvät sapuskat, alkoholit, hyvä tila ym. Ja sopivasti bilettäjäjengiä paikalla. Soitimme kaverin kanssa akustisesti duona häävalssin ja muutamat humpat, sekä myöhemmin toisen setin rennompaa kamaa. Bändi soitti bändin bileohjelmistoa. Ärsytti vain, kun meidän setin aikana toinen kaappipiuha pätki, ja juuri se joka oli minun puolellani lavaa. Tulee kestämätön kuohitsemisen tunne, kun vola tippuu puoleen juuri silloin kun voimainsa tunnossa sitä eniten tarvitsee. Kukaan paikalla ei ottanut ääniteknikon roolia, enkä voinut soittamisen kanssa yhtä aikaa ryhtyä juoksemaan piuhoja läpi. Yllätyin itsekin, kun setin jälkeen painuin turhautunein diivaelkein ulos aitan rapulle kittaamaan sinne jemmattua sherrypulloa. Ei siinä kauaa mennyt, kun seuraan jo hakeutui IT-alan insinööri kehumaan, kuinka hienoa on että me soitetaan, ja että olisi itsekin halunnut muusikoksi tai tehdä jotain muuta "luovaa". Lopulta tullaan aina siihen, että kyllä se viiden tonnin säännöllinen kuukausipalkka ihan hyvä lohtu on, vaikkei itseilmaisumahdollisuuksia niin olisikaan. Ja on salibandy myös hyvä harrastus, ei kaikkien tarvitse soittaa tai maalata.

Ja nyt iski taas flunssa, jonka jo luulin selättäneeni. Tämä taitaa olla viime viikon flunssan peruja, nyt ne tulehduspesäkkeet alkavat tulla ulos, aikansa nielussa lymyiltyään. Kirjoitin opinnäytetyön johdannon, mitä menen huomenna koululle esittelemään.

YLE:n vaalikone on avattu, ja korkkasin sen saman tien. Yllättävän tasaisesti putoili vihreitä, kokkareita, demareita ynnä muita puolueita. Vihreitä tosin oli määrällisesti eniten kärjessä, mutta mielenkiinnolla luin kaikkien top 20 -ehdokkaiden vastaukset. Onkin mielenkiintoista, kuinka häilyvät ovat puolueiden rajat, kun tarkastellaan yksittäisiä asiakysymyksiä. Toisaalta ihmetyttää se, että vaalikoneessa edelleen esiintyy kysymyksiä, joissa asetetaan vastakkain asioita, joilla ei ole keskinäistä yhteyttä. Tässä tapauksessa kyseessä oli "kummalta vähennetään ennemmin rahaa, koulutoimelta vai terveyskeskuksilta". No, osaava ehdokas ei lankea tuohon ansaan, mutta kyllä vaalikone vie äänestäjää harhaan, jos kysymykset ovat näinkin huonoja. Etenkin niitä äänestäjiä, jotka eivät tiedä mitkä puolueet ovat hallituksessa ja mitkä eivät, eivätkä vaivaudu selvittämään. Yksityiskohtaisemmissa asioissa kansalaisen perehtyneisyyteen ei voi luottaa senkään vertaa.

maanantai 22. syyskuuta 2008

Väittely piristää päivää

Tänään ajauduin kuin varkain kiihkeään väittelyyn tulevasta Kruunuvuorenrannan raitiotielinjasta. Kävin Esplanadilla viettämässä autotonta päivää, ja pysähdyin Rakennusviraston kojulle keskustelemaan liikennesuunnittelijan kanssa Helsingin tulevista pyöräteistä. Hieman minun jälkeeni paikalle saapui vanhempi herrasmies, joka hetken karttaa töllisteltyään aloitti mielenilmaisunsa suunniteltua Kruunuvuorenrannan ratikka- ja kevyenliikenteen siltaa vastaan. Viraston edustaja mainitsi, että muitakaan vaihtoehtoja ei ollut yhteyttä linjattaessa. Nythän on käytännössä päätetty, että ratikkalinja tulee kulkemaan Kruununhaasta Tervasaaren kautta Kalasatamaan, Korkeasaareen ja siitä edelleen Kruunuvuorenrantaan. Miekkonen silti väitti, että tunneli olisi ollut paras vaihtoehto. Puutuin tässä vaiheessa keskusteluun, ja huomautin että tunnelivaihtoehto kyllä tutkittiin hankkeen selvityksessä, mutta se todettiin liian kalliiksi ja hankalaksi tehdä, koska meren alla kyseisessä paikassa on kallio pahasti ruhjeilla. Arvon herra ei kuitenkaan hellittänyt, vaan toisti toistamasta päästyään kuinka tunneli olisi pitänyt päättää tehdä. Asiasta jokseenkin perillä olevana en voinut vastustaa kiusausta argumentoida virheellisiä käsityksiä vastaan. Toisaalta, voittajan puolella on helppo olla, kun on selvää että silta sinne tulee joka tapauksessa eikä tunnelia. Pidän sillasta itsekin, se olisi Helsingin ensimmäinen kaunis silta, joka kehittäisi kaupunkikuvaa ja toimisi suorastaan maamerkkinä. Lisäksi se on suora yhteys Kruunuvuorenrantaan ja toimii ratikoiden ja kevyen liikenteen yhteiskäytössä. Ilman tuollaista suoraa joukkoliikenneyhteyttä kasvaisi idän henkilöautoliikenne kestämättömäksi.

