Ahdistuksesta mandoliiniin

Kahden vuoden välein on hyvä vähän päivittää blogia. En edes muistanut, mistä olen mahdollisesti kirjoittanut viimeksi. Erikoiset tunteet kävivät lävitseni, kun luin viimeisimmän tekstini. Tämä on juuri sopivan pituinen ajanjakso tarkasteltavaksi elämässä.

Jotkut asiat muuttuvat ja toiset eivät. Olen parhaillaan taas jonkinlaisessa lievän ahdistuksen tilassa, mutta nyt myös tasapainoilen sen ja jonkinlaisen riippumattomuuden ja vapauden tunteen välillä. Työhuolista pääsee, kun lopettaa työn. Runsaat pari vuotta riitti osoittamaan työpaikan näköalattomuuden omalla kohdallani. Alkuvuodesta pari viikkoa sairaslomalla ollessani olin ehtinyt ajatella niinkin pitkälle, että senhetkisessä työpaikassa ei ole mitään järkeä jatkaa. Vapauduin stressaavan työn ikeestä puhdistavaan työttömyyteen toukokuussa, johtoajatuksena se etten halunnut antaa kyseiselle firmalle enää yhtäkään kesää näiden kahden lohduttoman pimeän, kylmän ja lumisen talven jälkeen. Oman mielen ennallistumisprosessi on vielä kesken; ennallistuminen siihen tilaan missä joskus on tuntenut olevansa oma itsensä. En ole enää sama ihminen, mutta tunnen että sellainen prosessi on käynnissä. Palaan omaksi itsekseni, joka on kuitenkin eri kuin ennen. Ajattelin vain ja ainoastaan omaa parastani lähtiessäni päiväduunista, vaikka se tiesi mm. paluuta köyhyyteen. Tämä on kuitenkin tuttu olotila jo vuosien takaa, onneksi en ole varsinaisesti tottunut koskaan siihen tunteeseen, että aina olisi rahaa johonkin asiaan.

Nyt oikeastaan tuntuu siltä, että ei huolettaisi vaikka lähtisi katto pään päältä. Nyt ollaan eksistentiaalisten kysymysten äärellä. Olen pyöritellyt sellaistakin ajatusta, että tämä olisi hyvä hetki lähteä joksikin aikaa vaikkapa zenluostariin tekemään kokoaikaista meditaatiota. Ei ole työtä, opiskelua, uraa taikka parisuhdetta riesana. Voisi vain lähteä tuosta noin. Tämä tilaisuus ei välttämättä toistu. Voisin luopua kämpästä, tässä kun ei ole mitään erityisen kiinnipidettävää.

Edellisessä postauksessa kirjoitin, kuinka minulla ei ole mitään näkemystä millaista musiikkia haluaisin tehdä. Tähän on tullut muutos. Nyt on aika vahvakin näkemys, ja tämä on toinen mahdollisuus jota puntaroin. Työnteko on kaikkein tuottavinta, kun oma sisäsyntyinen motivaatio pitää huolen siitä että mikään, mitä tekee, ei ole turhaa. Aikaisemmin olen toiminut voittopuolisesti ulkoisten vaatimusten voimalla, koska oma intuitio ei ole ollut kovin vahva. Sellainen johtaa väistämättä ajan haaskuuseen ainakin jossain määrin. Tuntuu, että nyt olisi mahdollisuus periodiin, jolloin voisi saada paljonkin aikaiseksi. Ehkä voisin yhdistää nämä kaksi kiinnostusta, treenaamisen ja mietiskelyn. Tämä johtaa ajatukseen, että en oikeastaan edes toivo löytäväni mitään hyvää uutta työpaikkaa juuri nyt kuvioita sotkemaan.

Luterilaiset moralisoinnit työnteon tarpeellisuudesta ja uurastamisesta maamme kansantalouden eteen kuulostaa huvittavilta. Tein vuosia duunia elättääkseni itseni, enkä saanut kuin vitutusta. Pitäkää taloutenne; olen kuitenkin yrittänyt kohtuullisesti. Minulla on koulutus, enkä ole enää untuvikko, syrjäytymisvaarasta puhumattakaan. Välillä tämä tunne kyllä paisuu vähän liian voimakkaaksi, suorastaan uhmakkaaksi anarkistihengeksi. Toisaalta, tunne työstä on myös se, että nämä olisivat parhaat vuoteni, tästä noin 15 vuotta eteenpäin. Mihin minun halutaan käyttävän aikani ja energiani? Niin, ikäänkuin joku jossain seurailisi juuri minua, ja tekisi suunnitelmia pääni menoksi. Ennemminkin se on niin, että kunhan missään virastossa ei ole avoimia keissejä minuun liittyen, tai millään palveluntarjoajallani ei ole avoimia laskuja, niin minua ei ole olemassa, ja kaikki ovat tyytyväisiä.