Jälkeenpäin mietin, että miksi lähdin väittelyyn mukaan. Kiivas sananvaihto kesti kymmenisen minuuttia. Onnistuin murskaamaan vastaväittelijän argumentit, kun osoitin ettei hän ollut perehtynyt aiheen viralliseen selvitykseen ollenkaan, vaikka väitti olevansa asiantuntija tunnelirakentamisessa. Yhtäkkiä hän mukamas loukkaantui, ja väitti minun sanoneen ettei hän "tietäisi mistään mitään". Oikaisin, että olin sanonut vain ettei hän tunnu tietävän Kruunuvuorenrannan raideyhteyden selvityksestä mitään, mutta silti jyrisi itsevarmoja väitteitään aiheesta ("puhukaa vaikka enkelin kielellä, mutta ette saa minua muuttamaan mielipidettäni tässä asiassa":). Seuraavaksi hän näki selässäni olevan kitararepun, ja sanoi soittavansa myös viulua ja tietävänsä musiikista kaiken. Lisäksi hän sanoi tietävänsä kaikista asioista niin paljon, etten minä tulisi koskaan oppimaan niin paljon. Ehkäpä jaksoinkin käydä väittelyn loppuun asti, koska tiesin että kamelin selkä on nyt murrettu, ja loppu on vain viimeisten naulojen niittaamista vastaväittäjän arkkuun. Toisaalta en hyväksynyt sitä, että toinen voisi vain ikäänsä vedoten yrittää hankkia valta-aseman mielipiteellään ilman minkäänlaisia asiaperusteita. Ehkä juuri tämä mies ei kuitenkaan ole niitä, jotka aina tietävät Hesarin keskustelupalstoilla kaikki asiat kaikissa aiheissa, mutta joku niitäkin kirjoituksia sinne väsää. Ehkäpä halusin vain lähettää kosmokseen viestin, että tulee myös niitä tilanteita missä väitteiden veri punnitaan. Kuitenkin, heillä on yhtäläinen äänioikeus, ja toisinaan minua hieman pelottaa sekin. Ja toisaalta, jopa päättäjätasolta löytyy yllättävän paljon suorastaan epä-älyllistä mutu-argumenttipohjaista kannanottoa.

Olen monesti miettinyt, että pitäisikö lähteä kunnallispolitiikkaan, kun kaupunkisuunnittelu, rakentaminen ja liikenne kiinnostaa niin kovasti. Joskus kuvittelen millaista olisi seistä jossain vaalikojun nurkalla räntäsateessa ja jaella flaijereita ja pinssejä, ja ottaa niskaan myös kaikki se epäasiallinen kuona jota poliitikkojen niskaan jotkut haluavat kaataa, ja ilmeisesti pitävät sitä oikeutenaan. Tämä ajatusleikki on toistaiseksi pitänyt minut kaukana niistä piireistä. En tiedä kuinka pystyisin hillitsemään itseni, jos joku tulisi väittelemään kanssani jostain asiasta josta tiedän olevani paremmin perillä kuin vastaväittelijä. Tai lähinnä se, että vaadin itseltäni paljon kovaa dataa ja asia-argumentteja mielipiteideni tueksi, mutta niin moni ylenkatsoo toisia vain mielikuvien vallassa. Tiedän, että poliitikkojen täytyy kasvattaa ympärilleen tietynlainen suojakuori, etteivät ota itseensä mitään kritiikkiä, vaan pitävät asiat asioina. En kuitenkaan pääse pakoon sitä ajatusta, että esimerkiksi asumisviihtyvyys kaupungissa muodostuu selkeistä, konkreettisista asioista, jotka voitaisiin muuttaa jos vain haluttaisiin, ja kaikilla olisi parempi olla. Jotkut asiat ovat minulle liian tärkeitä, ja ajattelen niiden merkityksen olevan niin suuren, että olen oikeasti harmissani jos hanketta ei voida edistää. Hyväksyn asialliset vasta-argumentit, mutta en hyväksy mielikuvapohjaista toisten päälle sylkemistä. Poliitikko joutuu olemaan se sylkykuppi, jonka ajatustensa eritteillä jotkut turhautuneisuudessaan täyttävät. Ja minä turhautuisin siitä, ettei järkevää keskustelua välttämättä edes saada aikaiseksi monista tärkeistä asioista. Turhaudun jo nyt, vaikken edes ole poliitikko. Ehkäpä osallistumiseni kiivaaseen väittelyyn oli juuri tämän turhauman purkamista.