Etsiminen lienee minun osani maailmassa. Olen sen tavallaan jo aikaa sitten hyväksynytkin. Halu saavuttaa jotain pysyväksi kuviteltua on useimmiten vain egon tarve. Olisi tietysti rauhoittavaa establisoida jotain, löytää paikka maailmassa ja asettua, tai ainakin saada selkeä suunta sitä kohden, tai jopa jokin missio elämään. Yksinäisen suden rooli on ristiriitainen; kaikki henkilöhistoriassani on ollut melko loogista oman tien kulkemista, mutta silti on myös kaipuu johonkin yhteisöön. Olen myös pyöritellyt mielessäni, että mahdanko olla ns. parisuhdeihminen ollenkaan. Kun ajattelee menneitä suhteitani, niin oma henkinen riippumattomuuteni on ollut joissain tapauksissa kenties suhteen tuho, tai ainakin siihen suuntaan olen kuullut vinoilua. On kyllä näkemyksiä, joiden mukaan riippumattomuus olisi nimenomaan ihanne; suhde olisi vain ja ainoastaan jakamista, ei riippuvaisuutta. Mutta suhde on samalla tarjonnut minulle ikäänkuin pienen yhteisön, ja tuntuu että se on ehkä ainoa tapa jolla voisin yhteisön koskaan löytää. Parisuhde on edustanut minulle muutakin kuin henkistä ja fyysistä läheisyyttä. Olen ollut varsin vakaa kumppani, mutta käynyt kuitenkin sisäistä painia siitä, millaisena emotionaalisena olentona itseni näen.

Olen miettinyt, mikä on suhteeni romantiikkaan ja mikä on ollut sen tai sen puutteen merkitys menneissä kumppanuuksissani. Käsitykseni tähän asti on ollut, että romantikko asuu korkeintaan sisälläni, ei juurikaan teoissani tai käyttäytymisessäni. Se näyttäytyy vain itselleni. Toisinaan ajaudun jonkinlaiseen liikutukseen, kun mieleeni tulee jostain syystä joku entinen kumppanini, ja heijastan läheisyyden ja romantiikan kaipuuni ajatukseen hänestä. Näin kävi tänä kesänä kerran, kun olin yksin uimassa hiljaisella järvellä, ja laiturilla kuivatellessani jouduin voimakkaaseen romanttis-eroottis-melankoliseen turbulenssiin. Tapaus saattoi generoitua viikonlopun muista emotionaalisesti kuormittaneista olosuhteista, mutta pari kertaa piti pulahtaa takaisin viileään järveen ravistellakseni nuo kuvitelmat pois. Toki minulla on aikaisemmin ollut saavuttamattomia ihastuksia, joihin olen kohdistanut romanttisia kuvitelmia, mutta silloin tällöin niitä kohdistuu myös saavutettuihin, menneisiin kumppaneihin. Mutta näiden tunteiden olemassaolo yksinäisyydessä saa minut ajattelemaan, että se on potentiaali joka voi aktualisoitua joskus kun olosuhteet ovat sopivat. Ei minua haittaisi olla joskus lievästi ei-niin-riippumaton.

Ajattelin hankkia mandoliinin. Aika näyttää, olenko saanut sen hankittua seuraavaan päivitykseeni mennessä.

Lokakuu 2009

Tapojeni mukaisesti kirjoitan silloin kun siltä tuntuu, eli ilmeisesti minusta tuntuu joltain aina puolen vuoden välein.

Olen miettinyt kaikkia musaprojektejani muutaman päivän ajan. Yhden päätin käytännössä kuopata toistaiseksi, koska sen ajatteleminenkin vie vain energiaa, mutta ratkaisua ei ole näköpiirissä. Lupauduin jo puolisen vuotta sitten auttamaan erästä maahanmuuttajataustaista ystävääni hänen musiikkiprojektissaan. Aikaa myöten touhu alkoi kuitenkin turhauttamaan, koska osoittautui, että hän todellakin tarvitsee jonkun käytännössä tekemään sen musiikin hänen puolestaan. Aivan alussa kuva oli toinen, koska kaverin itsetunto on hyvin korkealla, suunnitelmat olivat suuret, ja hänellä oli jonkinlaista enemmän tai vähemmän vakavasti otettavaa opiskelutaustaakin. Käytännössä kävi kuitenkin ilmeiseksi, että minunhan se työ on lopulta tehtävä - siis kappaleiden parsiminen loogisiksi kokonaisuuksiksi, sovittaminen sanan laajimmassa merkityksessä, sekä äänitysten järjestäminen. Kyseessä olikin siis suorastaan suurempi urakka kuin vain pelkkä auttaminen. Hajanaiset tekstin- ja melodianpätkät voivat tietysti olla lähtökohtana popmusiikin tekemisessä, mutta voimakkaan tahdon ja suureellisten visioiden yhdistyminen käytännössä olemattomaan yleissivistykseen länsimaisessa populaarimusiikissa tai yhtyetyöskentelyssä jätti minut hankalaan rakoon. Projekti saataisiin kasaan, jos se tehtäisiin siten kuin itse parhaaksi näen. Kommunikaatioon menevä aika ja energia kuitenkin sai minut kyllästymään koko touhuun.

Omat filikset ovat sikäli ristiriitaiset, että toisaalta katson minulla olevan tarvittavat tiedot ja taidot toisen auttamiseen tässä tilanteessa, mutta toisaalta koen itsekin olevani avun tarpeessa. Minun on ensin autettava itseäni, että voin auttaa toista. Voimat eivät riitä. En tiedä kuinka toisenlaisesta, yhteisöllisemmästä kulttuurista tuleva tämän ymmärtää. Eilen illalla syvennyin hetkeksi itsesääliin, kun huomasin samaistuvani Johnny Cashista kertovan Walk the Line -elokuvan kohtaukseen, jossa päähenkilö ennen kuuluisuuttaan jammaili kavereidensa kanssa kuistilla jotain gospel-kappaletta. Musisointi kuulosti aneemiselta ja surkealta, mutta siinä oli silti jotain perin aitoa koskettavuutta, samoin kuin kohtauksessa jossa Johnny tapailee kitaran kanssa lauluja varastohallin nurkassa ollessaan armeijan palveluksessa. Aina kun joku kulki ohi, keskeytti hän kainosti soiton ja laulun, ja jatkoi kun sai olla taas yksinään. Välillä koen olevani tuo vaatimaton ja ujo hahmo, joka vain haluaisi soittaa ja laulaa ilman ulkopuolisia odotuksia ja kenenkään kuulematta, pelkästään itselleen.

Toinen projekti on edennyt suunnitelmien mukaan, eli erittäin hitaasti mutta varmasti. Laulaja-lauluntekijäystäväni viisi kappaletta on äänitetty, ainoastaan taustalaulut ja jotkut vähäiset kitara- ja basso-osuuksien paikkailut puuttuvat, ja nekin hoidetaan huomenna. Sitten on miksauksen vuoro, ja äänitteen pitäisi olla valmis kenties jo lokakuun aikana. Tähän projektiin olen sikäli tyytyväinen, että suunnitelmat ovat pitäneet, se on vastannut omiin odotuksiin, ja saan sen myötä kuulla myös hieman omaakin ääntäni musiikin teossa. Tässä on ollut erinomaisen hyvää se, että homma on tehty hyvässä yhteishengessä tiimityönä. Kenenkään ei ole tarvinnut ottaa päävastuuta mistään, ja koko projektia on ollut joku potkimassa eteenpäin. Näin sen pitäisi aina olla.

Päivätyö tuntuu tässä elämäntilanteessa välttämättömältä, joskin se tuo omia pieniä huoliaan. Työ on ollut joustava aikataulujen suhteen, mutta en vain ole sellainen ihminen joka jaksaisi 140 - 160 kuukausittaisen työtunnin lisäksi raahautua säännöllisesti treenikämpälle tekemään jotain pitkäjänteistä omaa juttua. Jossain vaiheessa surin, kun huomasin henkilökohtaisen musiikkisuhteeni heikentyneen niin, ettei minulla oikeastaan ole minkäänlaista paloa oman jutun tekemiseen. Silti päässäni ovat edelleen samat haaveet, joita olen vuosikaudet siellä pyöritellyt. Tarvitsisin jonkun tukijan, tasavertaisen yhteistyökumppanin, joka antaisi hieman henkistä vetoapua. Ehkä sellainen ilmaantuu joskus. Mutta elämässä ei pidä olla liian ehdoton. Päivätyö on tarjonnut sekä pieniä hetkittäisiä murheita että uudenlaisen näkökulman elämiseen. Olen tällä hetkellä taas kerran väliinputoaja - nykyiset työtehtävät tuntuvat liian yksinkertaisilta, ja kaipaisin haastetta. Työnkuvaani on kyllä kaavailtu laajennuksia ja enemmän vastuuta, mutta aikataulusta ei ole ollut mitään puhetta. Koko seitsemän kuukauden aikana ei ole ollut yhtäkään kehityskeskustelua, ne on kaikki jouduttu aina syystä tai toisesta perumaan. Tämän seurauksena pelkään, että esimiehelläni on vääränlainen kuva omista tulevaisuuden suunnitelmistani ja asenteestani työpaikkaa kohtaan. Yrityksessä on juuri avoinna eräs tehtävä, josta varmasti tulemme neuvottelemaan ensi keskiviikon keskustelussa (mikäli se nyt lopultakin toteutuu). Silti pelkään, että ongelmaksi muodostuu raha; esimieheni halunnee hyvää ja halvinta. Olen henkisesti varautunut siihen ratkaisuun, että sopimukseen ei päästä, ja jatkan nykyisissä tehtävissä. Työtätekevän köyhän asema on viimeinen, mihin tällä hetkellä haluan. Olen kyllä ollut huomattavasti aktiivisempi kuin mitä tehtävänkuvani edellyttäisi, koska olen tietoisesti halunnut ottaa tuntumaan niihin tehtäviin, joita vastaava paikka tulee nyt neuvottelun alle. Lisäksi haluan täysivaltaiseksi työyhteisön jäseneksi, saada samat tiedot yrityksen asioista kuin muutkin, ja kokea että minulla on jokin oma tehtävä, jossa voin käyttää henkilökohtaisia ominaisuuksiani. Mutta mikäli sopimusta ei synny, jatkan nykyisessä tehtävässäni, mutta huomattavasti vähäisemmällä panoksella. En haluaisi sanoa tätä työnantajalleni, mutta ehkäpä sekin kortti täytyy näyttää, jotta asia kirkastuisi. Nykyinen duuni on parhaimmillaan silloin, kun vain tekee sen eikä ryhdy huolehtimaan asioista liikaa kokonaisuutena. Mielekkyyttä elämään pitää sitten etsiä muilta sektoreilta.

Kalenteri täyteen ja downshifting

Alkuvuosi oli toiminnallinen tyhjiö elämässäni. Luulin, että myös vuodenvaihteessa olisi mahdollista löytää oman alan töitä, mutta toisin osoittautui. Valmistumisen tuoksinassa ei olisi vähempää kiinnostanut miettiä seuraavaa askelta, vaan heitin sen murheen suosiolla tammikuun puolelle. Kun sitten aloin keräillä itseäni kokoon ja etsimään lisää töitä, olikin hommat kiven alla. Edes ns. tavallisia töitä ei oikein ollut missään. Ennestäänhän minulla oli vain yksi työpäivä soitonopetushommissa. Onnistuin hankkimaan toisen päivän, mutta silloinkin olen vajaatyöllistetty.