** ** **

Aika aikaansa kutakin. Routa porsaan kotiin ajaa. Annoin paholaiselle pikkusormen ja ryhdyin tekemään taas lähettihommia yhden päivän viikossa. Katsotaan mitä tapahtuu.

keskiviikko 10. syyskuuta 2008

Otin kuvan

Satuin paikalle tänään, kun ratikka ja rekka olivat juuri kolaroineet. Nappasin muutaman kuvan kännykällä, kiirehdin kotiin, photoshoppasin hieman ja lähetin kuvan Hesariin. Ehdin ensimmäisenä, ja näin ollen tapporahat olivat minun.

Linkki uutiseen

Tästä se lehtikuvaajan ura urkenee varmasti.

Kännykkäkamera on sikäli kätevä, että on ainakin teoriassa mahdollisuus ottaa kuvia milloin ja missä tahansa. Harvemmin se parempi kamera on silloin mukana, kun maailmalla sattuu ja tapahtuu. Ei sillä, että tuo kuva mitään suurta lisäarvoa verkkohesarin uutiselle antaisi; ratikan ja auton yhteentörmäyksessä ei liene mitään erikoista useimmille. Mutta tuleepahan päivään hieman säpinää, kun voi kilvoitella että ehtiikö ensin. Kaikillahan on nykyään kännykkäkamerat, ja netti hukkuu kuviin.

Nyt on siis treenattu tällaisella Mannerheimintien rutiinitapauksella. Seuraavalla kerralla olen jo näppärämpi, tiedä vaikka ohi pyyhältäisi lentävä lautanen.

tiistai 9. syyskuuta 2008

Näitä lisää

GPS-paikannin fillariin, jäljitys, varas kiinni ja pyörä takaisin:



Sen jälkeen kun oma pyöräni pöllittiin vuosi sitten, olen suunnitellut juuri tätä samaa ideaa. Ainoa ero olisi se, että laittaisin paikantimen esim. satulaputken sisään, mistä se olisi vaikeampi löytää. Ei kuitenkaan taida olla saatavilla tarpeeksi pieniä laitteita, joten ei ole huono tuo satulanaluskaan sijoituspaikaksi. Oikeastaan juuri pyöräkäyttöön pitäisi tehdä pienempiä paikantimia, jotka veisivät vähän virtaa. Ja esim. 100 euron hintakaan ei olisi laitteelle liikaa, jos itse pyörä kuitenkin maksaa vaikkapa 1500 euroa. Sitten uskaltaisi kohentaa elämänlaatuaan ajelemalla useammin sillä paremmalla pyörällä ihmisten ilmoillakin.

sunnuntai 7. syyskuuta 2008

Makeistenkuluttajan asemaa on huononnettu

Fazer on suorittanut toimen, jolla se parantaa liiketaloudellista kannattavuuttaan: Ässä-mix -makeiskoosteen paino on pudonnut 200 grammasta 180 grammaan hinnan pysyessä entisellään. Hämäyksen vuoksi pussin muoto on muutettu neliömäisestä suorakaiteen muotoiseksi, millä kuitenkin onnistutaan sumuttamaan vain lapsia, jotka nyt ilmeisesti saadaan luulemaan, että pussi on suurempi koska se näyttää kaupan hyllyssä entistä korkeammalta. Muutos huonompaan ei kuitenkaan jää valveutuneelta karkinkuluttajalta noteeraamatta.

tiistai 26. elokuuta 2008

City-lehti ja vanheneminen

City-lehden lukeminen oli minulle säännöllinen rutiinitoiminto 90-luvun lopulta viime vuosiin saakka. Muistan, että pidin lehteä hyvänä ja tarpeellisena, ja puolitietoisesti olin sitä mieltä, että olen ns. nuori aikuinen niin kauan kuin luen City-lehteä säännöllisesti. En tiedä miksi, mutta siltä se vain tuntui.