Olin juuri irrottautunut pyörälähetin osa-aikaisesta duunista, koska homma alkoi maistua puulta taas kerran. Tällä kertaa tein lähdön hieman tahdikkaammin kuin aikaisemmalla kerralla: kysyin ensin, että olisiko muuta kuin lähettihommaa, esim. toimistoa. Vastaus oli että ei. Sovimme, että etsin työtä muualta. Löysinkin yhden duunin, joka muistutti paljon aikaisempaa, mutta jossa ei käytetä polkupyörää. Lähetin hakemuksen, johon vastattiin viikon kuluttua. Minut kutsuttiin työhaastatteluun, joka olisi kahta viikkoa myöhemmin. Viikkoa ennen haastattelua sain viestin, että aikaa olisi siirrettävä taas viikolla eteenpäin. Kun päivä koitti, minulle soitettiin aamulla, että haastattelua olisi edelleenkin siirrettävä myöhemmäksi. Tässä vaiheessa aloin pitää yritystä aivan pelleilynä, ja kehittelin mielessäni kaikenlaisia vinoiluja takataskuun, mikäli haastattelu joskus oikeasti toteutuisi. Ajattelin, että tuskinpa sieltä töitä saisin, ja että eipä taida tuo firma olla kovin vakavasti otettava työnantaja.

Noh, haastattelu tosiaan toteutui lopulta. Haastattelija vaikutti hyvin kiireiseltä ja tiukalta pikkubisnesmieheltä. En oikeastaan saanut edes suunvuoroa puolituntisen alkuvaiheessa, kun kysymyksiä tuli sarjatulella. Oma asenteeni oli varsin rento, koska en oikeastaan odottanut haastattelulta enkä koko firmalta yhtään mitään. Loppupuolella pääsin latelemaan muutamia ajatuksiani yrityksen toimialasta, ja kerroin näkemyksistäni alan tulevaisuudesta ja nykyhaasteista. Haastattelija yllätyksekseni kuunteli minua, ja odotukseni kirkastuivat hieman.

Viikon kuluttua sain puhelun, että yrityksessä oli päädytty minuun, ja perehdytyksestä ennustettiin ennätyksellisen lyhyttä aikaisemmasta työkokemuksestani johtuen. Olinkin kaksi päivää perehdytyksessä, jonka jälkeen aloitin hommat itsenäisesti. Voi pojat, kuinka tämä työ tuntuukin lomailulta verrattuna aikaisempaan. Itse asiassa työn sisältö on kuin olisi lohkaistu vain yksi osa aiemmasta työstäni, johon saan keskittyä täysin häiriintymättä. Palkkakin pysyi samana; keikkamyynnin tuomasta kokemuksesta näyttää olevan jotain hyötyä, kun pystyin noudattamaan taktiikkaa jossa asiakas saa hoitaa tinkimisen. Palkkatoiveestani nimittäin sanottiin useamman kerran, että se on korkeampi kuin mitä normaalisti aloittavalle työntekijälle maksetaan. En vastannut muuta kuin "vain niin". Ja kun työnantaja ei omaa tarjoustaan kuitenkaan esittänyt, niin sopimukseen päätyi oma toivomukseni sellaisenaan.

Nyt on siis ne kaksi soitonopetuspäivää, ja kaksi tai kolme päivätyö-päivää viikossa. Satunnaisille keikoille löytyy kalenterista aikaa mukavasti. Töitä tehdään kahdessa vuorossa, joten on mahdollista vaihdella vuoroja joustavasti muiden menojen mukaan.

Koulusta päästyäni halusin sotkeutua niin moneen "oman musiikin projektiin" kuin mahdollista. Nyt niitä onkin siunaantunut laskutavasta riippuen kolme tai neljä. Kalenteri on siis täyttynyt alkuvuoden tyhjiön jälkeen, ja nyt täytyy alkaa olla taas tarkkana ettei lupaudu useampaan juttuun kuin mihin rahkeet riittävät. Olen huono keskittymään useampaan projektiin samanaikaisesti. Tai eihän sellainen ole edes keskittymistä; keskittymiseen ikäänkuin implikoituu se, että ollaan yhdessä kerrallaan. Minun kohdallani monta päällekkäistä projektia johtaa helposti siihen, etten saa tehtyä mitään yhdessäkään, ellei joku potki persuksille jatkuvasti. Ehkäpä jonkinlainen matalan intensiteetin idea pitäisi omaksua tässä tilanteessa, koska kuitenkin suurin osa projektien kuormituksesta tulee oman pääni sisäisestä myllerryksestä. Itse työsuorite ei musiikkiprojektissa välttämättä ole kovin kummoinen, mutta pitkällinen henkisen vireyden hakeminen saa sen tuntumaan aivan toiselta.

Ehkäpä tavoitteissa ja työnteon asenteessa pitäisi omaksua jatkuvasti enemmän suosiota saava downshifting-idea, eli että hiljaa hyvä tulee. Ja että yhteisillä ponnistuksilla saadaan aikaiseksi enemmän kuin yksilötason päämäärättömällä pähkäilyllä. Olenhan luonteeltani enemmänkin yksinäinen susi, joka haluaa erakoitua työntekemisen ajaksi, jotta omat alkuperäiset ideat pääsevät kasvamaan täyteen kukoistukseensa.

Välitilinpäätös #1

Muutinkin sitten Kallioon, vaikka aiemmassa postauksessani vannoin ikuista rakkauttani Töölöä kohtaan. Kävi vain niin, että Kalliosta löytyi sopiva kämppä. Ja loistavahan tämä onkin, lukuunottamatta alakerran baarin edustalta öisin kantautuvia röökiporukoiden huuteluja. Oma ongelmani ei ole katumelu, vaan oikeastaan se että tuolla Hellulla menee hermot, mikä ei ole leikin asia. Mutta luulen että tuohon hölinään totutaan ajan kanssa. Pihapiirissä asuu kissa, joka laitetaan ulos joka ilta, ja se istuskelee öisin auton alla tai A-rapun edessä tarkkailemassa ohikulkijoita. Pari kertaa se on jopa ottanut kontaktiakin, vaikka on selvästi oppinut varomaan vieraita ihmisiä. Se vastailee innokkaasti ihmisen teeskentelemiin maukaisuihin, ja kerran jopa 3/4 puski Hellua, joka oli kyykistynyt sitä houkuttelemaan. Kokonaan ei puskenut tietenkään, mutta melkein, ja olemme siihen tyytyväisiä.

Valmistuin kuin valmistuinkin koulusta joulukuussa. Viimeiset pari kuukautta olivat niin uuvuttavia, ettei ollut pienintäkään kiinnostusta esimerkiksi päivittää tätä blogia. Tein varmaan 40:ä opintoviikkoa vastaavan työmäärän hyvin lyhyessä ajassa, kun pakko oli. Vielä päivää ennen todistusten jakoa istuin opintotoimistossa neuvottelemassa viimeisten opintojen suoritustavasta. Tämä kertonee jotain opinahjoni suhteellisesta pienuudesta - kontaktit olivat melko välittömät. Ja itse asiassa jopa todistustenjakotilaisuudessa jännitin toisella aivopuoliskollani, että mahtaakohan siellä pinossa oikeasti olla todistusta minunkin nimelläni.

Vasta nyt, kun periaatteessa kaiken koulurutiinin pitäisi taas alkaa tältä keväältä, alan sisäistämään, että olen oikeasti valmistunut eikä minun tarvitse tehdä enää mitään sillä sektorilla. Mieltä ei kaiherra tekemättömät työt. Mutta tämä on vasta orastava tunne; taidan olla vieläkin opiskelun aiheuttaman stressin ja uupumuksen vaikutuksen alaisena. Ehkä se vie monta kuukauttakin. Mutta tämä on tavallaan ensimmäinen ja ainoa projekti elämässäni, jonka olen vienyt loppuun asti sitten lukion, josta tulee siitäkin jo 14 vuotta. Nyt on kalenteri tyhjä, ja mietin että mitähän sitä alkaisi tekemään elämässä. Syksy oli niin rankka, etten ehtinyt edes miettimään, mitä tekisin tammikuusta eteenpäin. Takaraivossa vaani joulukuun taitteeseen asti ajatus, etten kuitenkaan saa opintoja tehtyä. Sitten loppuisi opiskeluoikeus ja pitäisi hakea uudestaan sisään tai antaa koko homman olla iäksi. Mutta jotenkin ihmeellisellä tavalla sain sen tehtyä, en tiedä miten. Ehkä sitten petoksella, valehtelulla, huijauksilla, väärennöksillä, lahjonnalla, alisuoriutumisella, uhkailulla, viekkaudella... nyt kun ajattelee, niin koko marras - joulukuu oli yhtä sumua, jonka keskellä saattoi tapahtua mitä tahansa jonka mieleni ovelasti kätkee. Ajatella, tein loppukonsertinkin käytännössä kahdessa viikossa säveltämisineen kaikkineen. En ollut tehnyt mitään sellaista aiemmin, mutta täytyy sanoa että olen suoritukseen jopa tyytyväinen ottaen olosuhteet ja projektin tavoitteet huomioon. Että tulipahan harjoiteltua konsertin organisointia ja säveltämistä pikakahvityyliin.

Talven luontoelämys oli joululoma Perämerellä eräässä saaressa Hellun perheen mökillä. Eräänä aamuna oli aivan tyyntä, kun kävelin yksin jään yli mantereelle auringon noustessa. Jää vain sanoi välillä "oummhh, ouummhh" - ääni jonka olin unohtanut, vaikka olen syntynyt ja kasvanut järvi-Suomen erämaiden helmassa. Mutta ehkä se ääni tulikin jostain paljon kauempaa ulapan takaa, tuoden viestiä jolle vain hiljaisella on korvat kuulla.

Mielipaikkani

Kirjoitin www.mielipaikka.net -sivustolle omasta mielipaikastani Helsingissä:

Rajasaari. Vaikka olen asunut Töölössä jo kuusi vuotta, ja käynyt Rajasaaressa kävelyillä monta kertaa viikossa, en ole vieläkään kyllästynyt siihen. Rajasaaressa on rauhaa, merellisyyttä ja luonnonläheisyyttä, mutta se on kuitenkin käytännössä osa Töölöä ja siten hyvin lähellä. Koirapuistossa voi käydä kävelemässä, ja eläinten läsnäolo lievittää stressiä. Veneiden säilytys- ja kunnostusalueella voi aistia tietyn pysähtyneisyyden ja joutilaisuuden, ja toisaalta kiireettömän puuhastelun ilmapiirin. Rajasaari on yksi suurimmista syistä pyrkimykselleni pysytellä Töölössä. Ei moottoriteitä eikä rantaväyliä, mutta hyvät virkistysmahdollisuudet ja mainiot liikenneyhteydet.