En edes muista, milloin luin City-lehteä viimeksi. Ehkä jo joskus kolme vuotta sitten havahduin siihen kuinka pinnallisia ja tyhjiä lehden artikkelit ovat. Monet toimittajat haluavat tuoda omaa persoonaansa esille vähintään yhtä paljon kuin juttujen aiheita. Aiheet kiertävät kehää, eikä mihinkään oteta kantaa, tai tuoda esiin kriittistä näkökulmaa. Jos jotain tuodaan esiin, niin korkeintaan muutamassa kuukaudessa ohi meneviä muoti-ilmiöitä.

Onko City-lehti ollut aina sellainen, vai onko se muuttunut? Olenko minä oikeasti vanhentunut? Naurattaa ajatella, että City-lehti on symboloinut minulle jonkinlaista nuoruuden loputonta jatkumista, tai lähinnä 20+ -ikävaiheeseen jämähtämistä. Nyt tuntuu, että se on lähinnä symboloinut myöhäisteini-ikää ja siihen liittyvää hapuilua.

Muistan kyllä myös lapsena miettineeni sellaisia meta-ajatuksia, että olin etukäteen haikea siitä että joskus tulee aikuiseksi, ja sitten joutuu luopumaan kaikista mielikuvitusleikeistä ja kaikki tulee olemaan tylsää. Onneksi niin ei käynyt. Tai siis, joko en ole vieläkään aikuinen, tai sitten en vain ole kadottanut lapsuudesta asti periytyvää mielikuvitusleikittelyn kykyä vanhenemisen myötä. Eli antaa City-lehden vain jäädä menneisyyteen.

sunnuntai 17. elokuuta 2008

Ilmankosteus

Nyt on älyttömän kosteaa. En tiedä onko tämä normaalia vuodenaikaan nähden, mutta kosteusmittari on näyttänyt jo päivätolkulla lukemia 60 suhteellisuusprosentin tienoilla, ja ylikin.

Ostaessani kokopuisen akustisen kitaran talvella 2007, hankin myös digitaalisen kosteusmittarin voidakseni tarkkailla ilmankosteuden muutoksia. Kitaralle ihanteellinen ilmankosteus olisi se, minkä vallitessa rimoitus on liimattu sen kanteen. Kansipuu on hyvin ohut verrattuna paksuihin rimoihin, ja ne elävät kosteuden muuttuessa eri tahtiin, jolloin ääritilanteessa kansi heikompana kappaleena halkeaa ensin, koska se ei kestä kosteuselämisestä aiheutuvaa jännitystä. Useimmat kitarat liimataan kasaan 45 prosentin suhteellisesssa kosteudessa, eli se olisi ihanne myös kotona. No, digitaalinen mittari näyttää juuri nyt 62:a prosenttia. Minulla on myös perinteinen mekaaninen mittari, joka näyttää 66 prosenttia. Totuus lienee jossain niiden välissä. Mutta ei tässä vielä huolta ole, vasta 70 prosentin yläpuolella kannattaa huolestua, ja silloinkin vasta mikäli kosteus on jatkunut vähintään kolme vuorokautta. Olen siis kitarani vuoksi erityisellä tavalla tietoinen ilmankosteudesta. Keväällä se oli alimmillaan 25 prosentin tienoilla. On se hurjaa tämä kosteuden vaihtelu.

Hiukseni kihartuvat näissä ilmankosteuksissa. Mekaanisessa kosteusmittarissa on sisällä synteettinen hius, jonka asennon perusteella viisari kääntyy. Päässäni on siis luomu-kosteusmittari, tai oikeastaan tuhansia sellaisia. Ehkä voisin alkaa myydä kosteusmittauspalvelua hyvään hintaan? Marssin vain paikalle ja mittaan hiuksieni vallitsevan pituuden. Helppo elämä.

Arveluttaa ajatella, kuinka kosteaksi meininki voi mennä nyt iltaisin, kun on meneillään Art Goes Kapakka -baarifestivaali. Onneksi minulla on kosteusmittaukset hallussa.