Kun muutin Töölöön joulukuussa 2002, aloitin säännölliset Rajasaaren tarkastuskäynnit. Melko pian saareen rakennettiin Seurasaarenselän puolelle pitkä penger merelle ja sen päälle laituri. Ilmeni, että rakennelma liittyi Seurasaarenselän uusien maisemoitujen voimalinjan kannatinpylväiden työmaahan. Seurasinkin työtä intensiivisesti koko sen keston ajan; tein välillä jopa päivittäistarkastuksia, ja arvioin työn etenemistä ja laatua. Kun pylväät lopulta olivat pystyssä, ja työmaarakennelmat purettu, jatkoi Rajasaari normaalia rauhallista untaan kaupungin kainalossa. Mitä nyt amisjätkät välillä kävivät ajamassa hiekkakentällä rinkiä. Parina kesänä oli yhdessä pusikossa myös puolijoukkueteltta pystyssä, jossa ilmeisesti joku elämäntapaintiaani majaansa piti. Viirus-teatteri elävöitti saarta hetken verran, kunnes joutui muuttamaan pois. Sitten tuli talonvaltaus-episodi, joka ei kauaa kestänyt. Samaan aikaan toteutettiin telakointikentän asfaltointi ja viherrakennus. Nyt Rajasaari on mielestäni hienompi ja siistimpi kuin koskaan ennen. Jossain vaiheessa oli suunnitelmia kylpylähotellin sijoittamisesta Rajasaareen, ja sitä vastustaakseni olisin voinut mennä vaikka nälkälakkoon. Onneksi saari päätettiin laittaa kuntoon sen alkuperäisen käyttötarkoituksen pohjalta, ja nyt se toimii entistä tehokkaampana venetelakointialueena ja viihtyisämpänä virkistyssaarena. Samaa toivon myös Taivalsaarelle, joka odottaa kohtaloaan Hietarannan kupeessa. Sinnekin on suunniteltu kylpylähotellia vain siksi, että paikka sopisi joidenkin mielestä hyvin kylpylähotellille.

Pidän Rajasaaresta oikeastaan kaikkina vuodenaikoina. Kesällä telakointikenttä ammottaa tyhjyyttään, ja sen antamasta avaruuden tunteesta voi nauttia vastapainona kaupungin tiiviille asuinkortteleille ja katukuiluille, joissa ei näe kymmentä metriä kauemmaksi. Jotkut ovat käyttäneet avointa kenttää rc-autojen ajamiseen, mikä on varsin veikeää puuhaa. Syksyllä ja etenkin keväällä koittaa veneiden kunnostuksen aika. Pohjia pestään ja maalataan, ja puuveneiden työstöstä leviävät männyn, mahongin sekä tervan tuoksut tuovat maanläheistä tunnelmaa. Veneen kunnostus on juuri sellaista kiireetöntä puuhastelua, jota ihminen tarvitsee. Talvella saari taas uinuu talviuntaan, kun veneet nukkuvat pressujen alla, ja niiden välissä on hauska kuljeskella ja katsella yksityiskohtia, joita ei normaalisti näe veneen ollessa vesillä.

Pengertien ylitys on siirtymäriitti arjen tuoksinan ja hetkellisen rauhan ja ykseyden tunteen välillä. Oikeastaan koen vähän samanlaisen tunteen kulkiessani lautalla Suomenlinnaan joka maanantai, mutta Rajasaaren kaltaiset, hieman sivussa olevat vapaan oleskelun paikat ovat varsinaisia kaltaiseni yksinäisen harhailijasuden mielen asuinpaikkoja.

Säveltämisestä

En ole säveltänyt mitään sitten lukiovuosien. Musiikinopiskelu ja kaikenlaisissa freelance-kuvioissa seikkailu on vienyt aikani ja huomioni. Nyt on ollut kuitenkin pakko säveltää, kun oman pääinstrumenttini B-kurssi lähestyy, ja jotain materiaalia on oltava esitettäväksi. Päädyin originaalin matskun tekemiseen, koska en oikein koe yhtäkään esikuvaa tai genreä niin läheiseksi, että olisin halunnut koostaa ohjelman lainamateriaalista. Säveltäminen onkin ollut nyt hurjan mielenkiintoista, koska tuntuu että prosessissa purkautuu kaikki ne ideat joita vuosien varrella kollektiiviseen tajuntaan on kerääntynyt.

Mietin tässä syitä siihen, miksi en ole sävellellyt oikeastaan yli kymmeneen vuoteen.

- Ei ole ollut yhtään projektia, joka olisi vaatinut biisien tekemistä juuri minulta. Tarvitsen näköjään jonkin ulkoisen tehtävänannon voidakseni tuottaa materiaalia.
- Estot ja itsekritiikki. Olen tiedostanut jonkinlaisen sävellyskammon sisälläni. Tuo esto on kasvanut sitä suuremmaksi, mitä kauemmin se on kestänyt. Oman materiaalin tekeminen on hyvin henkilökohtaista, mutta sitä ei tarvitsisi ottaa niin henkilökohtaisesti kuin olen tehnyt. Vaatii uskallusta paljastaa, että tällaista matskua minä teen. Sävellykset ovat kuvaus itsestäni, mutta ne eivät ole osa minua. Tämä on uusi havainto. Sävellykset ovat vain heijastus minusta.
- Keskittyminen uusien asioiden opiskeluun, historiaan ja analyysiin. Nämä sekoittavat ainakin omassa tapauksessani käsitystä siitä, mikä on hyvää musiikkia ja millaista tavaraa haluaisin tehdä.
- Eksistentialistiset kysymykset. Mitä merkitystä minun biiseilläni on? Maailma on täynnä hyvää musiikkia. Miksi minun pitäisi tehdä uutta, kun se todennäköisesti ei kuitenkaan olisi mitään uutta? Tästä pääsin vain ajattelemalla, että ei niillä biiseillä mitään merkitystä olekaan, mutta teen ne, koska satun vain tarvitsemaan niitä juuri nyt.

Ja kun sitten pääsin vauhtiin, tein 7 sävellysaihiota suhteellisen lyhyessä ajassa. Huomasin, että musiikin analyysi-, kirjoittamis- ja sovittamisopit vaikuttavat sävellysprosessiin mielenkiintoisella tavalla. Olen ikäänkuin kerännyt ja omaksunut tietoa ja käsityötaitoa kymmenen vuotta, ja nyt annan vain kaiken tapahtua ja tulla ulos. Ilmeisesti olen ainakin jotain omaksunut kouluopeista, kun pystyn ratkomaan ongelmatilanteita analyyttisesti, eikä läpipääsemättömiä umpikujia ole vastaan tullut. Työtä monet kohdat ovat kyllä vaatineet, mutta sekin on ollut oikeastaan samanlaista puurtamista kuin ne kymmenet sovitukset eri kokoonpanoille, joita olen kirjoittanut vuosien varrella. Nyt on hauskaa ajatella, että työstän melkein samalla tavalla biisejä, mutta sillä erolla, että voin halutessani muuttaa itse pohjamateriaalia, että se tukisi paremmin sovitusideoitani, koska olen itse sen säveltänyt:) Eli tietyllä tavalla säveltäminen on jopa helpompaa kuin sovittaminen, koska ei ole mitään tiukkoja reunaehtoja joiden puitteissa pitäisi työskennellä. Toisin sanoen, kerrankin on "oikein" sävellettyjä biisejä, ettei materiaalin muokkaaminen ole pelkästään uuvuttavaa ongelmanratkontaa.

On sanottava, ettei Suomen musiikinopiskelujärjestelmä kannusta ollenkaan oman materiaalin tuottamiseen. Tämä on sääli, sillä parhaimmillaan säveltäminen ja biisinteko on erittäin mielenkiintoinen ja tehokas oppimisprosessi. Se laittaa kaiken tiedon ja taidon työskentelemään; ne aktivoituvat tavallaan toisesta näkökulmasta. Tiedolle tulee merkitystä, kun tekee jotain omakohtaista. Oman materiaalin luominen myös syventää muusikkoutta. Olin ihmeissäni, kun taannoin kuulin Norjassa vaihto-oppilaana olleelta pianistikaveriltani, että ensimmäisellä tunnilla norjalainen opettaja oli tokaissut heti alkuun että "katsotaanpa vaikka jotain sun biisiä". En ole moisesta meiningistä täällä koto-Suomessa kuullutkaan. Luovuuteen ja säveltämiseen ei kannusteta, eikä sitä potentiaalia hyödynnetä mikä kaikissa meissä piilee. Opiskeluun tulisi aivan toinen motivaatio ja sitoutuminen, jos osa opiskeluprosessia olisi oman materiaalin tekeminen ja käyttäminen.

Nämähän ovat lähinnä oppilaitoskulttuuriin liittyviä ongelmia. Ehkä se kertoo vain jotain omasta sulkeutuneisuudestani oppilaitoksen sisään, ja toisaalta siitä kuinka olen mahdollisesti heräämässä omaan muusikkoidentiteettiini. Kouluhan loppuu väkisinkin nyt jouluun mennessä, kun opiskeluoikeus päättyy. Sitten olen vapaa kuin taivaan lintu, kävi valmistumisen kanssa miten kävi.

Huolletaan kieltä

Ärsyttää sellaiset alati yleistyvät, kuvailevat termit kuten "hitsaantuminen" ja "reivaaminen" väärissä asiayhteyksissä. Ajatellaanpa tarkemmin:

Hitsaantuminen

Esimerkkilause "Tiimi on hyvin yhteen hitsaantunut". En ainakaan itse haluaisi sanoa jonkun porukan tai vaikkapa jalkapallojoukkueen olevan hitsaantunut. Hitsaaminenhan on kappaleiden yhdistämistä siten, että ne ovat kiinteästi yhteydessä toisiinsa ilman rajapintoja. Hitsaaminen lukitsee kappaleet toisiinsa, eikä salli liitoksessa minkäänlaista liikkumavaraa. Tämä ei mielestäni kuvaa inhimillistä toimintaa oikein missään yhteydessä. Termi on varmaankin kehittynyt "hioutua" -termistä, mikä olisi mielestäni paljon parempi useimmissa yhteyksissä. Kun puhutaan toimivuudesta, niin hioutuminen kuvastaa asioiden luistavuutta ja sujuvuutta, toisiinsa sulautuvuutta, mutta kuitenkin siten että se sallii kappaleiden keskinäisen liikkeen - tai suoranaisesti edellyttää sitä. Hitsautuminen taas on sitä, kun esim. moottori leikkaa kiinni ylikuumentumisen seurauksena, eikä mikään liiku.

Reivaaminen

Milloin mikäkin puolue on "reivannut kurssiaan" johonkin suuntaan. Tämä purjehdustermi on selvästikin ymmärretty täysin väärin. Reivaaminen on purjepinta-alan vähentämistä. Yleensä reivataan silloin, kun tuulen nopeus kasvaa niin suureksi, että purjeiden teho kasvaa veneen jäykkyyteen nähden liian suureksi. Jos ei reivata, niin sitten joko vene kaatuu, tai purje tai masto hajoaa. Jos "reivaaminen" -termiä haluttaisiin käyttää oikein, niin voitaisiin sanoa, että esim. puolue reivaa purjeitaan silloin, kun se pyrkii vähentämään näkyvyyttään ja madaltamaan profiiliaan. Ja tätä tuskin mikään puolue tai järjestö haluaa. On tietysti niin, että organisaatiota voidaan verrata laivaan, joka on menossa jonnekin. Siinä mielessä merellinen termi on paikallaan, mutta pitäisi puhua vain yksinkertaisesti kurssin muutoksesta. Kurssi on siis aluksen suunta silloin, kun se on kulussa.

Kielitoimisto, täältä tullaan.

** ** **

Viikonloppu meni Valkeakoskella hääkeikalla, tai oikeastaan pilettämässä, kun oli kyseessä tutun häät. Harvemmin on alkoholin saatavuuden merkitys hyvän meiningin kannalta yhtä syvällisesti ymmärretty kuin näissä häissä. Viinaksia oli kylvetty kaikkialle; jopa vessoihin oli lavuaarien yhteyteen sijoitettu pienet välitankkausasemat. Oikeastaan kaikki oli niin loistavaa kuin hääjuhlassa vain voi olla: aikataulusta pidettiin kiinni, sopivasti ohjelmaa, hyvät sapuskat, alkoholit, hyvä tila ym. Ja sopivasti bilettäjäjengiä paikalla. Soitimme kaverin kanssa akustisesti duona häävalssin ja muutamat humpat, sekä myöhemmin toisen setin rennompaa kamaa. Bändi soitti bändin bileohjelmistoa. Ärsytti vain, kun meidän setin aikana toinen kaappipiuha pätki, ja juuri se joka oli minun puolellani lavaa. Tulee kestämätön kuohitsemisen tunne, kun vola tippuu puoleen juuri silloin kun voimainsa tunnossa sitä eniten tarvitsee. Kukaan paikalla ei ottanut ääniteknikon roolia, enkä voinut soittamisen kanssa yhtä aikaa ryhtyä juoksemaan piuhoja läpi. Yllätyin itsekin, kun setin jälkeen painuin turhautunein diivaelkein ulos aitan rapulle kittaamaan sinne jemmattua sherrypulloa. Ei siinä kauaa mennyt, kun seuraan jo hakeutui IT-alan insinööri kehumaan, kuinka hienoa on että me soitetaan, ja että olisi itsekin halunnut muusikoksi tai tehdä jotain muuta "luovaa". Lopulta tullaan aina siihen, että kyllä se viiden tonnin säännöllinen kuukausipalkka ihan hyvä lohtu on, vaikkei itseilmaisumahdollisuuksia niin olisikaan. Ja on salibandy myös hyvä harrastus, ei kaikkien tarvitse soittaa tai maalata.

Ja nyt iski taas flunssa, jonka jo luulin selättäneeni. Tämä taitaa olla viime viikon flunssan peruja, nyt ne tulehduspesäkkeet alkavat tulla ulos, aikansa nielussa lymyiltyään. Kirjoitin opinnäytetyön johdannon, mitä menen huomenna koululle esittelemään.

YLE:n vaalikone on avattu, ja korkkasin sen saman tien. Yllättävän tasaisesti putoili vihreitä, kokkareita, demareita ynnä muita puolueita. Vihreitä tosin oli määrällisesti eniten kärjessä, mutta mielenkiinnolla luin kaikkien top 20 -ehdokkaiden vastaukset. Onkin mielenkiintoista, kuinka häilyvät ovat puolueiden rajat, kun tarkastellaan yksittäisiä asiakysymyksiä. Toisaalta ihmetyttää se, että vaalikoneessa edelleen esiintyy kysymyksiä, joissa asetetaan vastakkain asioita, joilla ei ole keskinäistä yhteyttä. Tässä tapauksessa kyseessä oli "kummalta vähennetään ennemmin rahaa, koulutoimelta vai terveyskeskuksilta". No, osaava ehdokas ei lankea tuohon ansaan, mutta kyllä vaalikone vie äänestäjää harhaan, jos kysymykset ovat näinkin huonoja. Etenkin niitä äänestäjiä, jotka eivät tiedä mitkä puolueet ovat hallituksessa ja mitkä eivät, eivätkä vaivaudu selvittämään. Yksityiskohtaisemmissa asioissa kansalaisen perehtyneisyyteen ei voi luottaa senkään vertaa.